Oli vaan pakko kirjoittaa, koska ottaa taas niin pattiin.
Olemme asuneet mieskaverini kanssa yhdessä 5 vuotta. Jo jonkin aikaa haaveilimme omasta asunnosta ja siitä, ettei tarvisi enää asua vuokralla. Nyt sitten saimme lainan ja löysimme juuri sellaisen asunnon, jonka halusimmekin. Luulin, että kaikki olisi nyt loistavasti. Mutta paskanmarjat!
Avomies on nykyisin tosi piikittelevä, ei sano mitään kaunista. Seksiä noin kerran kuukaudessa, ei koskettelua tai muuta läheisyyttä. Vierekkäin sentään nukutaan. Ei hän ennenkään mikään romanttinen tai hellivä ollut, mutta nyt kaikki pysähtynyt kuin seinään. Toisesta suhteesta ei voi olla kyse, koska ollaan aika tiiviisti yhdessä. Ollaan periaatteessa kuin kämppiksiä, jotka riitelee joka toinen ilta. Olo on tosi yksinäinen, vaikka yhdessä ollaan suurimman osan aikaa. Mies on vielä varsinkin viikonloppuisin niin kaljaan menevä, että se kiristää kovast meidän välejä.
Onkohan tämä nyt lopun alkua? Harmi vaan, että huomasin sen vasta asuntolainan oton jälkeen. Tuntuu kuin olisi umpikujassa. Kyllä välitän tästä ihmisestä, mutta se, että joudun itkeskelemään joka viikko pahaa oloani, saa miettimään. Olen kuitenkin jo 30-kymppinen nainen, ja en haluaisi viettää elämääni sellaisessa suhteessa, jossa tunnen olevani ei haluttu ja ei arvostettu:( Tunteeko kukaan olevansa samassa tilanteessa?
Olemme asuneet mieskaverini kanssa yhdessä 5 vuotta. Jo jonkin aikaa haaveilimme omasta asunnosta ja siitä, ettei tarvisi enää asua vuokralla. Nyt sitten saimme lainan ja löysimme juuri sellaisen asunnon, jonka halusimmekin. Luulin, että kaikki olisi nyt loistavasti. Mutta paskanmarjat!
Avomies on nykyisin tosi piikittelevä, ei sano mitään kaunista. Seksiä noin kerran kuukaudessa, ei koskettelua tai muuta läheisyyttä. Vierekkäin sentään nukutaan. Ei hän ennenkään mikään romanttinen tai hellivä ollut, mutta nyt kaikki pysähtynyt kuin seinään. Toisesta suhteesta ei voi olla kyse, koska ollaan aika tiiviisti yhdessä. Ollaan periaatteessa kuin kämppiksiä, jotka riitelee joka toinen ilta. Olo on tosi yksinäinen, vaikka yhdessä ollaan suurimman osan aikaa. Mies on vielä varsinkin viikonloppuisin niin kaljaan menevä, että se kiristää kovast meidän välejä.
Onkohan tämä nyt lopun alkua? Harmi vaan, että huomasin sen vasta asuntolainan oton jälkeen. Tuntuu kuin olisi umpikujassa. Kyllä välitän tästä ihmisestä, mutta se, että joudun itkeskelemään joka viikko pahaa oloani, saa miettimään. Olen kuitenkin jo 30-kymppinen nainen, ja en haluaisi viettää elämääni sellaisessa suhteessa, jossa tunnen olevani ei haluttu ja ei arvostettu:( Tunteeko kukaan olevansa samassa tilanteessa?
Vastaukset 1
Vanhimmat
En ole samassa tilanteessa, mutta koskaan ei ole liian myöhäistä miettiä, mitä elämältä oikeasti haluaa.
Ei asuntolaina sinua sido tuohon mieheen. Ennenkin on erottu ja jatkettu matkaa. Asunto ei ole sinun onnesi täyttymys, vaan toimiva parisuhde.
Sitä kohti siis :)