Pian kulunut 60v. syntymästäni, muistan ne lukuisat hetket jossa äitini hoivasi, ruokki ja hyysäsi tai isäni vei metsiin keväisin. Tai näki äidin kostuneet silmät jostakin syystä, tietämättä miksi? Tai ne puuliiterin odotukset, kun isä veisti puusta linnun, monien vuosien kuluessa iän karttuen. Miten tuo kaikki olikin lapsena kaunista ja vapaata, sitä oli, eli ja leikki, nauroi tai itki.
Silitteli kotipihalla kanoja tai vasikkaa, nukkuen sen päällä osittain josta se piti. Nimikkokanat kullakin ja ihme miten ne tiesivät kenen luo mennä, omani tuli minun luo, toisten meni heidän luo. Tai miten vasikka paimensi, ei päästänyt vierasta lähelle koska suojeli. Ajan ollen kaikki tuo loppui ja niin alkoi muuttokierre, sitä kesti vuosikausia, vuodesta toiseen ja niin lopulta ei ollut enää varma, purkaako tavaransa ollenkaan vai onko jo huomenna lähtö taas. Niin tuo kierrekin loppui lopulta ja sai vakiintua omaan elämiseen, tulihan siitä omiakin "kiljusia", jotka veivät aikansa kunnes hekin meni omaan elämäänsä. Kai heillä on jollakin omiakin lapsia, siitä en ole tietoinen,vain joskus kuullut jostakin että on. En ole heitä nähnyt, en kerkeä enää näkemäänkään, aikani on ohi. Joskus kauan sitten kun isäni lähti sinne, missä hänen isänsäkin on ja jonneka menen pian minäkin missä isäni on. En tiedä onko siellä äitini vastassa vai isäni, tai jos onkin itse piru hiilihanko kädessä, ontuen sitä jalkaansa jos on lampaan käpälä. Yhden asian tiedän, kun pian lähden käteni kautta minua ei onneksi jää ikävöimään kukaan. Toinen asia jonka tiedän, en mene sinne jossa pyhä pietari nojaa porttiinsa, tukeva sauva oikeassa kädessään. Ehkä vilauksessa näen vanhempani tai sitten en, sillä tuo piru on kuitenkin nopeampi ja haluaa minut pataansa, taikka istuttaakseen tulisille hiilille jossa käristyn kiljuen ja anellen turhaan armoa. Ennekuin sinä viimeinen lukija olet tämän lukenut, olen jo poissa, älkää siis kommentoiko, älkää surko, älkää itkekö. Pistäkää vain pirskeet pystyyn, päästiinpä siitäkin lopulta. Mutta sanon vain lopuksi, anteeksi kun olin.
Silitteli kotipihalla kanoja tai vasikkaa, nukkuen sen päällä osittain josta se piti. Nimikkokanat kullakin ja ihme miten ne tiesivät kenen luo mennä, omani tuli minun luo, toisten meni heidän luo. Tai miten vasikka paimensi, ei päästänyt vierasta lähelle koska suojeli. Ajan ollen kaikki tuo loppui ja niin alkoi muuttokierre, sitä kesti vuosikausia, vuodesta toiseen ja niin lopulta ei ollut enää varma, purkaako tavaransa ollenkaan vai onko jo huomenna lähtö taas. Niin tuo kierrekin loppui lopulta ja sai vakiintua omaan elämiseen, tulihan siitä omiakin "kiljusia", jotka veivät aikansa kunnes hekin meni omaan elämäänsä. Kai heillä on jollakin omiakin lapsia, siitä en ole tietoinen,vain joskus kuullut jostakin että on. En ole heitä nähnyt, en kerkeä enää näkemäänkään, aikani on ohi. Joskus kauan sitten kun isäni lähti sinne, missä hänen isänsäkin on ja jonneka menen pian minäkin missä isäni on. En tiedä onko siellä äitini vastassa vai isäni, tai jos onkin itse piru hiilihanko kädessä, ontuen sitä jalkaansa jos on lampaan käpälä. Yhden asian tiedän, kun pian lähden käteni kautta minua ei onneksi jää ikävöimään kukaan. Toinen asia jonka tiedän, en mene sinne jossa pyhä pietari nojaa porttiinsa, tukeva sauva oikeassa kädessään. Ehkä vilauksessa näen vanhempani tai sitten en, sillä tuo piru on kuitenkin nopeampi ja haluaa minut pataansa, taikka istuttaakseen tulisille hiilille jossa käristyn kiljuen ja anellen turhaan armoa. Ennekuin sinä viimeinen lukija olet tämän lukenut, olen jo poissa, älkää siis kommentoiko, älkää surko, älkää itkekö. Pistäkää vain pirskeet pystyyn, päästiinpä siitäkin lopulta. Mutta sanon vain lopuksi, anteeksi kun olin.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.