Havahduin yöunilta sellaisen muistikuvaan että hiekka hampaissani ratisi.
Joukkueemme oli saapunut takaisin komppaniaan aavikkokoulutuksen päättöjaksolta ja ehtinyt makailla omissa oloissaan kokonaisen vuorokauden. Meitä ei häiritty mitenkään. Suurin osa meistä vain nukkui.
Itse makasin sängyllä selälläni ja katselin katossa pyörivää tuuletinta. Olin syönyt särkylääkkeitä heti aamusta, sillä havahduttuani yöunilta, kivut olivat saapuneet ovista ja ikkunoista sisään.
Jalkani ja lantioni olivat pahimmassa kunnossa. Muuten katsoin säilyneeni hengissä, enkä ollut jättänyt nahkaani kuin käärme kuivuuteen, vaan olin saanut pitää siitä osan, kuin muistona.
Jokainen komppanian rakennus oli yksikerroksinen ja hätäisesti paikalleen rakennettu. Tuntui, että yötuuli saattoi nostaa talon ilmaan, tai ainakin liikutella niitä, sillä rakennukset olivat täysin mielikuvituksellisessa järjestyksessä ja ympäröity symmetrisellä piikkilangalla moneen kertaan. Aurinko paistoi suoraan sisään. Kaihtimet olivat ylhäällä.
Kaikenlaisiin ääniin tottuu, ja hyvin nopeasti pystyy erottamaan taustahälinästä sellaisen yksityiskohdan joka ei kuulunut siihen. En nähnyt lippuaukiolle, mutta saatoin kuvitella sen sinne ihmisineen, ajoneuvoineen ja koirineen. Kuulin kaiken takana narun hakkaavan lipputangon onttoon ja metalliseen kylkeen. Alumiinia, ajattelin.
Valtava käsi tökkää tuon alumiinisen neulan karttaan, ja sen neulan vieressä makaan minä pienessä sängyssäni puhtaiden lakanoiden välissä alasti. Istuin suihkuhuoneen lattialla toista tuntia, sillä pelkäsin tulehtuvani. Mieleni ravasi vihreässä yössä, sokaisevissa leimahduksissa ja kuvottavassa ruuassa, metallilta maistuvassa vedessä ja kaikkialle tunkeutuvassa, kirotussa hiekassa.
Pihalle oli pysähtynyt linja-auto. Ovet suhahtivat auki ja ulos vyöryi kaaos naisten ääniä. Äänet kasvoivat. Niiden määrä kasvoi. Havahduin oitis. Vääntäydyin ylös ja näin heti mitä pihalla tapahtui: siviilivaatteissa kikattelevia nuoria naisia yritettiin järjestää jonkinlaiseen muotoon tuttujen kersanttien toimesta. En ymmärtänyt näkemääni. Mitä tämä oli?
Tuijotin heidän keveyttään ja kauneuttaan sängynlaidalta ja tärisin. Luulin ensin kuumeen alkavan nousta, mutta tärinä ei johtunut siitä. Kuulin jälkeenpäin heidän olleen kaupungin sairaanhoito-oppilaitoksen opiskelijoita. Tempaus oli jonkinlainen mainostemppu, perehdyttäminen vallitseviin olosuhteisiin ja maailmaan, jossa ei ollut jäljellä mitään siitä mitä he olivat.
Käytävät tuoksuivat hajuvedelle vielä illalla, kun lähdin iltapalalle. Käytäviä reunusti toinen toistaan tärkeämmän näköinen upseeri, ilme. Kaikki he olivat mykkiä miehiä jotka olivat kuolleet, kadonneet ja jääneet tänne, seinille silmieni eteen. Hieroin sängelle ajettua tukkaani ja ymmärsin, ettei itku ollut enää kaukana. Se oli elämän kuolemanote kurkustasi. Vimmatun vahvat sormet ojentuvat ja kiertyvät henkitorven ympärille kuin muistuttaakseen siitä kuka sinä olet, mikä sinä olet ja missä sinä olet.
Join teetä ja söin paahtoleipää. Korvissani kaikui naisten nauru ja kenkien kopina. He kävelivät kersanttien perässä uteliaina ja puheliaina, aivan toisenlaisina kuin minä. Ja sinä hetkenä kun he ohittivat huoneemme, niin minä ensimmäsitä kertaa elämässä rukoilin.
Minua kuultiin ja he eivät avanneet ovea. Olin tullut uskoon.
Joukkueemme oli saapunut takaisin komppaniaan aavikkokoulutuksen päättöjaksolta ja ehtinyt makailla omissa oloissaan kokonaisen vuorokauden. Meitä ei häiritty mitenkään. Suurin osa meistä vain nukkui.
Itse makasin sängyllä selälläni ja katselin katossa pyörivää tuuletinta. Olin syönyt särkylääkkeitä heti aamusta, sillä havahduttuani yöunilta, kivut olivat saapuneet ovista ja ikkunoista sisään.
Jalkani ja lantioni olivat pahimmassa kunnossa. Muuten katsoin säilyneeni hengissä, enkä ollut jättänyt nahkaani kuin käärme kuivuuteen, vaan olin saanut pitää siitä osan, kuin muistona.
Jokainen komppanian rakennus oli yksikerroksinen ja hätäisesti paikalleen rakennettu. Tuntui, että yötuuli saattoi nostaa talon ilmaan, tai ainakin liikutella niitä, sillä rakennukset olivat täysin mielikuvituksellisessa järjestyksessä ja ympäröity symmetrisellä piikkilangalla moneen kertaan. Aurinko paistoi suoraan sisään. Kaihtimet olivat ylhäällä.
Kaikenlaisiin ääniin tottuu, ja hyvin nopeasti pystyy erottamaan taustahälinästä sellaisen yksityiskohdan joka ei kuulunut siihen. En nähnyt lippuaukiolle, mutta saatoin kuvitella sen sinne ihmisineen, ajoneuvoineen ja koirineen. Kuulin kaiken takana narun hakkaavan lipputangon onttoon ja metalliseen kylkeen. Alumiinia, ajattelin.
Valtava käsi tökkää tuon alumiinisen neulan karttaan, ja sen neulan vieressä makaan minä pienessä sängyssäni puhtaiden lakanoiden välissä alasti. Istuin suihkuhuoneen lattialla toista tuntia, sillä pelkäsin tulehtuvani. Mieleni ravasi vihreässä yössä, sokaisevissa leimahduksissa ja kuvottavassa ruuassa, metallilta maistuvassa vedessä ja kaikkialle tunkeutuvassa, kirotussa hiekassa.
Pihalle oli pysähtynyt linja-auto. Ovet suhahtivat auki ja ulos vyöryi kaaos naisten ääniä. Äänet kasvoivat. Niiden määrä kasvoi. Havahduin oitis. Vääntäydyin ylös ja näin heti mitä pihalla tapahtui: siviilivaatteissa kikattelevia nuoria naisia yritettiin järjestää jonkinlaiseen muotoon tuttujen kersanttien toimesta. En ymmärtänyt näkemääni. Mitä tämä oli?
Tuijotin heidän keveyttään ja kauneuttaan sängynlaidalta ja tärisin. Luulin ensin kuumeen alkavan nousta, mutta tärinä ei johtunut siitä. Kuulin jälkeenpäin heidän olleen kaupungin sairaanhoito-oppilaitoksen opiskelijoita. Tempaus oli jonkinlainen mainostemppu, perehdyttäminen vallitseviin olosuhteisiin ja maailmaan, jossa ei ollut jäljellä mitään siitä mitä he olivat.
Käytävät tuoksuivat hajuvedelle vielä illalla, kun lähdin iltapalalle. Käytäviä reunusti toinen toistaan tärkeämmän näköinen upseeri, ilme. Kaikki he olivat mykkiä miehiä jotka olivat kuolleet, kadonneet ja jääneet tänne, seinille silmieni eteen. Hieroin sängelle ajettua tukkaani ja ymmärsin, ettei itku ollut enää kaukana. Se oli elämän kuolemanote kurkustasi. Vimmatun vahvat sormet ojentuvat ja kiertyvät henkitorven ympärille kuin muistuttaakseen siitä kuka sinä olet, mikä sinä olet ja missä sinä olet.
Join teetä ja söin paahtoleipää. Korvissani kaikui naisten nauru ja kenkien kopina. He kävelivät kersanttien perässä uteliaina ja puheliaina, aivan toisenlaisina kuin minä. Ja sinä hetkenä kun he ohittivat huoneemme, niin minä ensimmäsitä kertaa elämässä rukoilin.
Minua kuultiin ja he eivät avanneet ovea. Olin tullut uskoon.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.