Lady's compgnion
Nykyisen asuntomme entinen omistaja oli hiljainen nuori nainen. Ensimmäinen asia jonka huomasin astuessani sisään tulevaan asuntoomme, oli vanha piano olohuoneen kauimmaisessa kulmassa. Pianot ovat aina kiinnostaneet minua niin kirjallisessa kuin muodollisessa kontekstissaan. Joten puhuimme pitkään pianon ongelmallisesta statuksesta sen sisutuksellisessa ulottuvuudessa. Pianoja oli hankala saada sopeutumaan muihin kalusteisiin. Pianot olivat liian massiivisia ja kömpelöitä, mustia möykkyjä metafyysistä puuta ja epäsointuja ollakseen sulavasti nivoutuneina mihinkään muuhun kuin itseensä.
Katselin nuotteja. Chopin oli tiistaiaamun avatut kasvot. Nuottivihko oli vanha, lähes divaritasoa. Pianisti seisoi eleettä vierelläni ja vastaili harkituin sanoin vaimoni kysymyksiin. Pianisti oli harmaa ja pieni, ristiverinen. Eikä hän oikein tiennyt missä käsiään pitäisi, joten ne kuljeskelivat pitkin harhateitään päätyen toisinaan puuskaan vartalon eteen. Hän selvästi oli joutunut vaimoni edessä alakynteen, puolustuskannalle. Tämä ei ollut mikään yllätys, sillä Kay monesti tuntui olevan kuin liekkejä syöksevä lohikäärme. Nummi hänen ympärillään savusi ja kyti, kun hän heilautti siipiään ja sai ilmavirran pölläyttämään ilmoille kipinöitä ja kuumaa ilmaa. Palavassa kylässä oli hiljaista, kuolemanhiljaista.
Keskustelimme Hercule Poirotista samalla kun levittelimme soittimen kuluneelle kannelle papereita ja dokumenttejä. Pieni belgialainen yksityisetsivä oli löytämäni yhteinen tekijä, joka vapautti ihmisen puheen uoman sen ahtaasta ja tuskallisesta tiestään ylitse äyräiden ja antoi veden vapaasti virrata. Aavistelin naapurien painostaneen naisen asunnonvaihtoon. Kukaan ei pidä pianisteista kerrostaloissa, varsinkaan hiirulaisista, joilla ei ollut naisellisia avuja tai vähäisintäkään karismaa tai taitoa pukeutua niin vaatteisiin kuin sanataiteeseenkaan, halua olla ja vaikuttaa. Kay nauroi. Hänellä oli kamala nauru, kuin tukkijätkällä humalassa kädessään puukko ja toisessa kädessään kirves. Pohdiskelin pitkään naapureiden suhdetta riitoihimme, joita riitti. Ei ollut tavatonta, että seinään lensi lautasellinen ruokaa ja että tapetissa roikkui kanapastaa ja salaatinlehtiä.
Sitten sattui omituinen asia. Pianisti esitteli meille kokoelmaa kirjeitä ja korteista, joita tulisimme saamaan monilta ihmisiltä ympäri maailmaa. Hiirulainen nosti esiin kasan päältä uusimman, joka oli fantastinen kuva kortissa mustasta kissasta täysikuu taustanaan. Yläreunaan oli painettu keltaisin kirjaimin ”Mika Waltari” ja alareunaan oli kirjoitettu kolmeen riviin ”Komisario Palmun erehdys”. Otin kortin käteeni ja ihastelin sitä. Ymmärsin kortin etupuolen olevan Waltarin kirjoittaman dekkarin kansikuva, mutta kortti oli upouusi. Käänsin kortin, ja huomasin osoitteen olevan oikea, mutta vastaanottaja väärä: sitä ei ollut. Rivi oli tyhjä. Jotkin ihmiset eivät päivy näemmä ollenkaan, päätellen nimettömän kasan paksuudesta. Pianisti kertoi kortteja ja kirjeitä tulleen jo vuosia. Mutta omituisinta tuossa kaikessa oli se että vastaanottajan nimeä ei näkynyt, vain osoite.
Ei nimeä. Millainen mysteeri.
Kay ihmetteli kasaa ja tivasi pianistilta oliko tämä ottanut yhteyttä asunnon entiseen omistajaan. Pianisti kertoi omistajan nimen selvinneen helposti talokirjan kopiosta, joka oli tullut kauppakirjojen yhteydessä samaan mappiin. Pianisti otti pianojakkaran ja kantoi sen kirjahyllyn viereen. Hän nousi sille seisomaan ja kurotti punaiselle mapille. Minä vilkaisin pianistin takapuolta ja totesin sen takapuoleksi. Kay älysi tämän mutta piti suunsa supussa. Lopulta pianisti esitteli talokirjaa, ja sen alimmalle täytetylle riville kirjoitettua nimeä. En ollut uskoa silmiäni. Kay älähti kuin katupoika. Pianisti näytti huvittuneelta, lähes ilkikuriselta. Ilkikurisuus sopi hänelle, teki hänestä lähes seksikkään.
Nykyisen asuntomme entinen omistaja oli hiljainen nuori nainen. Ensimmäinen asia jonka huomasin astuessani sisään tulevaan asuntoomme, oli vanha piano olohuoneen kauimmaisessa kulmassa. Pianot ovat aina kiinnostaneet minua niin kirjallisessa kuin muodollisessa kontekstissaan. Joten puhuimme pitkään pianon ongelmallisesta statuksesta sen sisutuksellisessa ulottuvuudessa. Pianoja oli hankala saada sopeutumaan muihin kalusteisiin. Pianot olivat liian massiivisia ja kömpelöitä, mustia möykkyjä metafyysistä puuta ja epäsointuja ollakseen sulavasti nivoutuneina mihinkään muuhun kuin itseensä.
Katselin nuotteja. Chopin oli tiistaiaamun avatut kasvot. Nuottivihko oli vanha, lähes divaritasoa. Pianisti seisoi eleettä vierelläni ja vastaili harkituin sanoin vaimoni kysymyksiin. Pianisti oli harmaa ja pieni, ristiverinen. Eikä hän oikein tiennyt missä käsiään pitäisi, joten ne kuljeskelivat pitkin harhateitään päätyen toisinaan puuskaan vartalon eteen. Hän selvästi oli joutunut vaimoni edessä alakynteen, puolustuskannalle. Tämä ei ollut mikään yllätys, sillä Kay monesti tuntui olevan kuin liekkejä syöksevä lohikäärme. Nummi hänen ympärillään savusi ja kyti, kun hän heilautti siipiään ja sai ilmavirran pölläyttämään ilmoille kipinöitä ja kuumaa ilmaa. Palavassa kylässä oli hiljaista, kuolemanhiljaista.
Keskustelimme Hercule Poirotista samalla kun levittelimme soittimen kuluneelle kannelle papereita ja dokumenttejä. Pieni belgialainen yksityisetsivä oli löytämäni yhteinen tekijä, joka vapautti ihmisen puheen uoman sen ahtaasta ja tuskallisesta tiestään ylitse äyräiden ja antoi veden vapaasti virrata. Aavistelin naapurien painostaneen naisen asunnonvaihtoon. Kukaan ei pidä pianisteista kerrostaloissa, varsinkaan hiirulaisista, joilla ei ollut naisellisia avuja tai vähäisintäkään karismaa tai taitoa pukeutua niin vaatteisiin kuin sanataiteeseenkaan, halua olla ja vaikuttaa. Kay nauroi. Hänellä oli kamala nauru, kuin tukkijätkällä humalassa kädessään puukko ja toisessa kädessään kirves. Pohdiskelin pitkään naapureiden suhdetta riitoihimme, joita riitti. Ei ollut tavatonta, että seinään lensi lautasellinen ruokaa ja että tapetissa roikkui kanapastaa ja salaatinlehtiä.
Sitten sattui omituinen asia. Pianisti esitteli meille kokoelmaa kirjeitä ja korteista, joita tulisimme saamaan monilta ihmisiltä ympäri maailmaa. Hiirulainen nosti esiin kasan päältä uusimman, joka oli fantastinen kuva kortissa mustasta kissasta täysikuu taustanaan. Yläreunaan oli painettu keltaisin kirjaimin ”Mika Waltari” ja alareunaan oli kirjoitettu kolmeen riviin ”Komisario Palmun erehdys”. Otin kortin käteeni ja ihastelin sitä. Ymmärsin kortin etupuolen olevan Waltarin kirjoittaman dekkarin kansikuva, mutta kortti oli upouusi. Käänsin kortin, ja huomasin osoitteen olevan oikea, mutta vastaanottaja väärä: sitä ei ollut. Rivi oli tyhjä. Jotkin ihmiset eivät päivy näemmä ollenkaan, päätellen nimettömän kasan paksuudesta. Pianisti kertoi kortteja ja kirjeitä tulleen jo vuosia. Mutta omituisinta tuossa kaikessa oli se että vastaanottajan nimeä ei näkynyt, vain osoite.
Ei nimeä. Millainen mysteeri.
Kay ihmetteli kasaa ja tivasi pianistilta oliko tämä ottanut yhteyttä asunnon entiseen omistajaan. Pianisti kertoi omistajan nimen selvinneen helposti talokirjan kopiosta, joka oli tullut kauppakirjojen yhteydessä samaan mappiin. Pianisti otti pianojakkaran ja kantoi sen kirjahyllyn viereen. Hän nousi sille seisomaan ja kurotti punaiselle mapille. Minä vilkaisin pianistin takapuolta ja totesin sen takapuoleksi. Kay älysi tämän mutta piti suunsa supussa. Lopulta pianisti esitteli talokirjaa, ja sen alimmalle täytetylle riville kirjoitettua nimeä. En ollut uskoa silmiäni. Kay älähti kuin katupoika. Pianisti näytti huvittuneelta, lähes ilkikuriselta. Ilkikurisuus sopi hänelle, teki hänestä lähes seksikkään.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Ettekö pelkää, että ideanne varastetaan?
Mulla on omistusoikeudet omaan elämääni. Mutta kiitos huolesta, sehän on inhimillsyyden tae kosketellessaan muita kuin itseään.
(omistuoikeudellinen status)