Olen kuullut tarinan verhojen heilahduksesta, jonka seurauksena meille tuntematon nainen kantoi maailmaa syleilyssään. Maailma söi ja voimistui, moninkertaistui, miljoonista ja taas miljoonista kaloista tuli yksi, ja hiekka nousi ylitse kynnyksen ja sammutti liedeltä tulen. Aavikon loimottava henki vei verhot ja katon, puhalsi pois unelmat ja toivon.
Niin silloin nousi raivosta aika, jonka määrää ei enää ihmetellyt lietensä ääni, tuo kuihtunut kasa luita ja nahkaa äärellä loitonneen lämmön. Sillä hänen silmänsä tähdet olivat enää vain kuopat päässä ja suu kuin huudosta jäänyt apposen auki. Hän ajatteli. Hän ajatteli ikuisesti heidän nimiä, jotka ovista olivat kulkeneet. Kunnes natiseva ovi merkityksessään väsyi käsissä ja oli lopullisesti maassa. Niin siinä, juuri tässä, oli näkevän kantajan maiseman taakka: kirottu aukko valoa hetken varjoissa, ja siltä ylitse jalat polttavan auringon kantaa taakkansa yksin ja pois.
Niin silloin nousi raivosta aika, jonka määrää ei enää ihmetellyt lietensä ääni, tuo kuihtunut kasa luita ja nahkaa äärellä loitonneen lämmön. Sillä hänen silmänsä tähdet olivat enää vain kuopat päässä ja suu kuin huudosta jäänyt apposen auki. Hän ajatteli. Hän ajatteli ikuisesti heidän nimiä, jotka ovista olivat kulkeneet. Kunnes natiseva ovi merkityksessään väsyi käsissä ja oli lopullisesti maassa. Niin siinä, juuri tässä, oli näkevän kantajan maiseman taakka: kirottu aukko valoa hetken varjoissa, ja siltä ylitse jalat polttavan auringon kantaa taakkansa yksin ja pois.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Kyllä on taas huolimattomia lausahduksia, kuin unikukkia. Joo.