Kuuden vuoden avoliiton jälkeen päätin sen vihdoinkin tehdä. Ottaa eron rakkaasta, mutta samalla niin raskaasta ihmisestä. Vuosien ongelmien, ylä-ja alamäkien jälkeen, petettyjen lupausten, valehtelemisen ja toisen arvotta jättämisen jälkeen..olen ollut aika puhki viime vuodet. Olen yrittänyt parantaa suhteemme keinolla millä hyvänsä, omien äärirajojeni ulkopuolella..nyt väsyin ja halusin lopettaa. En uskonut enää lupauksiin..muuttumiseen..toivetta paremmasta...vaikka kuinka rakastan.Rakkaus ei vain yksin enää riittänyt.
Tuskan suuruus on silti suuri, en taida vielä edes uskoa mitä olen tehnyt, onko tämä edes totta? Olen helpottunut mutta samalla koen tuskaa ja syyllisyyttä siitä mitä aiheutan toiselle...itkua, kärsimystä, tuskaa..toivottomuutta. Toisaalta, hän aiheutti niitä tunteita minulle koko yhdessäolomme aikana..En tarkoita että haluan kostaa..mutta en saisi olla omantunnon tuskissani hänen kärsimyksistään...koska hän suurilta osin on tämän tilanteen aiheuttanut. Tottakai tyytymättömään suhteeseen tarvitaan aina kaksi osapuolta, ja olen minäkin syy joltain osin varmasti olemassaoleviin ongelmiimme...tosin hänen mielestä meidän suhteessa oli kaikki hyvin..Olen nyt niin puulla päähän lyötynä etten saa mitään tolkkua mihinkään. Pointtini on kuitenkin se..että vaikka jätetty kärsii ei se jättäjälle todellakaan ole mikään helppo luu. On niin sekava olo, ja paha olo toisen puolesta koska rakastan häntä ja voin kuvitella hänen tuskansa. Mutta emme voi enää elää yhdessä...suhteessa missä toinen on aina altavastaaja, petetty, aliarvostettu. itsestäänselvyys, elättäjä...ilmaa, pelkkää ilmaa...Toivottavasti selviän tästä, ja toivon etten lankea hänen takaisin aneluihin tai uusiin yrityksiin...en yksinkertaisesti jaksaisi enää..
Tuskan suuruus on silti suuri, en taida vielä edes uskoa mitä olen tehnyt, onko tämä edes totta? Olen helpottunut mutta samalla koen tuskaa ja syyllisyyttä siitä mitä aiheutan toiselle...itkua, kärsimystä, tuskaa..toivottomuutta. Toisaalta, hän aiheutti niitä tunteita minulle koko yhdessäolomme aikana..En tarkoita että haluan kostaa..mutta en saisi olla omantunnon tuskissani hänen kärsimyksistään...koska hän suurilta osin on tämän tilanteen aiheuttanut. Tottakai tyytymättömään suhteeseen tarvitaan aina kaksi osapuolta, ja olen minäkin syy joltain osin varmasti olemassaoleviin ongelmiimme...tosin hänen mielestä meidän suhteessa oli kaikki hyvin..Olen nyt niin puulla päähän lyötynä etten saa mitään tolkkua mihinkään. Pointtini on kuitenkin se..että vaikka jätetty kärsii ei se jättäjälle todellakaan ole mikään helppo luu. On niin sekava olo, ja paha olo toisen puolesta koska rakastan häntä ja voin kuvitella hänen tuskansa. Mutta emme voi enää elää yhdessä...suhteessa missä toinen on aina altavastaaja, petetty, aliarvostettu. itsestäänselvyys, elättäjä...ilmaa, pelkkää ilmaa...Toivottavasti selviän tästä, ja toivon etten lankea hänen takaisin aneluihin tai uusiin yrityksiin...en yksinkertaisesti jaksaisi enää..
Vastaukset 6
Vanhimmat
jaksamisia sinulle.
muista että kun toinen ovi sulkeutuu, jossain toisaalla aukeaa joku toinen ovi.
tuskasi, jättäminen on ollut oma ratkaisuni kahdessa, mahdottomaksi koituneessa suhteessa. Se kolmas, joka päättyi jätetyksi tulemiseen oli jollakin tavalla kaikista helpoin ero. Siinä kykenee aivan eri tavalla säilyttämään oman minäkuvansa ehjänä - minä olin hyvä ihminen, toinen vain päätti niin kuin päätti. Kun itse on kuitenkin hyväntahtoinen ihminen, on erittäin vaikeaa olla "paha" ja jättää - niinhän se rakastamasi ihminen luonnollisesti kokee sen, että haluaa lopettaa suhteen. Ehkäpä vielä kuunnella ns. terapeuttina jälkeenpäin (koska toinen haluaa pitää yhteyttä kaverina), kuinka toinen on surullinen eikä osaa jatkaa elämäänsä. Jätetyillä on tietty omanlainen oikeutensa syyllistää, mutta ei se silti ole mukavaa, että itse toivon toiselle parasta mahdollista tulevaisuutta ja toinen toivottaakin vuosien jälkeen "toivottavasti nyt mätänet helvetissä ja tapaat jonkun todella ikävän ihmisen."
Neuvon, ettet palaa menneeseen, jos todella olet vuosien ajan päätöstäsi harkinnut - se riittäköön. Toivon sinulle hyvää jatkoa:)
Pidä aina mielessäsäsi että olemme saaneet lahjaksi vain yhden elämän. Se on tarkoitettu kauniiseen, luovaan ja rakentavaan. Hyväksy tosiasia että teit valinnassasi väärin jakaessasi elämäsi noinkin kauan ihmisen kanssa jonka tavoitteet olivat liian alhaalla. Teidän ajatukset eivät yksinkertaisesti kohdanneet.
Jatkuva mielipaha ja henkinen sorto toisen puolelta on aina aihe eroon. Tuo on vain fakta.
Nyt sinulla on tilaisuus jättää tuo kivireki taaksesi ja kevyin mielin suunnistaa eteenpäin. Nyt se on helpompaakin. Sinulla EI ole aihetta eikä se ole edes tarpeellistakaan kääntyä taakspäin ja alkaa taas hinaamaan tuota kivirekeä. Olet päästänyt nuo rahkeet jo irti, jätä ne taaksesi.
Sinun velvollisuus lahjaasi, elämääsi, kohtaan velvoitta sinua kohti parempaa ja kokonaisempaa. Arvostamaan sinua itseäsi Luojan luomana kauniina kokonaisena henkilonä, ei maahn lyotynä ovimattona.
Ellet poraa tuota tosiasiaa jokaiseen aivosoluusi, teet lähes rikollisen teon itseäsi kohtaan.
Teit oikean ratkaisun, ja olet upea ihminen, koska kannat vieläkin välittämisen ja surun tunteita suhteen päättymisestä. Usein on juuri niin, että vaikka on tunteita, jos arvot eivät kohtaa tai ne ovat erilaiset, suhde ei pitemmän päälle onnistu. On mietittävä arvoja, niin toisen kuin omiakin. Arvot kantavat pitemmälle kuin tunteemme. Uskon, että niistä myös kumpuavat tunteemme ja niille perustuvat loppujen lopuksi myös päätöksemme. Olet kohdellut itseäsi ja suhdettanne hyvin, koska teit kaikkesi suhteen onnistumiseksi, mutta kun se ei auttanut, päätit vaikka kivulla lähteä pois suhteesta. Olet siis tehnyt vähintäänkin oman osuutesi ja se riittää. Sen enempää ei kukaan voi vaatia.
Kuulostat aivan ex-mieheltäni. Tulin jätetyksi viikko sitten, jätetyksi tuleminen tuli minulle aivan "puun takaa". Toki kaikissa pidemmissä suhteissa on omat ongelmansa, niin myös meillä - en vain käsittänyt, että omgelmamme olivat niin suuria, että minut jätettiin kuin nalli kalliolle. Mies sai töitä läheiseltä paikkakunnalta, muutti sinne töihin. Viikon kuluttua tästä ilmoitti, ettei meillä ole yhteistä tulevaisuutta, kihlaus purkautuu. muutaman päivän jälkeen selvisi, että miehellä on ollut jo kuukauden verran suhde itseään 12 vuotta nuorempaan naiseen, jolla on 3 alle 11 v lasta - mies 44 nainen 32. Suhde oli alkanut verkossa, jatkuen puhelimessa ja naisen käydessä läpi "kriisiäÄN" exäni oli empaattisena päihde-ja mielenterveystyön lähihoitajana tarjoutunut keskustelemaan nokatustenkin. Yksi asia johtikin sitten nopeasti toiseen. Sain kuulla heidän suhteensa olevan syvällä henkisellä tasolla - ja heti kohta kerrottiin, että suhde toki on jo syvällä fyysiselläkin tasolla. Viikon olen itkenyt, miettinyt, koettanut miettiä, mikä meni vikaan. Etsin syitä itsestäni. En osannut tarpeeksi paljon sanoa, kuinka häntä rakastin ja rakastan, enkä varmasti tuonut tarpeksi julki arvostustani häntä kohtaan. Eksäni sanoo, että hän tuntee syyllisyyttä, on epävarma tunteistaan ja olet upea nainen ja kunnioitan sinua. Arvaa lohduttaako. Enkä tasan anele enää!
Aivan kuin omasta elämästäni. Meillä yhteistä eloa takana 4vuotta.
Jo hyvän aikaa (reippaasti päälle vuoden= olen tiennyt olevani onneton. Tästä miehelle olen maininnutkin n vuosi sitten, mutta mitään muutoksia ei tapahtunut. Kulissit kasvoivat, hankittiin omistus-asunto ja hienot autot. Hifit viimisen päälle, mutta seinien sisäpuolella kaikki kuollutta.
Läheisyyttä, yhdessä oloa ja yhteenkuuluvuuden tunnetta harvoin. Mutta kuitenkin sen verta usein, että on saanut itselleen uskoteltua että jos tää tästä kuitenkin lähtisi ja parantuisi.
Tapasin ihmisen, ystävän jonka kanssa aloin näitä puhumaan. Ensimmäisen kahvin jälkeen sanoi hän suoraan etten vaikuta onnelliselta. Kolahti aika pahasti; ymmärrän jos hyvät ystävät aistii etten ole onnellinen, mutta että näkyy sillä hetkellä tuntemattomillekin ihmisille, mikä mun olotila on.
Tää henkilö avasi silmät ja nyt on monta viikkoa päässä ollut mieletön tunne mylläkkä.
Mies ei halua erota. Rakastaa liikaa. Alussa järjesteli asioita, mm katsoi itselleen asuntoa ym, mutta samana iltana murtui täysin. Osasi kaivaa suhteen epäkohdat itse esille ja sanoi että on tiennyt että pitäisi tehdä asiat toisin, mutta ei vaan ole saanut aikaiseksi.
Alkanut toistamaan että hän kyllä muuttuu, hän tietää että pystyy muuttua. Hän haluaa muuttua.
Väärinhän tässä on tehty että mä itse olen käsitellyt omalta puoleltani eron. Toki haluan asiat miehen kanssa puhua halki, mutta en näe että meillä on tulevaisuutta yhdessä enää.
En voi olla onnellinen parisuhteessa, jos en ole itse onnellinen.
Tottakai on rakkautta, mutta en osais nauttia siitä. Ahdistaa jos mies on kotona, enkä tiedä miten pitäis suhtautua hänen rakkauden osoituksiin ja tapojen muuttamiseen.
Parina päivänä tässä on yhdessä itketty ja asioita puitu ja itketty.
Itken toki omaa oloa, kun on paha olla tietäen ettei tässä suhteessa pysty nyt olemaan.
Tiedän että eron myötä tunteet tulevat menemään vielä pahempaan suuntaan. Tulee katumus ja ikävä hyviä hetkiä. Varsinkin kun rakkaus ei ole kadonnut. Mutta kuten täälläkin on sanottu, ei rakkaus riitä.
Pitää tuntea ittensä onnelliseksi ja toiselta pitää saada arvostusta. Toisen pitää kantaa vastuuta niin arjessa kuin juhlassa. Kantaa vastuuta kodista sekä parisuhteesta.
Itse en halua enää kulisseja rakentaa, vaan haluan aitoa. Oli se aito sitten yksin tai parisuhteessa.
Meillä oli tulevaisuudenkin suunnitelmia, kunnes tajusin että ne on vaan osa kulissia. Toki asiat voisi muuttua jos nyt antaisin miehelle mahdollisuuden, ja alettais etsimään arkeenkin niitä poikkeavia tapoja, eikä mentäis tutuissa ympyröissä.
Mies myöntänyt olevansa itsekäs, jättänyt mut liian vähälle huomiolle, ei ole antanut tarpeeksi läheisyyttä, ei ole kantanut vastuuta kodin hoidosta ym. Tuntuu vaan, että on liian myöhäistä. En osaa luottaa että mies oikeasti muuttuu.