Suhteessa oltu vuosia, lapsen syntymän jälkeen kaikki kuitenkin kaikki muuttui aivan päälaelleen.
Rakastuin silloin ihmiseen jota ei enää ole, vaan kaikki on vaan päivästä toiseen selviämistä
ilman riitoja. En enää halua tai uskalla puhua asioista jotka vaivaa tai joita haluaisin, koska
niiden esille ottaminen jahtaa vain uuteen selkkaukseen,joita on jo vanhojakin halki puhumatta
melkoinen määrä. Joskus, jo pari vuotta sitten ehdotin että mentäis jonnekkin puhumaan
asioista, ulkopuolisen ammatti ihmisen kanssa. Mutta se ei käy, ei ole kuulemma mitään ongelmaa?
Koen itse eläväni kuin vankilassa josta ei ole ulospääsyä. Päivä kerrallaan noudattaen kaavaa
jota en haluaisi noudattaa. Kaikkeen tietysti tottuu ja turtuu mutta onko se mitään elämää,
edes lapsenkaan vuoksi?
Tätä kun on tässä miettinyt jo pidempään niin olen jo alkanut katsella asuntoja, tehnyt laskelmia
siitä mihin varat riittää eron jälkeen niin että edes kohtuullinen elintaso säilyy.
En usko että kumppanillani on suhdetta mutta jollain tapaa kai toivon että näin olisi ja
hän tekisi puolestani päätöksen johon en itse näköjään pysty! Huomaan itseni vain odottavan jotain,
joka muuttaa suunnan, suuntaan tai toiseen. En halua enkä jaksa enää riidellä, ruinata tai rukoilla
noita asioita joten vaan odotan.....
Rakastuin silloin ihmiseen jota ei enää ole, vaan kaikki on vaan päivästä toiseen selviämistä
ilman riitoja. En enää halua tai uskalla puhua asioista jotka vaivaa tai joita haluaisin, koska
niiden esille ottaminen jahtaa vain uuteen selkkaukseen,joita on jo vanhojakin halki puhumatta
melkoinen määrä. Joskus, jo pari vuotta sitten ehdotin että mentäis jonnekkin puhumaan
asioista, ulkopuolisen ammatti ihmisen kanssa. Mutta se ei käy, ei ole kuulemma mitään ongelmaa?
Koen itse eläväni kuin vankilassa josta ei ole ulospääsyä. Päivä kerrallaan noudattaen kaavaa
jota en haluaisi noudattaa. Kaikkeen tietysti tottuu ja turtuu mutta onko se mitään elämää,
edes lapsenkaan vuoksi?
Tätä kun on tässä miettinyt jo pidempään niin olen jo alkanut katsella asuntoja, tehnyt laskelmia
siitä mihin varat riittää eron jälkeen niin että edes kohtuullinen elintaso säilyy.
En usko että kumppanillani on suhdetta mutta jollain tapaa kai toivon että näin olisi ja
hän tekisi puolestani päätöksen johon en itse näköjään pysty! Huomaan itseni vain odottavan jotain,
joka muuttaa suunnan, suuntaan tai toiseen. En halua enkä jaksa enää riidellä, ruinata tai rukoilla
noita asioita joten vaan odotan.....
Vastaukset 3
Vanhimmat
Olen ihan vastaavassa tilanteessa. Lapsen syntymän jälkeen miehen harrastukset ei yhtään vähentyneet, multa ei kysytä et haluaisinko viikonloppuna nukkua pidempään tai haluaisitko tehdä jotain yksin. Töiden jälkeen olen niin väsynyt, etten uhmaikäisen kiukutteluja jaksa. Sit maristaan kun en jaksa siivota. Eipä vois vähempää kiinnostaa kun ei hetken lepoa saa. Minulla ei myöskään ole olevinaan tarpeeksi harrastuksia, kun haluan viettää vapaa-aikaani kotona (töissä ihmisvilinässä). Luonne-erot, jotka alkuun viehättivät ja olivat siedettävät kun asuttiin kahdestaan, on nyt vaan ärsyttäviä. Ennen lasta sai olla vapaa-aikana miten haluaa, sai ainakin levätä silloin kun toinen oli pois. Nyt olen vaan lapsenvahti, ellen riittävän aikaisin ilmoita että silloin ja silloin kello sitä ja sitä lähden jonnekin. Inhoan aikatauluja, vapaalla pitäisi olla vapaus päättää tehdä mitä milloinkin mieli tekee. Joo... hyvä kun voi vähän mieltään purkaa kohtalotovereille. Me on käyty perheterapiassa muutama kerta vuosi takaperin (minun ehdotuksesta), eikä se mitään muuttanut vaikka niin oli ukko siellä et "kyllä mä nyt ymmärrän mikä emäntää risoo". Paskat. Mä olen ihan kypsä. Löytys jo hyvä kämppä niin lähtisin heti. Kulissia on turha enää ylläpitää, sano muut mitä tahansa. Nyt on ajateltava itseäkin. Uskon et lapsi kärsii enemmän siitä kun vanhemmat tappelee kuin et molemmat on onnellisia omissa oloissaan.
Mutta minä olen mies, teen kotitöitä, pidän huolta perheestä, käyn töissä, en harrasta enää mitään, elän selibaatissa,
pidän omat ajatukseni/ongelmani ominani, en pyydä enää keskustelua asioista, en edes yritä enää vaatia
mitään mitä itse toivoisin tai haluaisin. KOSKA SE EI KERTA KAIKKIAAN KANNATA, lyön vain tyhmää päätäni seinään niin ettei oikeastaan enää edes satu!
Ajatus siitä että oikeasti voisi hallita omaa elämää tuntuu joka päivä vain houkuttelevammalta, vaikka sitten olisi hintana se että lapsi jää äidille. Silti voisin ehkä olla oma itseni ensimmäistä kertaa vuosiin ja
tehdä asioita niinkun haluan, ja kenenkään lupaa anomatta. Myös lapsen kanssa uskon että olisi
asioita helpompi tehdä. Hän on ollut tavallaan minusta katsoen aina vähän äidin selän takana, kaikki menee
äidin kautta. Kaikki lasta koskevat päätökset tekee äiti, enkä ole tuostakaan enää jaksanut alkaa oikein
kinnaamaan, olkoot.....
Eli siis haaveilen ja teen laskelmia siitä mihin varat riittää eron jälkeen. En edes usko että lasta saan itselleni, joten elatusmaksut otettava huomioon siinä mitä aikoo tehdä. Ja aion ehdottomasti hoitaa
oman osani lapsen elatuksesta, toivompa vaan että päätökseni tultua esiin edes tuosta voitaisiin
sopia niin että kaikki pärjäisivät. Edes kohtuullisesti!
Kolmatta pyörää tässä härvelissä ei muuten ole, ainakaan minun tietääkseni. Enkä oikeastaan
kyllä uskokkaan niin. Ja voi vakuuttaa että tämän jälkeen pyrin kyllä pitämään huolta
itsestäni sekä itsenäisyydestäni. Uutta suhdetta ei muuten ihan heti tule, jos koskaan...........
Kaikkia vanhoja harrastuksia on välillä hieman ikävä, saisipa edes jotain niistä heräteltyä
henkiin.....
Ja eikun etuovi.com taas auki ja kattelemaan..............
Kai tämä tästä vielä joskus oikenee?
Koen myös minä joutuneeni "vankilaan josta on vaikea irrottautua pienen lapsen takia. Välillä mietin kumpi on pahempaa lapselle se, että vihaan isäänsä kun joudun kestämään hänen lapsellisuutensa, mutta lapsi saisi olla enemmän isänsä kanssa vaiko ero ja erossa olo enemmän isästään ynnä siihen liittyvät vaikeudet.
Missä vaiheessa tuhoutuu enemmän...
Nyt asuntotilanne on se, että ihan hirveän vaikea saada asuntoa kun ei ole varaa ostaa, miehellä olisi varaa lähteä tästä, mutta hän ei halua. Siksi päivästätoiseen jatketaan ja vihaan enemmän ja enemmän. Toinen puoli on se, että näen miehen hyvätkinpuolet. Siksi jatkan lapsen takia. Jos ei olisi lasta olisisn lähtenyt ajatsitten. koen olevani vanki..