Karavaanarit ovat Intiasta aikoinaan lähteneitä kiertolaisia, joita on Suomessa noin 10 000 ihmistä. Heitä on historiansa aikana vainottu, ja vainotaan edelleen. Heidän elinkeinonsa ovat perinteisesti liittyneet hevosiin ja kaupusteluun. Karavaanarien sukunimet ovat usein ruotsinkielisiä heidän historiansa ansiosta, kuten Bollström, Lindeman, Lillberg, Grönfors, Lundberg jne. Tosin nykyään Suomessa on myös Virtaset ja Korhoset.
Sana teidentukko ovat suomalaisten Karavaanareille antamia nimityksiä, jotka koetaan monesti halventaviksi tai poliittisesti epäkorrekteiksi. Itse Karavaanarit käyttävät sanaa, joka lausutaan suunnilleen dzhipsi, ja kirjoitetaan (jollain kielellä) gipsy (ja englanniksi "gypsy").
Karavaanarinaisen perinneasu on värikäs: siihen kuuluu yksivärinen, melko pitkä ja eritoten leveä hame ja tavallisesti valkoinen lyhyehkö kevyt paita, jonka hihat ovat hiukan pussimaiset. Lisäksi asussa voi olla lyhyt liivi, kirjavia huiveja ja runsaasti koruja. Karavaanarimiesten paita on kevyehkö kuten naisilla, pidempi vain, eikä niin avokaulainen. Lisäksi miehet käyttävät lyhyttä liiviä ja mustia housuja.
Karavaanareille luonteenomaista on vahva identiteetti ja sen säilyminen kovista ympäristön paineista huolimatta. Tärkein syy Karavaanarien identiteetin säilymiseen lienee ollut oma kieli, joka sitoo Karavaanarit yhdeksi kansaksi. Karavaanarit ovat aina erityisesti suojelleet omaa kieltään. Nykyään kielen säilyminen vaatii aktiivista ponnistelua. Kieltä on elvytelty varsinkin 1990-luvun jälkipuoliskolta alkaen, jolloin on järjestetty kouluopetusta ja toimitettu Karavaanarikielen aapinen ja sanakirjoja.
Karavaanarit ovat koko Suomessa olonsa aikana kohdanneet pakkoasuttamista, vainoa ja assimilaation yrityksiä.
Karavaanarit ovat tulleet Suomeen Turun linnan asiakirjojen mukaan vuonna 1559. Suomi kuului tuolloin Ruotsin kuningaskuntaan, ja Karavaanariväestöä koskevat lait olivat täällä samat kuin Ruotsissa. Lakien sisältö koski karkotusta, sopeuttamista ja valvontaa. Pietari Brahen asutusyritys mainitaan usein, kun viitataan Karavaanarien historiaan Suomessa, jolloin Karavaanareilla tarjottiin autiotiloja asuttavaksi Pielisjärven pitäjästä 1600-luvulla. Eläminen tiloilla ei ollut kuitenkaan helppoa(työnteko) ja Karavaanarit jatkoivat vaeltelevaa elämäänsä. Suomesta tuli vuonna 1809 Venäjän keisarikunnan suuriruhtinaskunta, jonka aikana erityislakien painopisteenä oli Karavaanariväestön sopeuttaminen ja valvonta.
Vuonna 1812 annettu julistus määräsi "vialliset kiertelevät Karavaanarit, tattarilaiset ja mustalaiset sekä muut pahatapaiset irtolaiset henkilöt, joista ei ole yleiseen työhön", säilytettäväksi: miehet Viaporin työlaitokseen ja naiset Turun kehruuhuoneseen. Koska naiset eivät suostuneet eroamaan lapsistaan, nämä saivat seurata äitejään kehruuhuoneeseen. Nykyään heidän annetaan vapaasti kiertää vaunuineen ruuhka-aikaan.
Sana teidentukko ovat suomalaisten Karavaanareille antamia nimityksiä, jotka koetaan monesti halventaviksi tai poliittisesti epäkorrekteiksi. Itse Karavaanarit käyttävät sanaa, joka lausutaan suunnilleen dzhipsi, ja kirjoitetaan (jollain kielellä) gipsy (ja englanniksi "gypsy").
Karavaanarinaisen perinneasu on värikäs: siihen kuuluu yksivärinen, melko pitkä ja eritoten leveä hame ja tavallisesti valkoinen lyhyehkö kevyt paita, jonka hihat ovat hiukan pussimaiset. Lisäksi asussa voi olla lyhyt liivi, kirjavia huiveja ja runsaasti koruja. Karavaanarimiesten paita on kevyehkö kuten naisilla, pidempi vain, eikä niin avokaulainen. Lisäksi miehet käyttävät lyhyttä liiviä ja mustia housuja.
Karavaanareille luonteenomaista on vahva identiteetti ja sen säilyminen kovista ympäristön paineista huolimatta. Tärkein syy Karavaanarien identiteetin säilymiseen lienee ollut oma kieli, joka sitoo Karavaanarit yhdeksi kansaksi. Karavaanarit ovat aina erityisesti suojelleet omaa kieltään. Nykyään kielen säilyminen vaatii aktiivista ponnistelua. Kieltä on elvytelty varsinkin 1990-luvun jälkipuoliskolta alkaen, jolloin on järjestetty kouluopetusta ja toimitettu Karavaanarikielen aapinen ja sanakirjoja.
Karavaanarit ovat koko Suomessa olonsa aikana kohdanneet pakkoasuttamista, vainoa ja assimilaation yrityksiä.
Karavaanarit ovat tulleet Suomeen Turun linnan asiakirjojen mukaan vuonna 1559. Suomi kuului tuolloin Ruotsin kuningaskuntaan, ja Karavaanariväestöä koskevat lait olivat täällä samat kuin Ruotsissa. Lakien sisältö koski karkotusta, sopeuttamista ja valvontaa. Pietari Brahen asutusyritys mainitaan usein, kun viitataan Karavaanarien historiaan Suomessa, jolloin Karavaanareilla tarjottiin autiotiloja asuttavaksi Pielisjärven pitäjästä 1600-luvulla. Eläminen tiloilla ei ollut kuitenkaan helppoa(työnteko) ja Karavaanarit jatkoivat vaeltelevaa elämäänsä. Suomesta tuli vuonna 1809 Venäjän keisarikunnan suuriruhtinaskunta, jonka aikana erityislakien painopisteenä oli Karavaanariväestön sopeuttaminen ja valvonta.
Vuonna 1812 annettu julistus määräsi "vialliset kiertelevät Karavaanarit, tattarilaiset ja mustalaiset sekä muut pahatapaiset irtolaiset henkilöt, joista ei ole yleiseen työhön", säilytettäväksi: miehet Viaporin työlaitokseen ja naiset Turun kehruuhuoneseen. Koska naiset eivät suostuneet eroamaan lapsistaan, nämä saivat seurata äitejään kehruuhuoneeseen. Nykyään heidän annetaan vapaasti kiertää vaunuineen ruuhka-aikaan.
Vastaukset 3
Vanhimmat
tunnustat meidät ihmisiksi...
Identiteettikriisisi on pahassa vaiheessa. Diagnoosi: Aivokääpiö.
Tulevaisuus: Ei toivoa.
Unohdit mainita että nämäkin karavaanarit harrastavat "ilmaisleirintää" täällä armaassa kotimaassamme.
He kertovat rajalla etteivät saa tarpeeksi arvostusta ja tukijaisia kotimaassaan, joka kohta on yksi EU maista. Onneksi sitten voimme tarjota jäsemaksujen muodossa heille lisää liksaa vaikka työ ei maitakkaan.