Ero on kova paikka ja johtaa usein esim. tilapäiseen masennukseen. Joskus kuulee puhuttavan, kuinka jätetty jopa uhkailee itsemurhallakin. Useimmiten lienee kyseessä vaan kiristys.
Ootteko kuulleet, että tällaisia tapauksia olisi kuitenkaan juuri sattunut?
Ootteko kuulleet, että tällaisia tapauksia olisi kuitenkaan juuri sattunut?
Vastaukset 18
Vanhimmat
Olen kuullut ja tätä pelkään itsekin. Voin hyvin kuvitella, että oma puolisoni uhkaa itsemurhalla tai minuun kohdistuvilla toimilla heti kun kerron aikomastani erosta, sen verran tulinen kun on luonteeltaan.
Ero mieheni kanssa...mies jäi kiinni pettämisestä liian usein..
Olin aikeissa jo tehdä itsemurhan..en puhunut asiasta kuin mainiten kaukana asuvalle läheiselle ystävälle väsymyksestäni...
Hän kuuli ajatukseni oikein ja soitti veljeni katsomaan minua, puhumaan..
Jälkeen olen miettinyt ajatuksiani..kuinka typerää olisi ollut riistää itseltä elämä pettävän miehen takia.!!
Ikäväkseni jouduin vuosia jälkeen kuulemaan erään sukulaiseni tehneen itsemurhan pettävän vaimon takia...
Mietin silloin kunpa olisin sanonut ja kertonut laajemmin omasta erosta ja tunnelmista...että kaikesta pääsee yli ajan kanssa.!!
Niin turhaa kuulla tuollaisesta.Niin turhaa..
1 tuttavamies tehnyt(kostona), 2 tuttua miestä uhannut/yrittänyt. Omani uhkasi myös, uhkasi tappaa myös minut. Sai manipuloitua minut jäämään vielä 7 vuodeksi. Sitten jätin miehen juomisen ja pettämisen vuoksi, pääsin muuttamaan salaa salattuun asuntoon. Mies oli kuoleman partaalla. Pari viikkoa. Kunnes löysi unelmiensa naisen ja ovat vieläkin yhdessä. Miehet eivät kestä eroja, he eivät pysty käsittelemään, vaikka suhde olis kuinka paska niin pitäis vaan jatkaa, helpotusta haetaan juomalla, pettämällä ja puretaan huonoa oloa solvaamalla naista. Jos nainen haluaa erota niin ensin uhataan itsemurhalla mutta kas, pian kuitenkin löydetään jo uusi nainen ja jo vanha unohtuu sujakasti.
puukko kädessä olen viillellyt ranteeni kyynärtaipeeseen asti..mieheni ollessa taas omilla rilluttelureisuillaan..mutta lapset tulivat mieleeni ja soitin itse hätäpuhelimeen, josta tuli lääkintämiehet aika pian...Käsissä arvet loppuiän, mutta varmuus, etten tee niin koskaan enään! Kukaan ei ole sen arvoinen! terapia auttoi.
Lapset on tärkeintä! Ikinä en enään uskalla enkä haluakkaan rakastua mieheen.
Parempi lasten kanssa keskenään.
Kertoo ehkä ennemmin jotain sinusta/miesvalinnoistasi/tuttavapiiristäsi...
Entinen uhkas monta kertaa, mutta viimenään sen myös tekikin. Ei kiva.Sitä kun liian usein uhkaa tekevänsä, uskottavuus siihen et sen tekisi häviää.Jos joku vielä uhkaisi joskus tappaa itsensä niin sitten kyllä sanon että ihan vapaasti.Jo se että uhkailee on jo sairasta.sen että pystyykö sen tekemään on asia erikseen.Älkää ihmiset uhkailko turhaan.se ei todellakaan tunnu kivalta,ei varmaankaan siitä joka jättää.Puhumattakaan,että sen tekisi.Läheisten tuska on ihan kauheeta ja tuntuu että siihen tukehtuu. Mutta ei sen takia voi jäädä toisenkaan luo jos se uhkailee itsarilla. Ketään ei voi omistaa.
Suomessa tehdään suuruusluokaltaan noin 1000 itsemurhaa vuodessa, joista noin 80% on miesten tekemiä. Siis noin kolme itsemurhaa päivässä. Tyypillinen miehen tarina on työttömyys, avioero ja alkoholismi. Mies on naiselle vain väline ja kun mies ei pysty tuottamaan naiselle tämän tarvitsemia rekvisiittoja, niin nainen kääntää selkänsä. Miehen tarpeita ei kysy kukaan.
Kovin monet täällä palstoilla kertovat, että heidän vanhempiensa ero oli järkyttävä kokemus. Ja sen seurauksena tulleet pakolliset uudet "siskot, veljet, äidit ja isät". Voin hyvin ymmärtää. Meillä on vaimon kanssa pitkä suhde (24 v.) vain pikkuhiljaa lakastunut ja tyhjentynyt. Lähes kaikki vapaa-aika menee 10- ja 12-vuotiaiden poikien harrastusten parissa. Josta en valita lainkaan. Avioerosta olemme puhuneet parin viime vuoden aikana ja terapiassakin kävimme pari vuotta. Yhteistä säveltä ei vain enää löydy. Nyt vaimo oli viikonloppuna risteilyllä kahden ystävättärensä kanssa. Tuliaisina oli kertomus mukavasta miehestä, joka oli osoittanut huomiota, jota vaimo on kaivannut. Olivat kaulailleet, halailleet ja pitäneet toisiaan kädestä, kertoi vaimo. Ja sitten perään: "Teki kyllä mieli lähteä miehen mukaan, hyttiin. En mennyt kun on velvollisuuksia kotona." En tiedä kertoiko vaimo kaiken, mutta hyvä että kertoi. Kaulailun ja halailun ymmärrän mutta se tuntuu pahalta nukkua sellaisen naisen vieressä joka olisi halunnut mennä sen toisen kanssa sänkyyn. Tuli tarpeeton olo. Riidelleet emme ole tästä asiasta. Mutta olen juuri toipumassa sairaalahoitoa vaatineen masennuksen aiheuttamasta neljän kuukauden sairauslomasta. Itsetuhoisia ajatuksia oli silloin paljon. Ja nyt ne palasivat. Ei niin, että haluaisin kostaa mitään tai leikkiä marttyyriä. Ei enää tässä vaiheessa kun on 40 Mielessä on rauhallinen ajatus, että nyt vain kuolen. Ajatus avioerosta ja lasten alistamisesta kaikelle sille sekasotkulle mistä täällä on saanut lukea tuntuu pahemmalta ajatukselta. Oma isä (olin 3 v.) ja isoäiti molemmat tekivät itsemurhan, mutta mitään muistoja tai tunteita isästä ei ole. En osaa oikein tuomitakaan isää. Pitkä sepustus tässä, mutta herättääkö ajatuksia eron kokeneissa tai ihan vain muissa ihmisissä?
naisena sun kirjoitus veti sanattomaksi.Itse eroperheestä ja nyt omat lapseni kokivat saman.Mieheni halusi eron.Itsemurhaa olen ajatellut,koska en vaan jaksa.Se vaan et vaikka kaikki vastuu oli ennenkin harteillani,niin nyt se on eron myötä tuplasti lisääntynyt.Itsemurhan toteutus on vain jäänyt,koska en uskalla kokeilla.Pelkään jääväni henkiin,sitä sääliä en halua.Haluaisin vaan mennä pois.Tiedän että lasteni isä on Hyvä isä,mutta tekee kaiken vaan minulle hankalaksi.Ainut toiveeni olisi,että mieheni olisi jättänyt työkaverinsa rauhaan ja oltais haettu se alkuajan tunne takaisin.
Mitä te tykkäsitte tehdä alku-aikoinanne?Me käveltiin käsi kädessä paljon,enkä mitään kaipaa kun sitä tunnetta.Itse en ehtinyt sitä herätellä,vaan idea jäi kiireen jalkoihin.Mutta nyt toivoisin,että olisin yrittänyt järjestää aikaa..Jaksuja Sinulle!
yleistämistä ja syyllistämistä tämäkin taas. Itsellä ero "tuoreessa muistissa" - loppuvaiheessa koin olevani miehelle vain kotitalouskone-lastenhoitaja - mutta silti en ole päästänyt pieneen mieleenikään, että itselleni jotain tekisin. Niin kauan kuin pyöritin arkea rutisematta ja mies sai mennä menojaan, kaikki oli hyvin. Kun aloin muistutella herralle, että hänellä on vaimo (muutakin kuin kerran parissa viikossa tapahtunutta pakkopulla-seksiä varten) ja lapsia (muutakin kuin "katsokaa, minulla on PERHE"-tarkoitukseen), alkoi miehen vapauden kaipuu.
Kysyikö joku minun tarpeitani?! No ei tosiaankaan! Mutta siitä huolimatta olen olemassa ja aion olla vastakin. Turha kaataa vastuuta omasta onnesta toisen niskaan, itse on jokaisen rippeet laastava kokoon ja alettava rakentaa uutta elämää eron jälkeen.
Eroisät uikuttavat sitä, että heidät erotetaan lapsistaan... Kuinka moni todellakin erotetaan, kuinka moni tasapainoinen isä tai äiti yrittää pitää lapsia erossa etävanhemmasta? Ongelmatapaukset ovat asia erikseen - yleensä on juurikin niin päin, että etäisät pitävät lapsia luonaan sen minimin eli joka toinen vknloppu, vaikkei kukaan ole estänyt enemmänkin yhteydessä olemaan.
Tuo oli hyvä kysymys, että mitä me tykkäsimme tehdä suhteen alussa. Ryhdyin oikein miettimään sitä. Aika lailla samanlaisia asioita ne oli kuin nuo teidän kävelynne. Tavallisia, rauhallisia juttuja. Istuttiin vierekkäin sohvalla ja katsottiin telkkaria. Ja samalla paijattiin toisiamme. Sitten se läheisyys hävisi. Lapsia ja kiireitä: siis tekosyitä. Ihan niin kuin sanoit: sitä tunnetta olisi pitänyt pitää hereillä. Nyt kaikki tunteet ovat lakastuneet ja suhde pysyy yllä lasten vuoksi. Ajattelin ennen tätä risteily-episodia että minä voisin vaan "hävitä" pois. Vaimo varmaan löytäisi uuden miehen, joka osaisi olla kahdelle hyvälle pojalle tavallinen kunnollinen isä. En vihaa vaimoani enkä oikeastaan ole edes vihainen. Risteily osoitti, että sellainen mies voisi löytyäkin. Sen kummemmin etsimättä. Ajattelen, että tämä voisi olla merkki tehdä ratkaisu. Vaimo (45 v. ja nätti) ehtisi hyvin aloittaa vielä uuden elämän. Tuntuu vain että tämä on kaikkien ajan hukkaa. Runsas määrä erilaisia lääkkeitä (masennuksen jälkeen niitä on lääkekaapillinen) tai sitten se juna-vaihtoehto.
siinäkin puhetta! Herran tähden, mies: sinä olet ISÄ!!!! Et pelkästään mies tai aviomies - vaan ISÄ! Älä ikinä unohda sitä!!!
annetaan periksi.... Eikö nyt viimeistään olisi aika alkaa järjestämään se vaimo itselle takaisin. Ihmiseltä löytyy kummasti virtaa, kun vaan joutuu hiukan taistelemaan. Kyllä se yhteinen sävel voi sieltä vielä löytyä, vai oletko joku ennustaja? Minä en ainakaan taistelematta luovuttaisi. Miksi Sinä et voisi olla kunnollinen isä? Kukaan muu ei voi korvata omaa isää.
Miksi sitten kannattaa elää? Siksi, että voit auttaa lapsesi alkuun heidän omassa elämässään, voit olla tukena heille, kun he sinua tarvitsevat, nyt ja tulevaisuudessa, se on juuri se syy, miksi kannattaa elää.
Tunnetta olisi pitänyt pitää hereillä... No ala nyt hyvä mies sitten hankkimaan sitä tunnetta takaisin, koskaan ei ole myöhäistä yrittää.
On sitä masennusta ollut muillakin, lääkkeitä kaapit täynnä, eikä kuitenkaan anneta periksi.
On täysin selvää, että jos annat periksi, niin ei kukaan nainen sellaista looseria halua, kyllä Sinäkin sen ymmärrät.
Nyt vaan yllätät vaimosi, nostat pään pystyyn ja pyydät hänet kahdestaan, vaikka sille kävelylle, mistä tiedät, vaikka hän sitä kaipaisi....
No nyt tässä liikutaan juuri asian ytimessä. Kun on oltu yhdessä yli 20 vuotta, niin ei se onnistu että joku aamu päättää, että tänään alan järjestellä asioita. Viimeisen kuukauden aikana olen laittanut ruokaa, ostanut kimpun tulppaaneja ja kehunut aamulenkiltä tullutta vaimoa siitä, että hänen pirteytensä tarttui minuunkin. Mutta onko sitten nuokin ulkokultaisia temppuja? Kiinnekohtaa toiseen ei saa millään. Vaimon jumppatunnit yms. menot tuntuvat helpottavilta kun saa olla yksin kotona. Ja rasitteenahan tässä on oman isän itsemurha, kun olin 3-vuotias. Kun meidän eka poikamme täytti kolme, olin sillä hetkellä saman ikäinen kuin isäni hänen tappaessaan itsensä. Eli näin samaan aikaan itseni pojassa ja myös isässä. Päässä liikkui jo silloin itsetuhoisia ajatuksia (sillä kertaa 1,5 kuukautta Lapinlahdessa), päällimmäisenä ajatuksena oli, että tuon ikäisellä pojalla ei tulekaan olla isää. Selvisinhän siitä minäkin. Itsekeskeinen on tietysti se ajatukseni, että kyse on minun elämästäni. Ymmärrän tietenkin, että kun on lapsia tehnyt niin niistä on myös kannettava vastuu. Mutta entäs minä sitten, ei kai oma elämäni voi olla jatkuvaa selviytymistaistelua vaimon kanssa. En tiedä pystyykö kukaan sitä ymmärtämään, mutta elämä tällaisenaan ja ”ponnistelut parisuhteen eteen” tuntuu lohduttomalta ja turhalta. Yhteiselämä vain kuihtui. Enkä halua jäädä jonnekin nykyisen asuinpaikkamme lähistölle aisankannattajaksi. Näen asian niin, että kuolema ei ole ratkaisukeino ongelmiin. Mielessä on vain, että tästä ruudusta voisi rauhassa poistua.
jos menet ja hylkäät lapsesi. Jos ei avioliitto enää suju, niin erotkaa ja jatka yhteydenpitoa lapsiisi.
joku voi olla noin itsekäs....?
Luuleeko joku tosiaanki että noin vain voi tappaa itsensä ja mennä pois aiheuttamatta suurta tuskaa monille muille ihmisille. Ne miettii sitä lopun ikäänsä. Ja sitten vielä ajatellaan että se junakin on vain tekoväline. Vittu se on elävä tunteva ihminen kuka sitä ajaa!
Ärsyttää niin vietävästi nämä itsekkäät "MINÄ"-ihmiset!! Ei muuta tekemistä kuin miettiä koko ajan, että mitähän MINÄ tekisin itseni kanssa?, miltähän MINUSTA tuntuu? MINÄ ja MINÄ!
Sinäkin itsemurhaa säälissäsi pyörittelevä isä, perseelle tekisi mieli sinua potkaista ja kovasti!
Meeppä vieraileen vammaisten laitoksissa vaikka vapaaehtoistyön merkeissä ja mieti kuin pirun itsekäs olet!! Kun on paljon sairaita ja liikuntakyvyttömiä ihmisiä, jotka antaisi vaikka mitä, kun voisivat edes kerran elämässään päästä vaikkapa merenrannalle omin jaloin kävelemään, niin kuin sinä! Oot kiittämätön paska!
Ja lopeta tuo ilmanaikuinen ruikutus ja ala MIEHEKSI!
Hectorin sanoin:
...jos kuljet kanssain halki slummin,
puhut ehkä harkitummin,
ja huomaat että sentään,
lähes onnellinen oot...