Laitan tän tekstin nyt tännekin palstalle. Missä menee mielestänne raja läheisen auttamisessa? Vai onko sellaista rajaa ollenkaan? Täytyykö läheisen hyväksi olla valmis menemään vaikka minne syvyyksiin saakka? Itselläni on alkoholisti-isä, joka on ryypännyt enemmän tai vähemmän teini-iästään saakka.
Perheemme on kärsinyt hänen alkoholismistaan sekä aggressiivisesta käytöksestä. Hän on mm. hakannut äitini tajuttomaksi yms. Lisäksi hän perusti yrityksen, jonka ryyppäsi nurin ja siinä jäi sitten takaajat makselemaan velkojaan, kymmeniksi vuosiksi eteen päin. Hän on tehnyt pimeitä töitä ja samalla elellyt sossun tuilla. Lopulta hänen omat velat määrättiin takaajien maksettavaksi kokonaisuudessaan. Isäni käytös on vaikuttanut myös perheenjäsentemme mielenterveyteen, itsekin kärsin keskivaikean masennuksen. Äitini erosi isästäni ollessani 12-vuotias.
Isä saattaa olla välillä viikkojakin juomatta ja toki hän on paljon muutakin kuin alkoholisti. Selvin päin ollessaan hän on maailman paras isä. Ja kyllä hän meitä lapsiakin on valmis auttamaan. Mutta kun sossun rahat tippuu tilille, niin ei muuta kuin juomaan. Ongelmani on se, että isäni pitää itsestäänselvänä sitä, että voi lainata multa rahaa, kun hänen omat rahansa on loppumassa. Tuossa Joulukuussa, kun en pystynytkään lainaamaan hänelle rahaa (olen opiskelija, ja silloin omat rahani olivat loppu) hän löi luurin korvaan. Kännissä hän myös soittelee maratonpuheluita monta kertaa päivässä. Hänen mielestään ystävään on voitava luottaa 24/7, siksi hän suuttuu todella paljon (kerran uhkasi tulla ovesta läpi) jos en vastaakaan puhelimeen kun hänellä on asiaa.
Mielestäni olen kärsinyt hänen alkoholismistaan sekä väkivaltaisesta käytöksestä aivan tarpeeksi ja tekisipä mieleni itsekkäästi ilmoittaa, että mulle ei tarvi kännissä soitella ja että eipä se olekaan niin itsestään selvää, että lainailen hänelle jatkuvasti rahaa. Kaikkein eniten suututtaa se, että isäni oikeuttaa itselleen väkivaltaisen käytöksen. Hän näkee itsensä itsekkään maailman uhrina. Luulin aiemmin, että hän katuisi väkivaltaista käytöstään, mutta todellisuudessa hän vähättelee sitä. Hän kokee sen hylkäämisenä, jos en lainaakaan hänelle rahaa tai suostukaan kuuntelemaan hänen känniuhittelujaan. Hänestä lähipiirin tulee auttaa eikä ketään saa hylätä. Arvostan hänen apuaan (mm. huonekalujen kokoamista) mutta mielestäni viinanhuuruisten väkivaltaisten uhittelujen sietäminen on liikaa pyydetty multa.
Mielestäni paapomisella hän ei ainakaan muuta käytöstään. Onhan tuossa paapojia ja yltiöymmärtäjiä riittänyt, mm oma äitini 17 vuoden ajan. Huomaan, että nyt itse alan olla tuossa samassa asemassa, missä äitini oli ennen minua. Hän on ollut kuntoutuksessakin, mutta eihän se auta, jos ei halua parantua lähde hänestä itsestään. Kun masennukseni oli pahimmillaan, isäni ei uskaltanut pyytää rahaa lainaksi tai soitella päissään. Nyt kun olen paranemassa masennuksesta, alkaa sama ruljanssi taas. Mutta mielenterveyteni ei välttämättä kestäkään aggressiivisen alkoholistin paapomista. Selvinpäin hän vähättelee käytöstään. Jos olen kertonut hänelle että hänen kännikäytös häiritsee, hän lyö luurin korvaan tai vähättelee sitä muuten.
Jos kaverini soittaisi neljältä aamuyöstä ja tarvitsisi apua, auttaisin häntä. Samoin olisin vaikka valmis kuolemaan kahden pikkuveljeni puolesta, niin rakkaita ihmisiä he mulle ovat. Mutta isäni alkaa suoraan sanoen ärsyttää toden teolla. Isälläni itsellään on hirveän korkea moraali, mitä ystävien auttamiseen tulee. Eräs hänen juoppohullu kaverinsa yritti jopa tappaa isäni kerran juovuspäissään. Silti isäni ei ole hylännyt ystäväänsä. Itselläni on sitten vain alempi moraali tällaisten asioiden kanssa. Vaikka olisi kuinka ystävä ja läheinen, kyllä siinä mielestäni joku raja on, miten muita saa kohdella. Kuitenkin syyllistän itseäni ja tunnen olevani vastuussa hänen käytöksestään. Tunnen, että olen huono läheinen, kun mietinkin, miten en antaisikaan isälleni rahaa tai miten en suostuisikaan kuuntelemaan sitä kännilätkytystä.
Perheemme on kärsinyt hänen alkoholismistaan sekä aggressiivisesta käytöksestä. Hän on mm. hakannut äitini tajuttomaksi yms. Lisäksi hän perusti yrityksen, jonka ryyppäsi nurin ja siinä jäi sitten takaajat makselemaan velkojaan, kymmeniksi vuosiksi eteen päin. Hän on tehnyt pimeitä töitä ja samalla elellyt sossun tuilla. Lopulta hänen omat velat määrättiin takaajien maksettavaksi kokonaisuudessaan. Isäni käytös on vaikuttanut myös perheenjäsentemme mielenterveyteen, itsekin kärsin keskivaikean masennuksen. Äitini erosi isästäni ollessani 12-vuotias.
Isä saattaa olla välillä viikkojakin juomatta ja toki hän on paljon muutakin kuin alkoholisti. Selvin päin ollessaan hän on maailman paras isä. Ja kyllä hän meitä lapsiakin on valmis auttamaan. Mutta kun sossun rahat tippuu tilille, niin ei muuta kuin juomaan. Ongelmani on se, että isäni pitää itsestäänselvänä sitä, että voi lainata multa rahaa, kun hänen omat rahansa on loppumassa. Tuossa Joulukuussa, kun en pystynytkään lainaamaan hänelle rahaa (olen opiskelija, ja silloin omat rahani olivat loppu) hän löi luurin korvaan. Kännissä hän myös soittelee maratonpuheluita monta kertaa päivässä. Hänen mielestään ystävään on voitava luottaa 24/7, siksi hän suuttuu todella paljon (kerran uhkasi tulla ovesta läpi) jos en vastaakaan puhelimeen kun hänellä on asiaa.
Mielestäni olen kärsinyt hänen alkoholismistaan sekä väkivaltaisesta käytöksestä aivan tarpeeksi ja tekisipä mieleni itsekkäästi ilmoittaa, että mulle ei tarvi kännissä soitella ja että eipä se olekaan niin itsestään selvää, että lainailen hänelle jatkuvasti rahaa. Kaikkein eniten suututtaa se, että isäni oikeuttaa itselleen väkivaltaisen käytöksen. Hän näkee itsensä itsekkään maailman uhrina. Luulin aiemmin, että hän katuisi väkivaltaista käytöstään, mutta todellisuudessa hän vähättelee sitä. Hän kokee sen hylkäämisenä, jos en lainaakaan hänelle rahaa tai suostukaan kuuntelemaan hänen känniuhittelujaan. Hänestä lähipiirin tulee auttaa eikä ketään saa hylätä. Arvostan hänen apuaan (mm. huonekalujen kokoamista) mutta mielestäni viinanhuuruisten väkivaltaisten uhittelujen sietäminen on liikaa pyydetty multa.
Mielestäni paapomisella hän ei ainakaan muuta käytöstään. Onhan tuossa paapojia ja yltiöymmärtäjiä riittänyt, mm oma äitini 17 vuoden ajan. Huomaan, että nyt itse alan olla tuossa samassa asemassa, missä äitini oli ennen minua. Hän on ollut kuntoutuksessakin, mutta eihän se auta, jos ei halua parantua lähde hänestä itsestään. Kun masennukseni oli pahimmillaan, isäni ei uskaltanut pyytää rahaa lainaksi tai soitella päissään. Nyt kun olen paranemassa masennuksesta, alkaa sama ruljanssi taas. Mutta mielenterveyteni ei välttämättä kestäkään aggressiivisen alkoholistin paapomista. Selvinpäin hän vähättelee käytöstään. Jos olen kertonut hänelle että hänen kännikäytös häiritsee, hän lyö luurin korvaan tai vähättelee sitä muuten.
Jos kaverini soittaisi neljältä aamuyöstä ja tarvitsisi apua, auttaisin häntä. Samoin olisin vaikka valmis kuolemaan kahden pikkuveljeni puolesta, niin rakkaita ihmisiä he mulle ovat. Mutta isäni alkaa suoraan sanoen ärsyttää toden teolla. Isälläni itsellään on hirveän korkea moraali, mitä ystävien auttamiseen tulee. Eräs hänen juoppohullu kaverinsa yritti jopa tappaa isäni kerran juovuspäissään. Silti isäni ei ole hylännyt ystäväänsä. Itselläni on sitten vain alempi moraali tällaisten asioiden kanssa. Vaikka olisi kuinka ystävä ja läheinen, kyllä siinä mielestäni joku raja on, miten muita saa kohdella. Kuitenkin syyllistän itseäni ja tunnen olevani vastuussa hänen käytöksestään. Tunnen, että olen huono läheinen, kun mietinkin, miten en antaisikaan isälleni rahaa tai miten en suostuisikaan kuuntelemaan sitä kännilätkytystä.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Lopeta jeesaaminen ja tukeminen, jos kerta viesti ei mene perille (eikä se yleensä alkoholisteille menekään). Satutat vain itseäsi enemmän ja enemmän (ja tuhoat lopulta omakin elämäsi). Autat faijaasi parhaiten stoppaamalla välit kokonaan hänen kanssaan. Kuulostaa ehkä julmalta, mutta kaiken ei kuitenkaan tarvitse olla aivan lopullista. Toivon parasta & tsemppiä sulle ongelmasi kanssa!