Ystäväni on muuttunut aivan erilaiseksi kuin minä iän myötä. Hän on nykyään vähän liiankin itserakas, vai johtuuko tämä siitä kun minulla itsetunto on huonontunut?
Tuntuu, kuin välimme olisi jotenkin erkaantunut. Yhdessäolo on minusta vähän teennäistä. Hän pitää itseään sosiaalisena ja niinhan hän onkin. Minulle on aivan sama nähdäänkö me vielä vai ei. En panisi pahitteeksi, jos emme näkisi toisiamme enää koskaan. Minun pitäisi tuntea syyllisyyttä tästä tunteesta, mutten tunne valitettavasti.
*Huokaus* mitä ihmettä minä teen?
Tuntuu, kuin välimme olisi jotenkin erkaantunut. Yhdessäolo on minusta vähän teennäistä. Hän pitää itseään sosiaalisena ja niinhan hän onkin. Minulle on aivan sama nähdäänkö me vielä vai ei. En panisi pahitteeksi, jos emme näkisi toisiamme enää koskaan. Minun pitäisi tuntea syyllisyyttä tästä tunteesta, mutten tunne valitettavasti.
*Huokaus* mitä ihmettä minä teen?
Vastaukset 4
Vanhimmat
...mutta niin vain käy joskus, että välit viilenee ikäänkuin itsestään syystä tai toisesta. Ihmiset muuttuu paljonkin kun ikää tulee lisää (etenkin nuorina aikuisina parinkympin molemmin puolin). Teille on varmaan käynyt se tavallinen juttu, eli olette ystävinä "kasvaneet erilleen"?? Jos näin on niin on parasta jatkaa eteenpäin eri teitä.
Jos ei enää ole teitä yhdistäviä asioita ja kaveruus ei tunnu luontevalta, niin päästä irti. Mulle on käynyt vähän aikaa sitten samalla tavoin, yhtäkkiä vaan huomasi että tietyn kaverin kanssa ei ole aikoihin liikuttu samoilla aallonpituuksilla.
Se tyttö oli muuttunut jotenkin kovaksi ja omahyväiseksi, suhtautui muhun alentuvasti ja naljaili milloin mistäkin. En enää viihtynyt hänen seurassa ja kaveruudesta tuli aika väkinäistä.
Kun sitten pohdin asioita, tajusin että meidän ystävyys oli tullut tiensä päähän jo kauan sitten. Parempi antaa jutun olla kuin väkisin ylläpitää noin "hengetöntä" suhdetta. Asioiden parantaminen puhumalla ei onnistunut, kun kaveri vältteli koko aihetta. Joten annoin olla...enpä ole häntä kaipaillut...
Ei kukaan pysy sellaisena kuin oli syntyessään...mitä enemmän koemme asioita sitä enemmän muutumme...joko hyvään- tai pahaanpäin...joskus emme edes voi aina valita suuntaamme...mutta sain jotenkin tunteen tekstistäsi että olet unohtanut ehkä ystävyyden merkityksen...eikö ystävyys ole sitä että hyväksyy toisen juuri sellaisena kuin tämä on...muutostenkin jälkeen...mitä sitten jos hän on hiukan itserakkaampi kuin mitä ennen...hän on kuitenkin pohjimmaltaan se sama kaveri johon kauan sitten tutustuit...ehkä teidän pitäisi ottaa pienet viinatilkat lasin pohjalle ja yrittää parantaa maailmaa joskus..puhua vain asioista...ehkä se auttaa..ehkä
"kaikki muuttuu muttei ehkä kuitenkaan"
Jos koet että olet "ystäväsi" kanssa ilman sen kummempaa syytä, vain siksi että hän sattuu olemaan joku jonka tunnet, olisi kohteliasta häntä kohtaan sanoa jotta good bye (ehkä hän tuntee samoin?). Joskus niin vain käy, että ihmiset kasvavat eri suuntiin, oikeasti - ystävykset, avo- ja avioparit...
Itsellenikin kävi tuossa hiljan niin että monivuotinen ystävyys karahti karille. Ystävääni en enää pitänyt ystävänäni; hän kiukutteli jatkuvasti, purki pahaa oloaan muihin - minuunkin n.2 "viimeistä" vuotta - perusteettomalla känkkäilyllä ilman, että olisi ottanut oikeaa apua vastaan, antanut auttaa itseään (tarjouduin auttamaan, etsin auttavien tahojen yhteystietoja jne..) ja auttanut itse itseään - mennyt esim. lääkärin tykö; mielenterveydellisistä ongelmistya kyse. Hän "sai" sanoa mitä vain, mitä ilkeää "töksöä" tahansa tilanteissa, joissa tuon suuntaisia "purkauksia" ei mitenkään osannut odottaa, ja vain todeta että "ystävillehän saa kiukutella".
Minä sitten lopulta "kiukuttelin", mutta ilmeisesti väärällä tavalla "ystäväni" mielestä. Totesin ensin mielessäni, ettei ollut oikein häntä kohtaan että olin tekemisissä hänen kanssaan enää vain "tottumuksesta" - en voinut jatkaa niin. Oli paljon muitakin asioita jotka olivat kasvaneet "näkymättömäksi muuriksi" erottamaan meitä. Ajatuksemme ja elämäntyylimme olivat liukuneet aika kauas toisistaan. Niin vain käy toisinaan.
"Kiukuttelin" siis väärällä tavalla, mikä tarkoittaa että erään hänen äkkiyllättäen alkaneen kiukkukohtauksensa jälkeen pyysin häntä olemaan ottamatta yhteyttä vähään aikaan. Hän reagoi tähän julistamalla että olin tehnyt häntä kohtaan "vit*umaisista vi*tumaisimman tempun", en ollut "minkään arvoinen", vihattava vain.
Ystäväni, "ystäväni", ilmoitti ettei halua kuulla ääntänikään enää koskaan.
Olen paha, läpeensä, hänen mielestään. Hänen yksinäisyytensä on minun syytäni. Hänellä on oikeus ajatella niin, minä ajattelen toisin.
Minusta on ikävää, että hän tuntee vihaa. Vihaamalla hän vihaa itseään - saa verenpaineensa nousemaan, ajatuksensa sinkoilemaan, unensaantinsa vaikeutumaan, ruokahalunsa katoamaan. Minuun hänen vihansa ei vaikuta.
Minä toivon hänelle vilpittömästi kaikkea mahdollista ja mahdotonta hyvää, mutta sitä hän ei usko. Harmi. Toivoisin että hän löytäisi monta ihmistä, jotka osaisivat olla hänen ystäviään oikealla tavalla. Minä en osannut.
mun mielestä tuo sana "sosiaalisuus" on perseestä.
mutta ehkä itsetuntosi on tosiaan alentunut, koska näet kaveris tuossa valossa. hän todellakin on "kaikille ystävällisenä" matkalla ei mihinkään.