Täällä oli jo aiemmin juttua siitä, miten voi joutua "kotinsa vangiksi". Meillä on nyt tilanne, että poikaystäväni täytyy asua vielä kaksi vuotta lapsuudenkodissaan, jotta hän välttyy suurilta veroilta. Hänestä on tullut talon osakas toisen vanhempansa kuoleman jälkeen. Tuntuu pitkältä odotukselta.
Poikaystäväni on erittäin kotonaviihtyvää tyyppiä. Mistä voin olla varma, että jos jaksan odottaa, hän on silloin valmis muuttamaan minun kanssani asumaan ja perustamaan perheen? Elämä tuntuu vain lipuvan, kahden vuoden päästä olemme jo lähes kolmekymppisiä. Miten aika riittää, kun haluaisin ehtiä asua hänen kanssaan kahdestaan ennen naimisiin menoa? Lapsia taas me molemmat haluamme vasta avioliitossa. Mutta en haluaisi odotella ensimmäistä lasta enää kovin monta vuotta, me emme tästä enää nuorene. Täytyykö meidän nyt heittää elämästämme kaksi parhaista vuosista vain odotteluun? Miksi ylipäänsä hänestä on tullut talon osakas, kun toinen vanhemmista kuitenkin elää? Eikö taloa olisi voitu pitää jakamattomana? Toisilla pareilla tuntuu olevan niin helppoa, pian seurustelun alettua muutetaan yhteen, mennään kihloihin, naimisiin, perustetaan perhe. Ei ole huolta muista ihmisistä, voi keskittyä toisiinsa. Meillä ei ole ikinä edes ollut pelkkää meitä kahta. Ensin oli huolena rakkaani vanhemman sairaus, sitten poisnukkuminen ja nyt oma ja muiden läheisten suru. Pienin huoli ei ole rakkaani elossa olevan vanhemman jaksaminen, hän on hyvin tiiviisti osa meitä. Eikö meillä olisi jo ollut tarpeeksi surua ilman tätä tilannettakin. Olemme joutuneet luopumaan rakkaasta ihmisestä. Jos joskus saamme lapsia, he eivät tule tässä elämässä tapaamaan ihanaa isovanhempaansa...
Poikaystäväni on erittäin kotonaviihtyvää tyyppiä. Mistä voin olla varma, että jos jaksan odottaa, hän on silloin valmis muuttamaan minun kanssani asumaan ja perustamaan perheen? Elämä tuntuu vain lipuvan, kahden vuoden päästä olemme jo lähes kolmekymppisiä. Miten aika riittää, kun haluaisin ehtiä asua hänen kanssaan kahdestaan ennen naimisiin menoa? Lapsia taas me molemmat haluamme vasta avioliitossa. Mutta en haluaisi odotella ensimmäistä lasta enää kovin monta vuotta, me emme tästä enää nuorene. Täytyykö meidän nyt heittää elämästämme kaksi parhaista vuosista vain odotteluun? Miksi ylipäänsä hänestä on tullut talon osakas, kun toinen vanhemmista kuitenkin elää? Eikö taloa olisi voitu pitää jakamattomana? Toisilla pareilla tuntuu olevan niin helppoa, pian seurustelun alettua muutetaan yhteen, mennään kihloihin, naimisiin, perustetaan perhe. Ei ole huolta muista ihmisistä, voi keskittyä toisiinsa. Meillä ei ole ikinä edes ollut pelkkää meitä kahta. Ensin oli huolena rakkaani vanhemman sairaus, sitten poisnukkuminen ja nyt oma ja muiden läheisten suru. Pienin huoli ei ole rakkaani elossa olevan vanhemman jaksaminen, hän on hyvin tiiviisti osa meitä. Eikö meillä olisi jo ollut tarpeeksi surua ilman tätä tilannettakin. Olemme joutuneet luopumaan rakkaasta ihmisestä. Jos joskus saamme lapsia, he eivät tule tässä elämässä tapaamaan ihanaa isovanhempaansa...
Vastaukset 38
Vanhimmat
eihän hänen tarvitse virallisesti muuttaa lapsuudenkodistaan (jos asutte suht lähellä, niin postit on helppo hakea yms.) minnekään, mutta voi silti muuttaa kanssasi asumaan jos haluaa. Keskustelkaa asiasta ja tarkkaile sitä, että haluaako hän todella olla kanssasi vai onko tuo tekosyy kyvyttömyydelle sitoutua. Asia voi oikeasti helpottaa, kun puhutte asioista ja niiden takana olevista peloista yms.
Eihän hänen tarvitse olla kuin kirjoilla siellä lapsuuden kodissaan. Ei verottajaa kiinnosta missä hän oikeasti yönsä viettää. Postit on helppo kääntää toiseen osoitteeseen ja siihenkään ei verottaja puutu. Taitaa olla ihan muut syyt häjnellä olla kotonaan ....
Kyllä minusta tuntuu että tuossa mamman helmoissa (oletan että tämä elossa oleva) roikkumisessa muutakin syytä kuin perintävero ja/tai mahdollinen lahjavero ... eipä tuosta "talon osakkuudesta" (hassu termi, osaomistus ehkä parempi) muita veroseuraamuksia minun tietääkseni ole. Arvaan, että syy kahden vuoden odotukseen on aika, jonka verottaja katsoo lahjoitusten minimi väliksi.
Jotenkin tuon verosuunnittelun voin tajuta, mutta eihän se estä muualla asumista ! Tai, sinun luonasi kyläilemistä kuukaudesta toiseen ?! Sen voin sitten taas ymmärtää, että hän tahtoo asua kotonaan, tai pelkää aloittaa omaa elämäänsa kanssasi -- jonka kyllä pitäisi saada sut pohtimaan, mitä hän todella tuntee sinua kohtaan... VAAN turha sitä on verottajan piikkiin laittaa, koska todellisuudessa miehen (tai äitinsä) valinta.
Kun sanoin poikaystävälleni, että eihän hänen fyysisesti ole pakko aina olla kotonaan, hän sanoi, että aika paljon kuitenkin ja mm. öitäkin. Uskon hänen tunteensa minua kohtaan olevan vahvat, mutta se, kumpi menee edelle, minä vai lapsuudenperhe, ei ole ollenkaan niin yksinkertaista. Jos nyt tuollaista ilmaisua voi käyttää. Kunpa edes tulevaisuudessa...
Toki ymmärrän tilanteen (heidän perhettä on kohdannut suuri suru), mutta kuten jo kirjoitin, emme tästä nuorene. Omista tunteistani häntä kohtaan olen varma, koskaan ennen minulla ei ole ollut näin vahvoja tunteita ketään kohtaan. Olen valmis odottamaan häntä vaikka kaksi vuotta, kunhan olisi joku varmuus, että odottaminen "kannattaa". Pelkään vain, että entä jos en koskaan tule olemaan hänen elämänsä tärkein ihminen.
Olisiko kenelläkään neuvoja, omia kokemuksia tm.?
Piti vielä kysyä, että välttyykö poikaystäväni siis kokonaan veroilta (=lahjavero?), jos hän asuu tuon kaksi vuotta kotonaan?
Onko siis kyse tosiaankin siitä, että hän välttelee lahjaveroa? Minulla tuli nimittäin ensimmäisenä mieleen se, että asunnon saa myydä ilman myyntivoittoveroja, jos se on ollut omistuksessa ja omana asuntona vähintään 2 vuotta. Eikö kyseessä ole tämä?
Joka tapauksessa fyysisesti hänen ei tarvitse asua kyseisessä talossa. Riittää, että hänellä on ns. kirjat siellä.
Niin ilmeisesti juuri tästä on kyse. Kun hän asuu siellä kaksi vuotta ja jos talo joskus tämän jälkeen myydään, hän välttyy myyntivoitosta muuten menevästä verosta. Mutta eikö taloa olisi voinut pitää jakamattomana, kun hänen toinen vanhempansa kuitenkin elää? Miten voisi rakentavasti keskustella siitä, että hänen ei ole fyysisesti pakko olla siellä niin paljon?
Perillisestä tulee pesän osakas, VAIKKA pesää ei jaetakaan!
Mikäli leskelle jäi hallintaoikeus taloon, poikaystävä EI joudu maksamaan mitään veroja muuttaessaan kuolinpesän omistamasta talosta.
Vai meinaako poikaystäväsi vanhempansa kanssa, että hän myy osuutensa vanhemmalle poismuuttaessaan? EIHÄN niin kannata tehdä.
JA JOS pesä tosiaan on jakamaton, jolloin POIKAYSTÄVÄ on kuolinpesänosakas, hänen muuttamisensa vaikka itäjemeniin ei aiheuta veromätkyjä, ELLEI poikaystävää lunasteta ULOS pesästä ts. makseta rahana hänelle osuuttaan. TÄMÄ aiheuttaa verot.
NYT!!!!
JOKO SINÄ NIMIMERKKI MINTTU OLET TYHMÄ, TAI POIKAYSTÄVÄSI JA HÄNEN PERHEENSÄ ON TYHMÄ, TAI SITTEN POIKAYSTÄVÄ EI VAIN HALUA MUUTTAA KANSSASI.
Tsiisas.
Ei ole verotus helppoa. Lue edellinen kirjoitukseni sekä sitä edeltävä (olikohan se mikkiksen?). Luulisin, että verot eivät liitykään itse muuttotilanteeseen, vaan siihen, jos talo joskus myydään. Siinä mahdollisessa tulevaisuuden tilanteessa ei tule veroja maksettavaksi, kunhan poikaystäväni on nyt aikanaan asunut talossa kaksi vuotta.
Totta ... tuota myyntiveroa en tullut ajatelleeksi... Jos talo annettu tai myyty alihintaan pojalle, ja hän myy sen ennen kahta vuotta, niin voitto tosiaan menee verolle. Se, paljonko saa lahjoittaa verotta rintapeilliselle joka toinen vuosi on aika pieni summa ... joskus muistan sen olleen 30.000 mk (jollain varmasti "päiväntieto").
Ja Allanahille ... katos ei tässä välttämättä ole kyse peintöasiasta lainkaan ... tosin helpompaa keskustella jos alkuperäinen tietäisi mistä puhuu, ei meidän tarvitsis arvailla *wirne*
Kuiteskin, en jaksa uskoa että tämä verosuunnittelu oikeesti syynä siihen, ettei tämä "ei-niin-nuoripari-enää" asu yhdessä ... väitän, että kyse isommasta henkisestä kykenemättömyydessä miehen puolelta irrottautua "normaalisti" vanhemmsitaan ja lapsuudenkodistaan. Jos perhettä on kohdannut suru, niin ei luulisi vainajan saati äidin (arvaus) toivovan tapahtuneen estävän lapsensa onnea ... jos tämä katsoo että yhdessä asuminen alkuperäisen kanssa sitä olisi ...
Koeta nyt ottaa ne vaaleanpunaiset lasit silmistäsi, ja tutkailla objektiivisesti mistä tässä on kyse ... totuus voi sattua, mutta sattuu se kahden vuoden päästäkin kun tulee uusi yllättävä este ("äiti tarviiiii mua") yhteisesen pesän rakentamiselle...
Tylyä tekstiä ja toki vain mun mielipiteitä, ilkeillä en tahdo ... mutta joku tässä virityksessä mielestäni mättää ja huolella....
Silloin tulevaisuudessa taloon sovelletaan tavallista kiinteistölakia.
Tulevaisuudessa veroja ei tule, mikäli poikaystävä omistaa talon tässä tilanteessa kylläkin vain osan siitä yli kaksi vuotta.
Lahjavero ei missään kohdassa ole sovellettavissa tähän asiaan.
Eiväthän tuollaista veroa maksa nekään, jotka ostavat sijoitusasunnon, eivätkä asu siinä päiväkään itse.
Edelleenkin väitän, että teillä on mennyt nyt puurot ja vellit sekaisin tuossa kuolinpesä/osakkuus/verotus7 ja yhteenuutto asiassa.
Olen itse elänyt samankaltaisen tilanteen läpi isäni kuollessa ja tuollaisia veroja ei veljeni todellakaan joutunut maksamaan silloin kun muutti kotoa pois.
Leskellä on pesään, eli tähän taloon hallintaoikeus. Mikäli näin ei ole, hän ja poikaystävä voivat laatia keskenään sopimuksen hallintaoikeuden siirrosta, tällöinkään ei poikaystävälle lankea veroja.
Ainakin asunto-osakkeesta joutuu maksamaan myyntivoittoveroa, jos ei ole itse asunut siinä kahta vuotta. Eli sinun mainostamasi sijoittajat maksavat myyntivoittoveron.
Tässäpä se nähdään ... nettineuvoista usein voi sanoa "vain täydellinen tietämättömyys antaa minulle tämän itsevarmuuden".
Ohessa lainattu tekstiä: "Myynnistä saatu voitto on verovapaata tuloa edellytyksenä on, että asunto on omistettu vähintään 2 vuotta ja verovelvollinen tai hänen perheensä ovat omistusaikanaan yhtäjaksoisesti, vähintään 2 vuoden ajan asuneet vakituisesti asunnossa."
Sitävastoin ehdotukseni siitä, että hän kyläilee luonasi (eli, vuokraat asunnon itsellesi) erittäin tiiviisti voisi olla ratkaisu, jos niin tahtoo...
Että ko. lakia ei voida suoraan soveltaa, koska kyseessä on kuolinpesä, jonka osakas poikaystävä nyt on.
Mitä erilaista sitten on tilanteessa, kun kyseessä on kuolinpesä?
Korjatkaa, jos olen väärässä, mutta näinkö tämä nyt siis menee... Poikaystäväni asuu virallisesti kaksi seuraavaa vuotta lapsuudenkodissaan. Tämän jälkeen hän voi muuttaa muualle. Muut perheenjäsenet jäävät taloon asumaan. Oletetaan, että joskus, ehkä vuosien päästä tämä talo myydään. Tällöin poikaystäväni saa myyntihinnasta osan, mutta hän ei joudu tästä tulostaan maksamaan veroa.
Mutta millä nyt saisin selviteltyä, onko hän valmis kahden vuoden päästä muuttamaan tuosta talosta???
koska asia ei määräänsä enempää minua töyssytä, en viitsi asiaa kaivella enempää ... voip olla noinkin. Tosin, luulisi alkuperäisen kirjoittajan ja poikaystävänsä asian tarkastavan vaikka verohallinnon palvelunumerosta ...
Aloitinpa aiheesta keskustelun foorumissa, jossa voisi löytyä tolkku aiheeseen, käykää kuikkimassa http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=123&conference=551&posting=22000000002939584
Ja kaikkein fiksuinta on olla yhteydessä vaikka numeroon 020 466 015 (ks. http://www.vero.fi/default.asp?path=5,420 ), eikä pirautus kunnan oikeusaputoimistoonkaan välttämättä ole pöllömpi ajatus.
Joskin luulen, ettei ongelmanne perimmäinen syy ole tässä verotuksessa … toivon olevani väärässä.
Moneen kertaan on jo kirjoitettu, että poikaystäväsi ei tarvitse käytännössä asua siinä lapsuudenkodissaan. Hän voi fyysisesti muuttaa vaikka heti sinun luoksesi, kunhan ei muuta virallisesti sinun luoksesi. Jos hän ei ole valmis näin tekemään, lienet sinä valmis tekemään omat johtopäätöksesi?
Kyseessä on perintö. Ei hankittu tai poikaystävän ostama osuus.
Koska raha ei tässä liiku, siksi poikaystävälle ei lankea veroja.
Ja myöhemmin, jos talo myydään, kaupasta maksetaan varainsiirtovero, ei muuta, koska olletikin leski on asunut talossa yli tuon kaksi vuotta.
JA mikäli muuttotilanteessa poikaystävä haluaa saada osuutensa rahana, tästäkään ei mene veroja, mikäli perinnöstä aiheutuneet verot on jo pesän varoista maksettu. (ja pitäisi olla).
Voi muuttaa, eihän toisaalla asuvakaan pesänosakas maksa veroa siitä, jos myy kuolinpesän omistaman asunnon.
En ole ainakaan maksanut isotätini asunnosta, en isäni talosta, veljeni ei joutunut maksamaan muuttaessaan pois vajaa vuosi isän kuoleman jälkeen.
Kukaan isotädin kuolinpesän osakkaista ei siis asunut päivääkään asunnossa. Siitä maksettiin perintövero ja sittemmin kaupanyhteydessä varainsiirtovero.
Kaiken huipuksi; ostin kuolinpesän omistamasta talosta puolet (josta olin siis isän kuoleman vuoksi perinyt osan ja näin siis myös omistin osan), koko kaupasta ei mennyt varainsiirtoveroa, koska ostin kuolinpesältä, jonka osakas jo olin.
Tarkistas nyt oikeasti poikaystävän motiivit pysyä lapsuuden kodissaan. Ja selvittäkää nämä aisat veroneuvonnasta ja mieluusti vielä juristilta.
Ainoa seikka, mihin keksin takaa-ajamasi kahden vuoden raja-ajan sopivan on tilanne, missä poikaystäväsi olisi ostanut itselleen ns. lisäosuutta pesästä.
Tämä nyt hieman rönsyilee ... mutta jäi kavelemaan tuo varainsiirtoveron maksaminen. Toki asiat kaupan yhteydessä voidaan sopia kuten tahdotaan, mutta eikös yleensä ostaja maksa ao. veron ... koska ostajan tilanteesta riippuu, saako jopa vapautuksen moisesta (ensiasunnonostajat) ?
Ei poikaystävänikään osaa selittää tilannetta minulle tarkemmin. Kuulemma hänen täytyy asua talossa (jossa hän siis nytkin asuu ja asui vanhempansa kuollessa) kaksi vuotta, jotta hän välttyy isoilta veroilta.
Tuli mieleen yksi kysymys. Kun poikaystäväni nyt omistaa osan lapsuudenkodistaan, onko hän menettänyt "ensiasunnonostajan-tittelin". Eli jos joskus ostamme yhdessä talon, onko hän enää silloin ensiasunnonostaja? Minä ainakin olen. Miten siinä tilanteessa pitää käyttäytyä?
ostaja..koko oma pointtini rönsyili. :)
Isotädin asunnon myynnistä halusin nyt kiinnittää huomion siihen mitä veroja ko. kaupasta yleensä tulee.
Ja omasta ostamisestani, että siinä varainsiirtoveroa ei tullut osakseni lainkaan, koska ostin kuolinpesältä, jonka osakas olin. Näin.
Kyllä menee pian sekaisin.
Käsittääkseni poikaystävä ei menetä ensiasunnonostaja "titteliä", koska hän ei ole mitään asuntoa ostanut, vaan perinyt osan.
Tässä tilanteessa poikaystävä ei yksin omista mitään, vaan talon virallinen omistaja on kuolinpesä ja leski.
Edelleen. Mikäli poikaystävä todella haluaa muuttaa kanssasi, selvittäkää asia verotoimistosta, juristilta ja pesänhoitajalta.
Varainsiirtovero on 4 % kauppahinnasta ja se menee aina kiinteistökaupassa. (en ota kantaa tilanteeseen kun osakas ostaa kuolinpesästä kiinteistön.)
Tässä tilanteessahan ei ongelma ole se vaan luovutusvoittovero joka on muistaakseni 29% asunnon MYYNTIVOITOSTA, ei koko kauppahinnasta. Myyntivoittohan on kun vähennetään kauppahinnasta asunnon ostohinta (ja muutamat lakisääteiset vähennykset. Myyntivoitto voidaan laskea myös hankintameno-olettaman avulla mutta sen selittäminen ei ole tässä oleellista)
Perinön eli vastikeettoman saannon yhteydessä kun asunnon ostohintaa ei ole niin asunnon ostohintana pidetään sen perukirjassa ollutta verotusarvoa. (jonka mukaan aikanaan määrättiin perintövero). Myyntivoitta tässä tapauksessa on myyntihinta miinus verotusarvo perunkirjassa. Tästä voitosta menee luovutusvoittovero eli 29%
Tätä veroa ei tarvitse maksaa omasta asunnosta jossa on asunut vakituisesti yhtäjaksoisesti vähintään 2 vuotta. Yhteiomistustilanteessa (kuten tässä) verottaja tulkitsee 2 vuoden asumisaikaa erikseen jokaisen osakkaan osalta. Eli jos osakas haluaa verovapauden hänen on asuttava asunnossa, ei riitä että joku toinen asunnon osakas (esim leski) asuu asunnossa 2 vuotta. Silloin vain lesken osuudesta myyntivoittosta ei mene veroa.
Kommentoin asiaa myös vähän M35:sen edellisessä viestissä esittämään osoitteeseen eli suomi24 laki keskustelupaltalle jossa selitin asiaa tarkemmin.
Takaa-ajamani on maanmittarin kommentin jatkona nimimerkki juden kirjoittamana laki-osiossa.
Hän osasi sen selvittää.
tai siis maanmittari ja Jude yhdessä..tai jotain..
Mutta siis mikään vero ei poikaystävää sido.
Vaikka asunto olisi peritty, sillä menettää ensiasunnon ostajan tittelin. Tietysti, jos asunto on koko ajan perikunnan, voi mies olla myöhemmin ensiasunnon ostaja.
Toisin sanoen, jotta myöhemmin olisi ensiasunnon ostaja, ei saa olla aikaisemmin omistanut yli 50 % jostain asunnosta. Tähän ei vaikuta mitenkään se, miten aikaisempi asunto on hankittu tai saatu.
Kiitoksia paljon! Sinä osasit selvittää asian ehkä kaikista selvimmin. Jonkun toisen kirjoituksesta tuli jo vähän sellainen tunne, onko poikaystäväni valehdellut minulle tai eikö hänkään tiedä. Mutta siis hänen on asuttava talossa virallisesti tuo kaksi vuotta. Mutta tuolla laki-palstallakin jo kysyin, mahtaako verotusarvo olla useinkin paljon pienempi kuin myyntihinta? Eli jos ei olisi asunut kahta vuotta, tulisi kovat verot? Kyse ei kuitenkaan ole ihan halvasta asunnosta, jos ei nyt aivan miljoonatalostakaan.
Mutta poikaystäväni ei omista talosta yli puolia, koska hänen elossa oleva vanhempansa omistaa talosta puolet ja lapset jakavat toisen puolen. Eli ensiasunnon ostaja hän voi olla joskus myöhemmin?
Vinkkinä tulevaan ... jos ihmissuhdepalstalla alkaa juttu lipsumaan juridiikkaan, niin kannattaa suosiolla kääntymään oikeampaan osoitteeseen :-))
Mutta mutta ... olen edelleen sillä kannalla, että poikakaveri vaan luoksesi yökylään ja tiuhaan.
Tsemppiä teille
En itsekään arvannut, että tästä tulisi näin juridinen asia. Ensimmäisessä kirjoituksessani kun tarkoituksenani oli lähinnä saada ajatuksia, kommentteja ja neuvoja tilanteeseen, kun tuntuu, että aika vain lipuu ohi odotellessa ja siihen, miten saisin varmuutta siihen, että poikaystäväni sitten kahden vuoden päästä on valmis sitoutumaan "kunnolla". Edelleen ei olisi pahitteeksi, jos näihin saisin vastauksia...
Ymmärrän, mutta tuohon onkin jo huomattavasti vaikeampi vastailla. Asia kun on niin, että sinä sen parhaiten sydämessäsi tunnet ja aavistat ... ja jotenkin tulee vaikutelma että olet alkanut tätä epäilemään, valitettavasti usein se oma intuitio on aika oikea, etenkin naisilla (ei aina). Ja jos poikaystäväsi kuitenkin vakuuttaa, että hän tahtoo sitoutua ja muuttaa kanssasi yhteen heti kun voi ... niin ehdota että "epävirallisesti" asutte yhdessä (asutko sinä edelleen lapsuudenkodissa).
En toisaalta näe suurta vahinkoa siinäkään, että katselette rauhassa sen pari vuotta ... olet ilmeisesti ns. keskiarvosynnyttäjäiässä, ja hedelmällistä "riskitötntä" aikaa riittää vielä vuosiksi. Ystäväpiirissäni on naisia jotka lähemmäs nelikymppisinä ovat ensimmäiset (ja toisetkin) lapset saaneet, ja hyvin on mennyt.... joten sikäli "no worries"
Kovistele sitä ukkoasi kuitenkin, niin saat ehkä varmuutta siitä, mistä oikeasti on kysymys ... minua kun ei kotona saisi asumaan tuossa tilanteessa kuin "paperilla".
Sikäli onnellinen tilanne meillä on, että minä asun omassa asunnossa. Eli siellä meillä on oma rauha. Kunhan poikaystäväni vain tulisi mahdollisimman usein luokseni.
Ehkä syy siihen, miksi olen niin huolissani, on se, että näen poikaystävässäni piirteitä omasta itsestäni joitakin vuosia sitten. Silloin elin parisuhteessa, jossa en ollut oikeasti onnellinen. Silloin tajusin sen kai alitajuisesti, koska keksin kaikenlaisia syitä, ettei olisi tarvinnut nähdä niin usein. Nyt kun olen itse varma, että tässä voisi olla se ihminen, jonka kanssa haluaisin viettää elämäni, pelkään ehkä liikaa hänen menettämistään. En haluaisi häntä liikaa ahdistella kysymyksilläni, etten pelota häntä pois. Mikä sitten olisi hyvä tapa toimia? Muistettava on kuitenkin koko ajan, että heidän perhettään on kohdannut suuri suru. Oma epäilykseni ei kohdistu niinkään hänen tunteisiinsa minua kohtaan, vaan nimenomaan siihen, että pystyykö poikaystäväni irtautumaan lapsuudenperheestään riittävästi, jotta voimme perustaa oman perheen. Ja koska niin käy.
Niiden tietojen perusteella, joita minä olen tapauksesta saanut, niin poikaystäväsi voi myöhemmin olla ensiasunnon ostaja.
Kuules, jos tunteet sinua kohtaan ovat SUURET ja VOIMAKKAAT niin mikään suru tms. eivät pitäisi häntä poissa "nurkistasi" (jota oletettavasti tahdot). Surun, äidin "tukemisen", verotuksen, yms. taakse helppo paeta, ellei mies tahdo itsensä sisällä käsitellä niitä tunteitaan sinua kohtaan. Mutta siitä olen varma, että rakastunut mies ja miksei nainenkin, tekee kohtuuden rajoissa vaikka mitä jotta voidaan olla nenätysten kaksin. Sitä paitsi, olen varma että vainajan mielipidettä jos voitaisiin kysyä, niin varmasti olisi pahoillaan jos hänen poismenonsa olisi lapsensa onnen tiellä ...
Munaisaa Pääsiäistä nyt kuitenkin ;-))
Tuota juuri yritän itselleni selvitellä, miten voimakkaat tunteet hänellä on minua kohtaan. Tässä tilanteessa olen valmis antamaan hieman periksi omasta onnestani, mutta ikuisesti en halua odotella. Jos ajattelisin omalle kohdalleni tilannetta, että toinen vanhemmistani kuolisi, haluaisin taatusti olla kaiken mahdollisen ajan elossa olevan kanssa tai ainakin jos en itse voi olla luona, niin sitten niin, että joku muu olisi. Poikaystäväni haluaa kyllä olla kanssani, mutta mieluiten niin, että olemme yhdessä hänen äitinsä kanssa. Toki kahdenkeskisiäkin aikoja on, ja niistä olen onnellinen. Ja kyllä mukava on välillä olla hänen äitinsäkin kanssa, ei minulla sitäkään vastaan mitään ole. Ei auta kuin odotella ja katsoa, miten asiat alkavat mennä...
Ennusteeni ei ole hyvä ... en ukso suhteeseenne, mutta eipä se minusta ole kiinni ...
Kaikesta huolimatta, toivon kaikkea hyvää teille molemmille.
Niin, eihän sitä koskaan tiedä tulevaisuudesta - onneksi:). Näiden kirjoitusten perusteella kuva suhteestamme saattaa olla vähän outo. Mutta minä olen oikeasti sitä mieltä, että tästä suhteesta voi jotain tulla. Aiempiin suhteisiin verrattuna tässä on jotain todella aitoa mukana; uskon, että molemmilla. Rakkauteen kuuluu toisen tukeminen vaikeina aikoina sekä myös joustaminen ja kompromissien tekeminen. Me jouduimme kohtaamaan vaikeita asioita heti suhteemme alussa, mutta uskon, että yhdessä me selviämme.