vai meneekömeillä muutenkin huonosti?
Meilläon kohta 4 v lapsi ja kohta 10kk vanha lapsi... ensimmäisen lapsen kohdalla kaikki meni suht hyvin, lapsi oli kiltti ja hyvä syömään sekä nukkumaan...kaikki meni hyvin, lapsen kanssa kuin myösparisuhteessa....kun toinen lapsi syntyi, mies oli heti alkuun 2 kk toisella paikkakunnalla töissä..oli mukana synnytyksessä ja ekan viikon meidän kanssa kunnes joutui jatkamaan töitä, me olimme siis alkuun kolmistaan lasten kanssa...noh, kun mies palautui normaaliin arkeen, jatkui ryyppääminen mikä alkoi siis tällätyöreissulla..viikottain käydään baarissa...siihen kun ajattelee että mies on todella paljon töissä, arkena ja useimmiten myös viikonloput, niin ei paljoa vapaa-aikaa jää ja jos jää, saatetaan lähteä ryyppäämään :( ja kesälläon lähdössä ystävänsä kanssa kiertämään suomea, ensin piti olla kaksi viikkoa nyt reissu on venynyt kuukaudenmittaiseksi (sovimme siis että jos ollaan dokaamatta ja rauhotutaan, niin menkööt kaheksi viikoksi reissuun, vaikken minä siitä mielissäni olekkaan) sanoin ennen joulua että nyt riittää tai mä lähden mutta..lähdinkö? en....ja sama jatkui...
riitelemme koko ajan, vauvamme on ollut aika vaativa alusta lähtien, nukkuu huonosti (nyt asiat menee ehkä vähän,ihan vähän paremmin sen suhteen), ei olle/ollut kunnon rytmiä missään, nyt on niin kiinni mussa ettei tosikaan... mieheni ei saa lasta rauhoittumaan (kuulemma)vaan tyrkkää lapsen mulle ensimmäisen huutavan minuutin jälkeen ja en pääse edes kauppaan yksin, saatikka ystävien kanssa iltaa viettämään (mainittakoon nyt joillekkin että minulla ei ole tarvetta lähteä ystävien kanssa bilettämään joka viikonloopu tai edes joka kuukausi mutta oishan se kivaa että jos tekee mieli, voisi lähteä)...mies kotona ollessaan joko pelaa tai on koneella tai katsoo tv:tä..joskus on kausia kun mies tekee esikoisen kanssa jtn tai lähtee ulos meidän kanssa mutta useimmiten vaan ollaansohvallaja ktaostaan myytinmurtajia...minä siivoon,tiskaan, pyykkään, hoidan lapset, autonkin (koska sattuu olemaan "minun" eli minun nimissä, phyh) useimmiten ja ylipäätänsäkkin kaikki..jopa laskujen maksu on minun harteillani(yhteisistä rahoista siis tietenkin)...ei sillä, olenhan kotona ja mielelläni siivoankin ja teen mutta liika pois mikä läikkyy..välillä on kuppi nurin niin pahasti että vaan itken ja huudan ja lapsethan siitä kärsii...asumme vielpä paikkakunnalla jossa minulla ei ole kuin 1 ystävä ja muutama hyvän päivän tuttu...
olen miettinyt että onko tämä nyt sitä rankkaa pikkulapsivaihetta ja miehelläni ehkäjonkin sortin 30v ikäkriisi....kun haluaa reissata ja rellestää...vai onko hän vain läpeensä mätä ja ero olisi paras ratkaisu..rakastan miestäni ja hän on ihana kun hän on ihana mutta nykyään tuntuu että vaan tapellaan ja uhkaillaan erolla puolin ja toisin (koska rajoitanhan minä hänen elämäänsä, päätän miten rahat käytetään ja miten hän vapaa-aikansa viettää, eli esitän ts. toiveita viikonlopulle tai vapaa-päiville..) itseni puolesta olisin kuitenkin valmista kauraa (olenhan mieheni sanojen mukaan vitun urpo lehmä, hassu nimi sinänsä jollei olisi kohdistunut rakkaltani minuun...) mutta esikoisemm epalvoo isäänsä ja hänen puolestaan ratkaisu tuntuukin todella rankalta...tiedän että pärjäisin rahallisesti (mieheni on se joka rahaa meidän perheessä imee) ja pärjäisin myös lasten kanssa..jos en hyvin niin ainakin ihan ok, olen pärjännyt aikasemminkin yksin ja nytkin minä pyöritän arkea yksin...vaikka onhan se helpompaa kun voit viedä roskat milloni haluat jos toinen on kotona....
niin siis lapsemme...mies rakastaa valtavasti lapsiaan mutta tuntuu että hän kokee nämä lapset jotenkin taakaksi tällä hetkellä..puhuu usein siitäkuinka häntä vituttaa kun ei pääse reissaamaan, yhdessä tai erikseen...johon koitan piristää että hei, muutaman vuodenpäästä voidaan ottaa lapset mukaan ja siitämuutaman vuoden päästä voidaan joskus mennä kahdestaankin...mutta kun hän haluaa nyt...
ero tulisi olemaan todella rankka, meille sekä lapsille, ainakin esikoiselle :( ja kun olemme aikamoiset ongelmat käyneet läpi parisuhteemme aikana, niin ei viitsisi ihan helpolla luovuttaa ettei se meidän taistelumme olisi ollut ihan turhaa...kävimme pariterapiassa aikasemmin ja nyt ehdotin miehelle ettämennäänkö..mutta ei kuulemma tarvitse enää istuntoja joissa vain häntä mollattaisiin..(syy viime terapiaan johtui hänen pettämisestään)..
eäh,en tiiä,en todellakaan halua erota, rakastan miestäni sekä perhettämme ja ajatuskin tuntuisi hirveältä, mutta en tiedä kuinka pitkään jaksamme (kumpikaan)...en voi sano itse olevani mikään herran enkeli jossa ei ole mtn mutta...johtuukohan nämä nyt tästä pikkulapsivaiheesta jota niin rankaksi kutsutaan ja asiat helpottaa parin vuoden päästä vai mitäköhän tässä..vai pitäidkö meidän tewhdä enemmän miehen kanssa kahestaan jtn..hmm.
Meilläon kohta 4 v lapsi ja kohta 10kk vanha lapsi... ensimmäisen lapsen kohdalla kaikki meni suht hyvin, lapsi oli kiltti ja hyvä syömään sekä nukkumaan...kaikki meni hyvin, lapsen kanssa kuin myösparisuhteessa....kun toinen lapsi syntyi, mies oli heti alkuun 2 kk toisella paikkakunnalla töissä..oli mukana synnytyksessä ja ekan viikon meidän kanssa kunnes joutui jatkamaan töitä, me olimme siis alkuun kolmistaan lasten kanssa...noh, kun mies palautui normaaliin arkeen, jatkui ryyppääminen mikä alkoi siis tällätyöreissulla..viikottain käydään baarissa...siihen kun ajattelee että mies on todella paljon töissä, arkena ja useimmiten myös viikonloput, niin ei paljoa vapaa-aikaa jää ja jos jää, saatetaan lähteä ryyppäämään :( ja kesälläon lähdössä ystävänsä kanssa kiertämään suomea, ensin piti olla kaksi viikkoa nyt reissu on venynyt kuukaudenmittaiseksi (sovimme siis että jos ollaan dokaamatta ja rauhotutaan, niin menkööt kaheksi viikoksi reissuun, vaikken minä siitä mielissäni olekkaan) sanoin ennen joulua että nyt riittää tai mä lähden mutta..lähdinkö? en....ja sama jatkui...
riitelemme koko ajan, vauvamme on ollut aika vaativa alusta lähtien, nukkuu huonosti (nyt asiat menee ehkä vähän,ihan vähän paremmin sen suhteen), ei olle/ollut kunnon rytmiä missään, nyt on niin kiinni mussa ettei tosikaan... mieheni ei saa lasta rauhoittumaan (kuulemma)vaan tyrkkää lapsen mulle ensimmäisen huutavan minuutin jälkeen ja en pääse edes kauppaan yksin, saatikka ystävien kanssa iltaa viettämään (mainittakoon nyt joillekkin että minulla ei ole tarvetta lähteä ystävien kanssa bilettämään joka viikonloopu tai edes joka kuukausi mutta oishan se kivaa että jos tekee mieli, voisi lähteä)...mies kotona ollessaan joko pelaa tai on koneella tai katsoo tv:tä..joskus on kausia kun mies tekee esikoisen kanssa jtn tai lähtee ulos meidän kanssa mutta useimmiten vaan ollaansohvallaja ktaostaan myytinmurtajia...minä siivoon,tiskaan, pyykkään, hoidan lapset, autonkin (koska sattuu olemaan "minun" eli minun nimissä, phyh) useimmiten ja ylipäätänsäkkin kaikki..jopa laskujen maksu on minun harteillani(yhteisistä rahoista siis tietenkin)...ei sillä, olenhan kotona ja mielelläni siivoankin ja teen mutta liika pois mikä läikkyy..välillä on kuppi nurin niin pahasti että vaan itken ja huudan ja lapsethan siitä kärsii...asumme vielpä paikkakunnalla jossa minulla ei ole kuin 1 ystävä ja muutama hyvän päivän tuttu...
olen miettinyt että onko tämä nyt sitä rankkaa pikkulapsivaihetta ja miehelläni ehkäjonkin sortin 30v ikäkriisi....kun haluaa reissata ja rellestää...vai onko hän vain läpeensä mätä ja ero olisi paras ratkaisu..rakastan miestäni ja hän on ihana kun hän on ihana mutta nykyään tuntuu että vaan tapellaan ja uhkaillaan erolla puolin ja toisin (koska rajoitanhan minä hänen elämäänsä, päätän miten rahat käytetään ja miten hän vapaa-aikansa viettää, eli esitän ts. toiveita viikonlopulle tai vapaa-päiville..) itseni puolesta olisin kuitenkin valmista kauraa (olenhan mieheni sanojen mukaan vitun urpo lehmä, hassu nimi sinänsä jollei olisi kohdistunut rakkaltani minuun...) mutta esikoisemm epalvoo isäänsä ja hänen puolestaan ratkaisu tuntuukin todella rankalta...tiedän että pärjäisin rahallisesti (mieheni on se joka rahaa meidän perheessä imee) ja pärjäisin myös lasten kanssa..jos en hyvin niin ainakin ihan ok, olen pärjännyt aikasemminkin yksin ja nytkin minä pyöritän arkea yksin...vaikka onhan se helpompaa kun voit viedä roskat milloni haluat jos toinen on kotona....
niin siis lapsemme...mies rakastaa valtavasti lapsiaan mutta tuntuu että hän kokee nämä lapset jotenkin taakaksi tällä hetkellä..puhuu usein siitäkuinka häntä vituttaa kun ei pääse reissaamaan, yhdessä tai erikseen...johon koitan piristää että hei, muutaman vuodenpäästä voidaan ottaa lapset mukaan ja siitämuutaman vuoden päästä voidaan joskus mennä kahdestaankin...mutta kun hän haluaa nyt...
ero tulisi olemaan todella rankka, meille sekä lapsille, ainakin esikoiselle :( ja kun olemme aikamoiset ongelmat käyneet läpi parisuhteemme aikana, niin ei viitsisi ihan helpolla luovuttaa ettei se meidän taistelumme olisi ollut ihan turhaa...kävimme pariterapiassa aikasemmin ja nyt ehdotin miehelle ettämennäänkö..mutta ei kuulemma tarvitse enää istuntoja joissa vain häntä mollattaisiin..(syy viime terapiaan johtui hänen pettämisestään)..
eäh,en tiiä,en todellakaan halua erota, rakastan miestäni sekä perhettämme ja ajatuskin tuntuisi hirveältä, mutta en tiedä kuinka pitkään jaksamme (kumpikaan)...en voi sano itse olevani mikään herran enkeli jossa ei ole mtn mutta...johtuukohan nämä nyt tästä pikkulapsivaiheesta jota niin rankaksi kutsutaan ja asiat helpottaa parin vuoden päästä vai mitäköhän tässä..vai pitäidkö meidän tewhdä enemmän miehen kanssa kahestaan jtn..hmm.
Vastaukset 2
Vanhimmat
ja olen eronnutkin, lasten ollessa 1, 3 ja 5 v. Hyvin pärjäsimme. Raskastatko vai oletko kenties jtkn läheisriippuvainen?!
etkö lukenut tekstiä?
Tuollainen todellinen rakkaus on harvinaista. Ja kadehdittavaakin. Vauva aika on raskas. Mutta se menee ohi. Katkeroituminen ei auta asiaa. Meilläkin asuttiin erillään pari vuotta. Siitä oli sitten hyvä jatkaa.
Tsemppiä.