Loppu syksystä maailman potkiessa päähän tuli luokseni (vai päädyinkö minä hänen luokseen?) yksi jonka vierestä löysin rauhaa ja hyvääoloa. Yksi joka antoi kenkänsä kun korkokengät pettivät, yksi jonka viereen nukadin ja heräsin halauksiin ja suukkoihin, hellyyttä jota en odottanut.Tämä Yksi, joka raahasi ulos mukanaan kun yritin piiloutua maailmalta, tämä yksi joka ei koskaan hermostunut vaikka miten olisin ollut kamala aamun kiireessä, tämä yksi jonka kanssa sovimme (vai sovinko minä sen yksin?) että tästä ei koskaan tule suhdetta.
Nyt kuitenkin olemme yhdessä jatkuvasti. Teemme asioita parina ja matkallekin lähdemme yhdessä. Otamme vastaan kutsuja illallisille ja kavereilleen hän esittelee minut naisenaan. Jos minulla on hankala viikko hän tekee parhaansa auttaakseen ja ne muutamat kerrat kun olen puhunut "suhteestamme" hän on vain myötäillyt sanojani, minun omituisia ehtojani tähän en-ole-suhteessa -suhteeseen.
Muutamia kertoja kovassa humalassa olen pohtinut ääneen tilannetta mistä toinen on turhautunut kovasti. Muutaman kerran olen pyörinyt aamulla vieressä ja miettinyt mitä tehdä. Jos pelkää suhteita yhtä paljon kuin minä pelkään kuinka pitkälle voi olla valmis menemään ettei tarvitse myöntää totuutta itselleen? Jos tietää että edessä on isoja muutoksia eikä voisi edes ajatella pyytävänsä toista luopumaan hänen omista suunnitelmistaan? Jos ajatus jäämisestä pelottaa melkein enemmän kuin ajatus lähtemisestä?
Vastaus tähän kaikkeen on kaikkien huulilta sama : puhu hänelle. Mutta jos aloitan sen keskustelun mikään ei ole enään samoin. Jos jatkosta puhuminen muuttaa sen kaiken hyvän pahaksi kun näin voisi olla ihan hyvä. Ilman sitoumuksia, vaikka jollain tasolla olenkin jo sitoutunut. Ilman pelkoa huomisesta, vaikka aamuisin heräänkin siihen. Ilman varmuutta, mitä kaipaisin yhtä paljon kun pelkään.
Onko tämä kaikille samanlaista?
Nyt kuitenkin olemme yhdessä jatkuvasti. Teemme asioita parina ja matkallekin lähdemme yhdessä. Otamme vastaan kutsuja illallisille ja kavereilleen hän esittelee minut naisenaan. Jos minulla on hankala viikko hän tekee parhaansa auttaakseen ja ne muutamat kerrat kun olen puhunut "suhteestamme" hän on vain myötäillyt sanojani, minun omituisia ehtojani tähän en-ole-suhteessa -suhteeseen.
Muutamia kertoja kovassa humalassa olen pohtinut ääneen tilannetta mistä toinen on turhautunut kovasti. Muutaman kerran olen pyörinyt aamulla vieressä ja miettinyt mitä tehdä. Jos pelkää suhteita yhtä paljon kuin minä pelkään kuinka pitkälle voi olla valmis menemään ettei tarvitse myöntää totuutta itselleen? Jos tietää että edessä on isoja muutoksia eikä voisi edes ajatella pyytävänsä toista luopumaan hänen omista suunnitelmistaan? Jos ajatus jäämisestä pelottaa melkein enemmän kuin ajatus lähtemisestä?
Vastaus tähän kaikkeen on kaikkien huulilta sama : puhu hänelle. Mutta jos aloitan sen keskustelun mikään ei ole enään samoin. Jos jatkosta puhuminen muuttaa sen kaiken hyvän pahaksi kun näin voisi olla ihan hyvä. Ilman sitoumuksia, vaikka jollain tasolla olenkin jo sitoutunut. Ilman pelkoa huomisesta, vaikka aamuisin heräänkin siihen. Ilman varmuutta, mitä kaipaisin yhtä paljon kun pelkään.
Onko tämä kaikille samanlaista?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Ainakin tietty epävarmuus siihen kuuluu aina.. Vaikka olisi itse kuinka rakastunut. Eihän tiedä mitä elämä eteen heittää ? rakastaako toinen vielä ensikuussa -vuonna--? No sinun kaverisi tuntuisi olevan tosissaan, sinä taas epäröit.? itse olen lätkässä tosi syvästi mutta toinen soutaa ja huopaa ja se on kuluttavaa no syynsä hänellä on. mutta onko riittävät sen tietää vain hän itse.
Omalla epävarmuudellasi aiheutat kumpanillesi mielipahaa... Onko sinut petetty tai jätetty ja siksi et uskalla luottaa häneen vai etkö rakasta häntä riittävästi ? Mitä se sitten onkin kerro se kumppanillesi.
Mitä ne toisen suunitelmat ovat joihi sinä et mahtuisi ? Ja minusta jos molemmat rakastaa tosiaan... Olisi todella typerää heittää sitä menemään.. Tosi Rakkaus osuu niin harvoin kohdalle.
Hän on tehnyt selväksi, että näkee sinussa potentiaalia Enempään ("kavereilleen hän esittelee minut naisenaan").
Itse taas olet vain humalapäissäsi sortunut hempeilemään ("Muutamia kertoja kovassa humalassa olen pohtinut ääneen tilannetta).
Itse miehenä vetäisin tästä johtopäätökset, että selvin päin, rationaalisesti ajatellessasi, et kuitenkaan näe miestä itsellesi riittävän hyvänä, nuo humalaiset myöntymiset ovat sinusta vain alentuneen harkintakyvyn tuotosta.
Ei todellakaan ihme, jos mies turhautuu käytökseesi. Pahimmillaan riudutat hänet emotionaalisesti hengiltä.