..olotila on tällä hetkellä.. Nyt kaipaisin paljon neuvoja.. (Oli pakko laittaa kahteen paikkaan tämä juttu.. Jos jommasta kummasta tulisi vastauksia..)
Eli, tilanne on tämä. Erosin exästäni reilu puolitoista vuotta sitten. Ero oli todella hankala.. Sitä ei olisi haluttu, mutta jokin vain pakotti lähtemään.. Minulla ei ollut ketään muuta, ei hänelläkään, ja rakkautemme oli äärettömän syvää ja upeaa.. Mutta. Hän oli minua kolme vuotta nuorempi.. Siis poikanen vielä, vaikka olikin hyvin kypsä ikäisekseen. Jotenkin sitten siinä tuli vain sellainen olo, että nyt on pakko mennä.. Lähteä omille teilleen.. Vaikka sitä en missään nimessä olisi halunnut.. Mutta minua ahdisti kovasti.. En tiennyt enää mistään mitään.. Niinpä erosimme yhteisymmärryksessä ja lupasimme olla aina ystäviä. Ja ettemme ikinä unohtaisi toisiamme.. Välillämme eli myös toivo yhteenpaluusta.. Kunhan aikaa olisi ensin vain mennyt ja kummatkin kasvaneet ja kypsyneet.. Varsinkin tämä exäni.. Ei ollut vielä meidän aikamme, mutta ajattelimme, että vielä sekin ehkä tulee.. Kunhan on ensin kaikki tarpeellinen koettu ja omilla tahoillamme kypsytty.. Yhdessä ehdimme olla reilu vuoden.. Myös asuimme yhdessä (vaikka poikaystäväni ei ollutkaan vielä 18).
No, ero oli kuitenkin minulle hyvin hyvin vaikea.. En pystynyt olemaan kenenkään muun kanssa.. Kaikki juttuni kaatuivat siihen, että tämä exäni tuli uudelleen mieleeni.. Oli pakko päähän pois.. Niinpä muutin opiskelemaan toiselle paikkakunnalle.. Satojen kilometrien päästä kotoa. Ajattelin, että ehkä se auttaa minua pääsemään yli. Erostamme oli siinä vaiheessa hieman vajaa vuosi. No, nyt olen asunut täällä kaukana yli 7 kuukautta ja löytänyt uuden poikaystävän.. Tapasin hänet pian tänne muuttoni jälkeen.. Yhdessä olemme olleet nyt noin viisi kuukautta.. Yhteinen koti on jo vuokrattuna ja muutto on toukokuussa.. Mutta.. Nyt en vain oikein tiedä, mitä tunnen.. Aluksi oli ihanaa ja tuntui hyvältä, että vihdoin alkoi näyttää siltä, että voisin päästä yli exästäni ja elää jonkun toisen kanssa. Tuntui, että nyt tässä on sitä jotain. Tämä nykyiseni oli ensimmäinen, jonka kanssa saatoin tosissani alkaa seurustella eron jälkeen. Exäni muisto sumeni jo mielestäni enkä enää ajatellut häntä siten kuin ennen, enkä enää toivonut yhteen paluuta. Ennen toivoin sitä koko sydämestäni. Tuntui vihdoin, että voisin olla onnellinen jonkun muunkin kanssa, vaikka ennen se tuntui sulalta mahdottomuudelta. No, aikaa kului ja epävarmuuden tunteita iski aika ajoin.. En sittenkään tiennyt, halusinko olla tämän nykyiseni kanssa.. Mutta jokin minut silti sai yrittämään.. Uteliaisuus..? Rakkaus.. Jokin voima.. Silti hän ei herättänyt minussa mitään sykähdyttäviä, syviä tunteita, mutta minun oli hyvä olla. Turvallista ja mukavaa. Tasapainoista. Mutta ei kuitenkaan mitään sellaista, jota koin tämän exäni kanssa....
Päätimme muuttaa yhteen, mutta silloin minuun iski suunnaton epävarmuus. En tiennyt ollenkaan halusinko sitä! Päätimme vielä odottaa.. Pian tuntui kuitenkin taas siltä, että haluan elää ja olla hänen kanssaan ja muuttaa yhteen.. Niinpä aloimme uudelleen etsiä asuntoa. Ja löysimmekin. Nyt se on vuokrattu. Sopimukset allekirjoitettu. Enää ei peräännytä. Tuntuu toisaalta hyvältä, mutta toisaalta.. En tiedä.. Jotenkin tämä exäni on jälleen alkanut kummitella päässäni.. Vaikka en haluaisi hänen siellä kummittelevan! Haluaisin ja toivoisin, että tämä nykyiseni olisi elämäni mies.. Mutta miksi hän ei sitten saa sukkiani pyörimään jaloissani tai sydäntäni hakkaamaan villisti? Tuntuu, että kannattaako minun sittenkään tyytyä tähän, koska tiedän, että niinkin vahvasti voisi tuntea.. Niin minä tunsin exäni kanssa.. Ja olisi ihanaa tuntea sellaista paloa vieläkin..
Mutta kuitenkin olemme nyt siis muuttamassa, joten turha tätä on enää spekuloida. Olen valintani tehnyt. Ja piste. Ja sitäpaitsi, en ikinä voisi loukata tätä nykyistäni! Välitän hänestä niin paljon, etten pystyisi satuttamaan häntä.. Harmittaa vain, että hän ei saa minua sykkimään sillä tavalla kuin toivoisin.. :( Muuten hän kuitenkin on hyvin ihana ja lämmin.. Seksi sujuu loistavasti. Jotain kuitenkin ehkä vain puuttuu.. Vai onkohan se vain sitä kaipuuta siitä ihanasta tunteesta, jonka silloin kerran sain kokea.. En tiedä..
Joten kysynkin nyt teidän kokemuksianne.. Onko tämä normaalia? Meneekö se aina näin? Tältäkö se aina tuntuu? Että hyvin syvän, räiskyvän ja upean rakkauden jälkeen on vaikea ns. tyytyä johonkin vähän lievempään ja vähemmän räiskyvään? Mutta toisaalta.. Tuo räiskyvä, ihana rakkaus, jota luulin elämäni rakkaudeksi, oli myös hyvin lyhyt.. Niinkö se sitten yleensä menee..?? Neuvoja ja kokemuksia, hyvät ihmiset!
Ps. En siis haikaile exäni perään.. Toivoisin nykyisestäni tulevaa miestäni, mutta häiritsee vain se, että miksi en tunne niin voimakkaasti.. Välillä saan itseni kiinni siitä, että ajattelen minun ja exäni yhteisiä muistoja, ja että millaista meillä vielä joskus voisi olla.. Tätä en kuitenkaan toivo tapahtuvan ja haluan noiden ajatusten loppuvan, sillä en halua loukata nykyistäni..
Eli, tilanne on tämä. Erosin exästäni reilu puolitoista vuotta sitten. Ero oli todella hankala.. Sitä ei olisi haluttu, mutta jokin vain pakotti lähtemään.. Minulla ei ollut ketään muuta, ei hänelläkään, ja rakkautemme oli äärettömän syvää ja upeaa.. Mutta. Hän oli minua kolme vuotta nuorempi.. Siis poikanen vielä, vaikka olikin hyvin kypsä ikäisekseen. Jotenkin sitten siinä tuli vain sellainen olo, että nyt on pakko mennä.. Lähteä omille teilleen.. Vaikka sitä en missään nimessä olisi halunnut.. Mutta minua ahdisti kovasti.. En tiennyt enää mistään mitään.. Niinpä erosimme yhteisymmärryksessä ja lupasimme olla aina ystäviä. Ja ettemme ikinä unohtaisi toisiamme.. Välillämme eli myös toivo yhteenpaluusta.. Kunhan aikaa olisi ensin vain mennyt ja kummatkin kasvaneet ja kypsyneet.. Varsinkin tämä exäni.. Ei ollut vielä meidän aikamme, mutta ajattelimme, että vielä sekin ehkä tulee.. Kunhan on ensin kaikki tarpeellinen koettu ja omilla tahoillamme kypsytty.. Yhdessä ehdimme olla reilu vuoden.. Myös asuimme yhdessä (vaikka poikaystäväni ei ollutkaan vielä 18).
No, ero oli kuitenkin minulle hyvin hyvin vaikea.. En pystynyt olemaan kenenkään muun kanssa.. Kaikki juttuni kaatuivat siihen, että tämä exäni tuli uudelleen mieleeni.. Oli pakko päähän pois.. Niinpä muutin opiskelemaan toiselle paikkakunnalle.. Satojen kilometrien päästä kotoa. Ajattelin, että ehkä se auttaa minua pääsemään yli. Erostamme oli siinä vaiheessa hieman vajaa vuosi. No, nyt olen asunut täällä kaukana yli 7 kuukautta ja löytänyt uuden poikaystävän.. Tapasin hänet pian tänne muuttoni jälkeen.. Yhdessä olemme olleet nyt noin viisi kuukautta.. Yhteinen koti on jo vuokrattuna ja muutto on toukokuussa.. Mutta.. Nyt en vain oikein tiedä, mitä tunnen.. Aluksi oli ihanaa ja tuntui hyvältä, että vihdoin alkoi näyttää siltä, että voisin päästä yli exästäni ja elää jonkun toisen kanssa. Tuntui, että nyt tässä on sitä jotain. Tämä nykyiseni oli ensimmäinen, jonka kanssa saatoin tosissani alkaa seurustella eron jälkeen. Exäni muisto sumeni jo mielestäni enkä enää ajatellut häntä siten kuin ennen, enkä enää toivonut yhteen paluuta. Ennen toivoin sitä koko sydämestäni. Tuntui vihdoin, että voisin olla onnellinen jonkun muunkin kanssa, vaikka ennen se tuntui sulalta mahdottomuudelta. No, aikaa kului ja epävarmuuden tunteita iski aika ajoin.. En sittenkään tiennyt, halusinko olla tämän nykyiseni kanssa.. Mutta jokin minut silti sai yrittämään.. Uteliaisuus..? Rakkaus.. Jokin voima.. Silti hän ei herättänyt minussa mitään sykähdyttäviä, syviä tunteita, mutta minun oli hyvä olla. Turvallista ja mukavaa. Tasapainoista. Mutta ei kuitenkaan mitään sellaista, jota koin tämän exäni kanssa....
Päätimme muuttaa yhteen, mutta silloin minuun iski suunnaton epävarmuus. En tiennyt ollenkaan halusinko sitä! Päätimme vielä odottaa.. Pian tuntui kuitenkin taas siltä, että haluan elää ja olla hänen kanssaan ja muuttaa yhteen.. Niinpä aloimme uudelleen etsiä asuntoa. Ja löysimmekin. Nyt se on vuokrattu. Sopimukset allekirjoitettu. Enää ei peräännytä. Tuntuu toisaalta hyvältä, mutta toisaalta.. En tiedä.. Jotenkin tämä exäni on jälleen alkanut kummitella päässäni.. Vaikka en haluaisi hänen siellä kummittelevan! Haluaisin ja toivoisin, että tämä nykyiseni olisi elämäni mies.. Mutta miksi hän ei sitten saa sukkiani pyörimään jaloissani tai sydäntäni hakkaamaan villisti? Tuntuu, että kannattaako minun sittenkään tyytyä tähän, koska tiedän, että niinkin vahvasti voisi tuntea.. Niin minä tunsin exäni kanssa.. Ja olisi ihanaa tuntea sellaista paloa vieläkin..
Mutta kuitenkin olemme nyt siis muuttamassa, joten turha tätä on enää spekuloida. Olen valintani tehnyt. Ja piste. Ja sitäpaitsi, en ikinä voisi loukata tätä nykyistäni! Välitän hänestä niin paljon, etten pystyisi satuttamaan häntä.. Harmittaa vain, että hän ei saa minua sykkimään sillä tavalla kuin toivoisin.. :( Muuten hän kuitenkin on hyvin ihana ja lämmin.. Seksi sujuu loistavasti. Jotain kuitenkin ehkä vain puuttuu.. Vai onkohan se vain sitä kaipuuta siitä ihanasta tunteesta, jonka silloin kerran sain kokea.. En tiedä..
Joten kysynkin nyt teidän kokemuksianne.. Onko tämä normaalia? Meneekö se aina näin? Tältäkö se aina tuntuu? Että hyvin syvän, räiskyvän ja upean rakkauden jälkeen on vaikea ns. tyytyä johonkin vähän lievempään ja vähemmän räiskyvään? Mutta toisaalta.. Tuo räiskyvä, ihana rakkaus, jota luulin elämäni rakkaudeksi, oli myös hyvin lyhyt.. Niinkö se sitten yleensä menee..?? Neuvoja ja kokemuksia, hyvät ihmiset!
Ps. En siis haikaile exäni perään.. Toivoisin nykyisestäni tulevaa miestäni, mutta häiritsee vain se, että miksi en tunne niin voimakkaasti.. Välillä saan itseni kiinni siitä, että ajattelen minun ja exäni yhteisiä muistoja, ja että millaista meillä vielä joskus voisi olla.. Tätä en kuitenkaan toivo tapahtuvan ja haluan noiden ajatusten loppuvan, sillä en halua loukata nykyistäni..
Vastaukset 15
Vanhimmat
Et ole prosessoinut exääsi ja eroasi, ja nyt pakotat itsesi ns. parantavaan suhteeseen. Ero tulee tästäkin, ja seuraavistakin kunnes SINÄ olet kasvanut aikuiseksi.
Jotakin tekstissä varmaan jäi mainitsematta. Eihän kolmen vuoden ts. olematon ikäero sellainen voi olla.
tarkoitin henkistä kasvamista, en fysiologista ikää !
Moi
Jotenkin sun kirjoituksesta paistaa läpi se..että et ole vielä ehkä valmis uuteen suhteeseen?
Mun mielestä ihmisen pitäisi ensin tutustua itseensä ja käydä kaikki fiilikset; vaikeatkin läpi ensin itsensä kanssa, ja sitten vasta on tilaa uudelle ihmiselle. Eri ihmisille tämä tarkoittaa eri pituista aikaa..mutta koska sä kauheesti kyseenalaistat omia tunteitasi..on se mun kokemuksen mukaan merkki siitä ettet ole vielä valmis, jollain tasolla.
Itse tein aikanaan juuri tuota..vertasin tunnetta uuteen suhteessa exiin..ja tajusin sen olevan varoitus. Mä olen aina tehnyt niin, että poden ensin 'kolossani' loppuun asti, suren ensin vanhat pois, vietän aikaa yksin ajatuksteni kanssa ja sitten vasta ajan myötä tuntee kun on täysin avoin uudelle..tiedän että on monia jotka ei tähän pysty..mutta siitä seuraa yleensä AINA jonkinasteinen uudessa suhteessa poteminen, koska ne asiat on PAKKO selvittää itsensä kanssa, itseään ei voi paeta! Niin moni hyppää suhteesta suhteeseen ja sitten uusi suhde kärsii siitä että toinen on vielä 'toisella jalalla' menneessä kiinni..
Sori jos on kovaa tekstiä..ja mikäänhän ei ole musta-valkoista..mutta sun pitäis itsesi kanssa saada nyt selvitettyä ja kuopattua vanhat tunteet..sinun pitäisi saada rauha sille asialle että miksi teistä kahdesta (ex) ei tullut sitten pidempää juttua..ja uskoa siihen että näin oli tarkoitus. Ikävä kyllä sun täytyy myös vaan hyväksyä se tosiseikka että koskaan ei ole kahta samanlaista suhdetta! Et koskaan tule tuntemaan ihan samanlailla kahta ihmistä kohtaan. Mutta usko pois, tästä uudesta kaverista varmaan löytyy puolia joita et vois edes unelmoida, jos vaan annat hänelle mahdollisuuden. Mutta loppupelissä jokainen joutuu itse päättämään mikä on suhteessa itselleen tärkeintä; leiskuvat tunteet vai ehkä tasaisempi, silti syväkin rakkaus? Muista että KUKAAN ei ikuisesti tunne LEISKUNTAA samalla teholla-mehän palattais loppuun!
Suhde on aaltoliikettä, välillä tuntuu vahvemmin ja välillä menee ihan tasaisesti hissukseen..=)
Koeta jaksella, ja toivottavasti kaikki selviää..
t.Jane
Erittäin paljon kiitoksia sinulle! Viestisi auttoi minua todella! En tosiaan ollut vielä päässyt exästä yli, kun tapasin nykyiseni.. Ikävä kyllä.. :( Mutta silti haluan jatkaa nykyiseni kanssa! Todella! Tulee ahdistava olo, jos ajattelen, että pitäisi lopettaa tämä suhde.. Sitä en halua.. Yksin osaan kyllä olla, selvisinhän hyvin vaikeasta ajasta pitkään ja lähdin kaikenlisäksi kauaksi kotoa! Ja kotoa olen asunut poissa jo lähes neljä vuotta.. Joten itsenäistynyt kyllä olen.. Ja yksin pärjään.. Eli siitä ei ole kyse.. Etten osaisi olla yksin..
Mutta ymmärsinkö oikein? Että mielestäsi minun ei kannata luovuttaa tässä nykyisessä suhteessani? Sitä en haluaisikaan.. Uskon, että joskus tulevaisuudessa olen vain kiitollinen, että aikanani olen tällaisen valinnan tehnyt.. Hän on kuitenkin äärimmäisen hyvä mies! Siksi siis haluan (ainakin yritän) pitää hänestä kiinni kynsin ja hampain!
Mutta onko tällä suhteella enää toivoa..?? Se ajatus tässä surettaa.. :( Tuliko tämä suhde kuitenkin liian aikaisin, vaikka erostani oli jo yli vuosi..?? Onko tällä jo pelkästään sen takia huonot näkymät onnistua..?? Huah.. Toivoisin niin asioiden olevan toisin.. Että voisin elää tämän ihanan ihmisen kanssa täysillä.. Miten sen saisin mahdolliseksi..?? En halua enää muistella vanhoja.. Haluan mennä eteenpäin.. Nykyisen mieheni kanssa..
Mutta kiitos kovasti sinulle! Ja aurinkoista kevättä ja pääsiäistä =)
Voi piru. Miksi ihmisten pitää hötkyillä. Kyllähän ne erot vievät aikansa. Kun on oppinut eron jälkeen tulemaan toimeen ihan itsensäkin kanssa - se on tärkeää - voi alkaa suhteisiin muidenkin kanssa. Puhutaan ns. välikausisuhteista. Mutei niitä niin vakavasti kannata ottaa. Kyllä se oikea sitten tulee aikanaan. Tärkeää on, ettei pakene omia tunteitaan muihin. Lähtökohta pidempiaikaisille suhteille on, että on sinut oman itsensä kanssa.
Ikäerosta tuli mieleeni, että olen ollut 42 vuotta naimisissa itseäni 8 vuotta nuoremman miehen kanssa. Ja se on hyvä se. Olen nyt 75 vuotias, mutta ukko jaksaa vieläkin kiivetä selkään kuin nuori orhi.
Siis muutit yhteen äijän kanssa jonka oot tuntenu noin puol vuotta. Saanko mä kysyä et miks teillä on noin kiire? Eikö ensin kannata tutustua ihmiseen ennen ku rupee miettimään yhteistä tulevaisuutta. Ei kaikkia suhteita pidä aina ottaa niin vakavasti. Ärsyttää tommonen herra oikeen ettiminen. Ootko ikinä ajatellu sitä että hyvä suhde saattaa mennä pilalle siitä että koko ajan miettii, et onks tää mies nyt mulle oikee vai ei ku ei satu sukat pyörimään jaloissa.
Olisit tyytyväinen, että sulla on hyvä mies ja teillä menee hyvin. Ei kaikkea voi aina saada. Ja lopeta se exäs ajattelu. Sehän on saattanu muuttua vaikka minkälaiseks kusipääks.
Nauti nyt tästä suhteesta, mutta älkää hoppuilko. Kyllä teillä on loppuelämä aikaa asua saman katon alla.
Kiitos sullekin viestistä, mutta eipä tuo juuri hyödyttänyt.. Asuntohan on jo hankittu.. Ja ollaan kyllä joudutte muutamalle ihmiselle selittämään, miksi näin pian avoliittoon, mutta eihän se kuitenkaan ole muiden asia.. Se nyt oli meidän tahti.. Tiedä sitten oliko liian nopea vai ei.. Mutta sitähän et sinä, en minä, eikä kukaan muukaan voi ennustaa..
Mutta kiitos kuitenkin. Yritit ainakin =)
Sinä näytät etsivän kommenteistasi päätellen vain oman mielipiteesi vahvistusta..... Ole sen nykyisesi kanssa mutta hoida sukanpyörityksesi siellä, missä se joltakin tuntuu. Minulla on vastaava tilanne - olen se "nuorempi". Ja kyllä meillä ikimuistoisia hetkiä edelleen on exän kanssa silloin tällöin. Salassa tietenkin.
Saattaa olla, että hainkin vain oman mielipiteeni vahvistusta.. Mutta onko siinä sitten jotain väärää..?? No, ehkä pitäisi hieman vahvemmin pystyä tekemään omat päätöksensä yksinään ja olemaan vähemmän epävarma ja luottaa itseensä enemmän, mutta.. Tässä asiassa ja tässä tilanteessa minun on myönnettävä, että olen siinä heikko.. Mutta kai se on vahvuus sekin.. Että myöntää olevansa heikko.. Tai sitten ei.. En tiedä..
Mutta ei kai siinä nyt kovasti mitään väärää ole, jos haen täältä mielipiteelleni vahvistusta..? Jos kerran minä siitä apua saan.. No jaa.. Mutta tanx anyway =)
Minä muuten en ikinä voisi tehdä, niin kuin sinä! En todellakaan voisi loukata nykyistäni säätämällä "ikimuistoisia" hetkiä exäni kanssa! En tosiaan! Mutta tyylinsä kullakin.. Toivottavasti sulla on edes kivaa sitten =) Hyvää kevättä!
Moi!
En tiedä oliko nuo kiitokset mulle, ja ne kysymykset..mutta vastaan nyt kuitenkin=)
Joo..siis yritin vaan etsiä syitä miksi asiat nyt tuntuu ehkä niin monimutkaisilta. Tosiasiahan silti on ettei aina voi valita koska 'Se Joku' tulee elämäämme..eli nyt kun kerran olet tuossa tilanteessa..suosittelisin että teet työtä itsesi kanssa että saat todellisen rauhan entisen elämäsi kanssa. Se on ensisijaisen tärkeetä! Ja sitten vain PÄÄTÄT haudata menneen, ja katsot valoisasti tulevaan ja USKOT teihin!! Koska muista..että rakkaus on myös TAHDOn asia..näin ainakin minä uskon..tottakai se tunne pitää olla aito..mutta kaikesta päätellen sitä nyt ainakin teillä riittää=)
Eli koeta vaan puhdistaa oma pääsi..ja olla pelkäämättä tulevaa liikaa..tuevasta kun kukaan ei tiedä. Nykyhetki on ainoa tärkeä..ja usko tunteeseen ja siihen että se myös kasvaa ajan mittaan. Mutta turhaan analysoit nyt tunteita uutta miestäsi kohtaan- tottakai nuo omat ajatuksesi vaikuttaa 'tunteen voimakkuuteen'..on huimaa miten paljon ihan oma pääkoppa vaikuttaa kaikkeen! Ja omia tunteitakin voi huijata!!
Eli nyt vaan anna itsellesi aikaa ja tee sitä 'surutyötä' kunnes ei enää tarvi..ja samalla ole avoin ja täynnä uskoa tulevaan nykyisen rakkaasi kanssa! Vain aika näyttää !!!
Kaunista kevättä sulle ja teille!
t.Jane
Enää ei tunnu niin eksyneelle =) Olo kohenee koko ajan! Suurkiitokset taas sinulle! Juuri tuollaisia järkeviä ohjeita ja neuvoja kaipasinkin! Kiitos niistä! Ne todella olivat hyödyllisiä. Ja aion myös varmasti ottaa ohjeistasi vaarin! Sillä tosissani haluan nyt tämän jutun onnistuvan ja kestävän. Nimittäin ystäväni, vanhempani, sisareni, kaikki ovat sitä mieltä, että olen nyt paljon tasapainoisempi kuin ennen. Se lienee tämän nykyisen mieheni ansiota.. Sillä hän itse on niin järkevä ja jalat maassa seisova =) Hän tietää täsmälleen, mitä elämältään haluaa. Ja hän myös uskoo ja luottaa tähän meidän suhteeseen ihan täysillä, vaikka olemme keskustelleet näistä tuntemuksistani hyvin paljon. Hän uskoo niiden menevän kyllä ohi ja tilanteen tasoittuvan. Hän on ollut hyvin tukeva koko ajan ja äärettömän ymmärtäväinen! Pisteet ja kiitokset siitä hänelle! Harvinainen mies =)
Mutta kiitokset Sinulle vielä kerran! Neuvosi ovat todella arvokkaita! Toivottavasti kaikki kääntyy parhain päin.. Eihän minulla kuitenkaan mikään edes nyt ole huonosti! Kun toisaalta sitä asiaa ajattelee.. Mutta hyvää ja aurinkoista kevättä ja pääsiäistä =)
Heips!
Voi kiitos kaunis..tässähän ihan punastelen, heh=)
Kyllä täytyy sanoa että miehesi (kuten sinäkin!)
kuulostaa todelliselta löydöltä! Uskon että ajan kanssa kaikki ratkeaa..ja sillä välin ota vaan haasteena tämä tilanne..
Oon itse huomannut miten joskus pitää ihan muistuttaa itseään (suggeroida itseään) tärkeistä asioista, ikäänkuin kiinnittää tietoisesti oma huomio positiivisiin asioihin, sen sijaan että murehtisi ja pähkäilisi liikaa tulevaa yms.
Mä aika ajoin muistan olla kiitollinen siitä kaikesta mitä minulla jo ON..ja annan vähemmän huomiota sille mitä ei ole..ja tiedätkö: ajan mittaan kun siitä tulee tapa, vähitellen unohtaa kaivata/haikailla mitään muuta-ja huomaa olevansa onnellinen tosi pienistä ihanista asioista! Mun mielestä siinä piilee elämän tarkoitus..että huomaa kaiken sen kauniin joka joka päivä ympäröi meitä..ihan jokaista, vaikka välillä murheet onkin suuremmat. Silti aurinko aina paistaa vaikkei se aina näy=)
Ihanaa jos olin edes vähän avuksi, piristit sanoillasi myös mun päivää!!!
Kaikkea hyvää Sinulle, ja keskity vaan kultaasi ja siihen onneen mikä sua on kohdannut..muista ettei kaikki ole yhtä onnekkaita! Ja anna aikaa myös itsellesi..
Keväthalaus
Jane alias Jansku
Olet ihana ihminen! En oikeen muuta nyt keksi.. Pysy tollasena, äläkä ikinä muutu =)
*Hali*