Pohdin tässä sitä ikuisuus kysymystä lähteäkkö vai yrittääkkö vielä? Olen 23 vuotias nainen ja olemme mieheni kanssa pitäneet yhtä 4 vuotta. Arkemme sujuu, meillä on hauskaa, emme riitele ja muutenkin yhteiselo on mukavaa. Kaiken pitäisi siis olla hyvin, mutta suhteestamme puuttuu kaikki intohimo, jännitys ja sellainen roihuava rakkaus. On päiviä jolloin en oikeasti tiedä olenko rakastunut vai en. Olen jo puolisen vuotta leikitellyt ajatuksella millaista olisi ensimmäistä kertaa elämässäni tehdä päätökset itse ja vastata asioista ainoastaan itselleen. En halua olla suhteessa se joka joutuu aina tekemään aloitteen kaikkeen läheisyyteen, mutta näin se vain meillä menee. Asioista on puhuttu, mutta lupauksista huolimatta muutosta ei tapahdu. Ongelmia tuottaa myös tietyt ideologiset erot. Itse suhtaudun kaikkiin minulle tärkeisiin asioihin suurella intohimolla ja mieheni taas on aina tasaisen rauhallinen. Tuntuu ettei hän ole ihminen joka pystyy pitämään minut onnellisena. Silti aina kun olen lähdössä, hän saa minut puhuttua ympäri, eikä se paljoa vaadi. En vain osaa lähteä, pelkään että kadun. Mieheni on myös tehnyt selväksi että mitään taukoja ei pidetä, se on kerrasta poikki. Joten jos lähden kaikki on lopullista. En ole ikinä ollut sinkkuna ja ehkä pelkään yksinäisyyttä. Mikä ihme minua riivaa? Kaiken muun lisäksi olen harva se kuukausi ihastunut eri miehiin, onneksi tekemättä asialle mitään. Minulla olisi jopa paikka johon mennä jos löytäisin jostain voimia lähteä! Mitä teen??? Anteeksi epäselvä vuodatukseni, yritän purkaa monen kuukauden ahdistusta yhteen tekstiin.
Jumissa
kanine
4463
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Olisiko nyt vaan menossa joku kriisi-ikä suhteessanne? Kuitenkin olette jo neljä vuotta olleet yhdessä, niin kait sitä jossain vaiheessa tulee sellanen olo että haluaisi kokeilla jotain uuttakin. Ei kannata tätä päätöstä ainakaan hätiköidysti tekemään. Vaikka se mies onkin semmonen sauhallinen mahdollisesti värittömämpi persoona, niin onhan se kuitenki aika ihana, eiks ni? ;) Kuvittele jos et kuulisi hänestä mitään kuukauteen, kahteen, ..puoleen vuoteen! Olisiko kamalaa? Onko joku toinen mahdollisesti yhtään sen parempi? Kuvittele mahdollinen yhteinen avioliittonne, mahdollisesti lapsia. Olisitko onnellinen hänen kanssaan?
Toisaalta nyt on varmaan se oikea aika sitten lopettaa toi teidän juttunne, jos näin päätät. Olette vielä nuoria, ja elämä edessä ,ahdollisine uusine haasteineen ja suhteineen.
Vähän kysymys painotteinen postaus :)
Niin, hyviä pointteja sinulla. Lapset... niin, siinä jälleen yksi kompastuskivi, en voi välttämättä ikinä saada lapsia (munasarjojen kystien poiston jälkeiset arvet syynä) ja tiedän että mies haluaa lapsia ylitse kaiken ja meidän kohdalla adoptio ei ikinä tulisi olemaan vaihtoehto. Raastaa vaan niin syvältä istua kaikki illat kotona ilman mitään läheisyyttä ja toinen ei edes puhumisen jälkeen ymmärrä että sohvalla vierekkäin istuminen ei riitä minulle! Ja se tunne mikä minut valtaa kun ajattelen sinkkuutta, vapautta ja nuoruuteni elämistä. Koko suhteemme ajan olen yrittänyt hillitä impulssiivisuuttani, tempperamenttiani ja haluani olla oma itseni. Joudun aina valitsemaan haluanko itse olla onnellinen vai haluanko ettei mieheni pahoita mieltään. Haluaisin vain niin paljon myös suhteen jossa pelkkä toisen näkeminen tuntuisi mahanpohjassa asti, jossa suudelmat tuntuisivat edes jossain!
vaikka yrittäisit itse muuttua? ole oma itsesi, olet vastuussa omista tunteista, tekemisistä jne. Ei kukaan tee sinua onnelliseksi, sinä itse pystyt siihen. Tuo yksi virheajattelu, että joku tekee onnelliseksi. Itse se on tehtävä, toinen voi lisätä sitä!! :) Jos et ole oma itsesi, on sinun aika tehdä jotain. eikä se oikea ratkaisu välttämättä ole lähteä pois suhteesta. Käytä hetki aikaa itsesi rakentamiseen, älä kokoajan mieti mitä mies ei tee kunnolla ja hyvin. Usein muutos itsessä saa aikaan myös muutoksen parisuhteessa, koska kumppani näkee sinusta uutta, hänen suhtautuminen sinuun muuttuu sitä mukaa. Kuka tietää, jospa ne perhoset palaa taas tämän myötä.
paitsi että hyvin vaikeaa olla oma itsensä ja muuttua parisuhteessa. Joskus toisen läsnäolo vaan ottaa niin paljon pattiin kun se toinen vaan jököttää eikä muutu tai edes mene minnekään.