noniin siis tilanne olis tämänlainen. Läheinen päätti itse päivänsä jo yli vuosi sitten, mutta en voi olla ajattelematta häntä. Suru kalvaa mieltä päivästä päivään, en itse yritä ajatella sitä, se vaan pulpahtaa mieleen vähän väliä. Kaikesta ympärillä tapahtuvista asioista vaan muistuu mieleen niin paljon yhteisiä asioita ja hetkiä. Välillä tuntuu, että en enää jaksa. Mutta mitä sitten vaikken jaksaisikaan? En ite mene samalle linjalle kuin läheinen, eli poispääsyä ei ole. Ketuttaa niin saatanasti koko ajan ja silti sille ei voi mitään. Syyllisyyden tunnetta ei voi paeta se seuraa mun askelien mukana joka paikkaan ja koko ajan tilanne toistuu. Kaverit tietää tilanteestani, mutta kukaan ei tunnu tulevan vastaan... on yks kaveri joka auttaa aina kun tulee paha olo mutta muita ei oo. Olen työyhteisössäni pidetty henkilö (autan AINA muita, heti kun pyytää tai välillä pyytämättäkin) ja maksan veroni eli en ole sossunarkkaripummijuoppo. Tuntuu välillä, että pyydän liikaa mun tukihenkilöltä kun se kaikki paska mitä suustani päästän keskittyy siihen yhteen henkilöön. Puhuminen vaan helpottaa niin paljon huonoa oloa... lääkkeisiin en koske periaatteesta ja terapiaan ei oo aikaa. Onneks voi johonki avautua anon.
veto loppuu, mitä nyt?
rl
1229
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Kuules nyt! Kuolema on osa tätä maailmaa ja se pitää vaan hyväksyä. Jos et niin kohta ahdistaa niin vitusti että menet samaa tietä kuin se läheisesi ja mitäs sitten aiheutat? mielipahaa omille läheisillesi ja ystävillesi. Kuinka haluat itseäsi muisteltavan ihmisenä joka eli hyvän elämän ja kuoli sitten vanhuuteen vai ihmisenä joka ei kestänyt enää ja otti helpon ratkaisun. Kipua yli siitä tai seuraava kuolema mikä aiheutuu läheisellesi saattaa olla se viimeinen tikki.