Surkea tilanne

En tiedä kuuluuko tämä tänne, mutta kuitenkin:

Ei ole intohimoa mihinkään. Olen hirveän kunnianhimoinen, mutta tyydyn vain ajattelemaan, että kyllä musta jotain vielä tulee, vaikka en jaksa juuri mitään unelmieni eteen tehdä. Ja vanhemmat kun ruokkii niin sitten kaiket päivät haaveilen vaan sängyssä tai koneen ääressä puolitylsistyneenä lukien keskustelupalstoja, jotka eivät kauheasti kiinnosta, mutta kun ei ole muutakaan. Harjoitan joka toinen päivä jonkunlaista lihastreeniä ja katson joitain sarjoja ja leffoja, joita telkusta tulee. Käyn kyllä koulussakin (vielä muutama kurssi jäjellä lukiota), mutta ei sielläkään ole mitään sen kummempaa. Yo-kirjoituksiin pitäisi lukea ja tehdä muita koulujuttuja, mutta ei jaksa muuta kuin sitten pakon edessä vastentahtoisesti. Kesätöitäkin pitäisi hakea, mutta miten voisin olla innostunut sellaisesta systemaattisesta huonopalkkaisesta näpertelystä, joita opiskelijoille tarjotaan.

Kun tuttuja näkyy niin yritän vältellä, ettei tarvitsisi alkaa kohteliaisuudesta keksiä mitään small-talk-juttua, joka ei kiinnosta. Minusta paistaa se läpi, että en ole kiinnostunut kenestäkään ja olen vain kiusallinen keskustelukumppani ja että en ole itsekkään pahemmin kiinnostunut omista kuivista jutuistani.

Haluaisin olla sosiaalinen ja pitää hauskaa, mutta olen niin helvetin itsekeskeinen, että en osaa kiinnostua muista ihmisistä ja niin saatanan ylimielinen, että ajattelen, etten tarvitse muiden hyväksyntää.
Tai ehkä tämä itsekeskeisyys ja ylimielisyys on vain mielen reaktio sille, että pelkään yrittää mitään, pelkään joutuvani ihmisten seuraan, koska pelkään tuhoavani vähäisetkin mahdollisuuteni sosiaaliseen elämään olemalla heti tylsä seuralainen ja romahduttamalla itseluottamukseni niin alas etten voi enää nousta.

Aivoni ovat kuin jauhoa ja monesti, mitä tahansa teenkin, keskittymiseni herpaantuu ja alan haaveilemaan ja monesti unohdan asioita. Toinen puoli aivoista on aina jossain eri paikassa kuin toinen. Ihan yksikseni yritän keksiä asioista hyvää läppää, jos se antaisi vähän itsevarmuutta, että voisin olla seurassa humoristinen, mutta ei vaan lohkea.

On mulla pari kaveria, joiden kanssa voisin alkaa käymään salilla ja joiden kanssa voisin olla jotenkuten normaalisti, mutta en vaan osaa olla innostunut tästä ajatuksesta.

Olin, ja olen vieläkin retkussa yhteen tyttöön koulussa, mutta munasin jo tilaisuuteni ja nyt hän vain vihaa minua, jos en anna hänen olla rauhassa, ja vaikka saisinkin hänet jotenkin lähtemään kanssani treffeille, niin mitä seuraa muka osaisin olla, kun olen tällainen jauhoaivo ja häntä ei pahemmin kiinnosta, jolloin minun pitäisi osata keskustella normaalia suuremmalla vaihteella, etten tylsistyttäisi häntä.

Tahtoisin vain olla rakastunut, koska olen varma, että silloin kaikki mitättömätkin asiat kuten hampaidenpesu voisi olla kuin extreme-urheilua.
Mutta olen liikaa kiinni siinä yhdessä, että voisin kiinnostua kenestäkään tavallisesta tytöstä vaan tarvitsen jonkun enkelin vetämään mua kädestä.