Lemmikin menettäminen

Lemminkin menettäminen on surullista ja ilmeisesti sinä olet ollut kovinkin nuori tapahtuma aikaan(tälläisen käsityksen tekstistäsi sain). Itselläni on tällä hetkellä 2 kissaa, vielä myöskin nuoria, mutta eihän sitä koskaan tiedä mitä tapahtuu. Silloin kun olin pieni niin meillä oli paljon eläimiä ja tietenkin eläimet ovat kuolleet aikanaan ja silloin sanoin, etten ikään ota eläimiä, koska eläimen kuolemat olivat lapselle ikäviä. Kuitenkin olisi hyvä muistaa se tosi asia, että eläimet ovat lyhyt ikäisempiä kuin me ihmiset ja näin välttämättä kuolema kohtaa ennemmin tai myöhemmin. Viimeisin lemmikin kuolema sattui minulle juuri viime lokakuussa, äitini vei meidän 16vuotiaan kissan lopetettavaksi. Kuitenkin pitää muistaa lopettaminen ei ole kivulias muuta kuin meille ihmisille. Eläin pääsee mahdollisista kivuistaan. Itse mielummin viesin eläimeni lopetettavaksi kuin, että löytäisin ne kuolleena kotoa. Näissä ajatuksissa pitäisi vain yrittää järjellä sanoa itselleen, että jokainen kuolee aikanaan.

Minä menetin taannoin perheemme rakkaan koiran, joka on paras ystäväni kuka minulla on ollut. Muitakin menetyksiä osui tuohon ajanjaksoon. Olin tuolloin jo vähän vanhempi mutta en ollut kokenut sitä ennen mitään oikeaa surua. Muistelen ystäväämme lämmöllä mutta minusta tuntuu etten pelkää enää mitään menettämistä, koska en usko enää aikaan... Aika on pohjimmiltaan pelkkä illuusio, eikä yksikään hetki tai mikään kaunis asia mikä koskaan on ollut, ei koskaan katoa tai lakkaa olemasta...

Ensinnäkin toivon, että jos ja kun joskus tulee se aika kun joudut tekemään lopettamispäätöksen koirastasi, niin et lykkää sitä liian pitkälle vain sen takia, että sinusta itsestä tuntuu pahalta. Olet kuitenkin koiralle velkaa sen, että viet sen kovien kipujen tullessa eläinlääkärille ja armahdat eläinparan tuskistaan. Älä tuolloin ajattele itseäsi, miten pahalta sinusta se tuntuu. Ajattele sitä rakasta koiraasi. Olen nähnyt muutamia tapauksia, joissa ihminen ei ole halunnut luovuttaa, vaan on pitänyt koiraa väkisin hengissä "liian pitkään", jolloin eläin on joutunut kärsimään suhteettomia kipuja vain siksi, kun omistaja on pelännyt omaa tuskaansa. Mieluummin vähän liian aikaisin, kuin vähän liian myöhään.

Toiseksi en osaa sanoa muuta kuin huomion, että menettämisen tuska on oikeastaan aika omistuksenhaluista ja omahyväistä tuskaa. Sureva ei sure sen takia, että toinen on mennyt pois, vaan sen takia, että joutuu itse luopumaan ja olemaan ilman tätä toista. Oli sitten kyse eläimestä tai ihmisestä. Olen surullinen, koska minulla ei enää ole.

En voi sanoa ymmärtäväni täysin tunteitasi. Itse olen joutunut lopettamaan useita koiria lapsuudenkodin koirista omiin eläimiini vuosien varrella. Ja joka kerta se on tuntunut pahalta, mutta lopulta tuska helpottaa ja voi muistella hymyssä suin aikoja eläimen kanssa. Aika aikaansa kutakin.

Mulla on lapsuudesta vähän erilainen "trauma"tunne puolella. Meillä oli aika paljon lemmikkejä kun olin vielä pieni. Alussa kun joku lemmikeistä kuoli syystä tai toisesta. Se tuntui tosi pahalta ja itkin pitkään. Sitten kuitenkin jotain meni päässä vinksalleen. Enää lemmikin kuolema ei tuntunutkaan kovin pahalle. Kyllähän se oli surullista, mutta ei se sen kummempia tunteita herättänyt. En edes tajunnut että tuosta useiden lemmikkien kuolemasta jäisi jotain tunneperäistä ongelmaa, kunnes minulle läheinen sukulainen kuoli. Kuolema tapahtui yllätten ja kaikki olivat surunmurtamia, paitsi minä. Teeskentelin surua ja murhetta, mutta todellisuudessa asia ei minua juuri liikauttanut. Tuolloin olin n. yläaste ikäinen. Nyt kun olen jo lähempänä kolmeakymmentä olen elämässäni törmännyt enemmänkin kuolemaan, aina esitän suruvalittelut ja teeskentelen suruun liittyvää tunnetilaa koska onhan se kohteliasta kun muut ovat aidosti murheellisia. Tunnen kyllä menettämisen pelkoa jonkin verran, mutta kuolema ei herätä minussa sellaista tunnereaktiota kuin pitäisi. Lienee jäänyt jokin itsesuojeluvaisto lapsuudesta päälle. Suhtaudun kuolemaan todella kylmästi ja analyyttisesti, tapahtuneelle ei voi mitään ja se on hyväksyttävä, miksi siis surra asiaa. En tiedä onko tämä minun tunnevammaisuuteni sitten yhtään parempi vaihtoehto, kuin se että suree aidosti ja on vaikeaa päästä tunteiden yli.

oma kissani jouduttiin nukuttamaan, maksan toiminta huonontui kokoajan. Elinaikaa ei olisi muutenkaan ollut paljon, enkä halunnut että kissani joutuu kärsimään enää enempää. Myöhemmin menetin myös toisen kissani, joka sairastui todennäköisesti haimatulehdukseen, meni muutamassa tunnissa niin huonoon kuntoon että nukutus oli ainoa vaihtoehto. Diagnoosi ei ole varma, sillä ruumiinavausta ei tehty, mutta haimatulehdusta eläinlääkäri epäili.

Kaipaan kissojani vieläkin niin paljon että sitä voi sanoin kuvata. Tällä hetkellä minulla on 2 kissaa, jotka otin sen jälkeen kun olin menettänyt molemmat kissani. Pelkään aivan kamalasti että kissoilleni sattuu jotakin, ja kun se päivä koittaa että jonmpikumpi pikkuisistani täytyy nukuttaa en tiedä miten sen kestän.

Muutenkin noiden menetysten jälkeen olen suhtautunut kuolemaan aivan eri tavalla ja luonteeni on muuttunut. En pysty puhumaan näistä asioista kenellekään, kaikkien tuttujeni mielestä on hullua ikävöidä kissoja jotka ovat kuolleet useampia vuosia sitten. Joskus kun tämä tunteiden pato sitten murtuu, saatan itkeä parikin tuntia ja se helpottaa oloa vähäksi aikaa.

Ihan kuin olisit täysin puhunut mun suulla! Meillä oli rakastakin rakkaampi cockerspanieli joka sairastui yhdeksän vuotiaana johonkin jota ei saanut lääkärit selville monista verikokeistakin selville. Totesivat vain että enempää kokeita ei tarvitse tehdä ja että ongelmat johtuvat siitä että koira on jo vanhempi. Toki alitajunnassani olin pitkään jo tajunnut että ehkä menettäisin rakkaan perheenjäsenemme ehkä piankin mutta silti jaksoin toivoa että jospa vielä siitä piristyisi, sillä eivät lääkäritkään katsoneet koiramme "olotilaa" kuollettavaksi. Näin sitten kävi että kerrankin kun olimme molemmat pois kolme tuntia perhejuhlissa, joista kovasti olin koko ajan pois lähdössä, koiramme eli kotiin tultuamme VAIN puoli tuntia! Vieläkin muistan kuin eilisen päivän sen viimeiset hengenvedot, katseen joka ei enään koskaan tulisi näkemään kuinka sitä rakastetaan, aivan kaiken! Ja kova on itse syytös edelleenkin siitä että olin poistunut sen luota tuona päivänä... Siitä on kohta jo viisi vuotta ja meillä on nykyään kaksi cockerspanielia jotka on auttaneet surussa, mutta se ei kuitenkaan häviä kokonaan pois koskaan. Eikä oikeastaan tarviikkaan, sillä olihan se ollut meille keskipiste elämässämme niin monen vuoden ajan! Juuri eilen tapaus tuli jälleen yht'äkkiä mieleeni ja koin melkein samantapaisen paniikkikohtauksen ( josta olen siitä asti kärsinyt, milloin minkäkin asian takia) kuin silloin vuosia sitten. Vatsaa poltti, oksetti, happi loppuu, pyörrytti jne... Yli kymmenen vuotta sitten koin vastaavan kokemuksen pupumme kanssa. Silloin olin yksin kotona enkä tiennyt olisinko huutanut keuhkoni pihalle ensin vai soittanut miehen kotiin. Molemmat ovat varmasti palaneet ikuisena muistikuvana mieleeni.
Ja kyllä, kun tietää mitä mahdollisesti on tulossa, sitä etukäteen jo ns suree. Koiramme kuoltua mietin että onko kovin fiksua ottaa uusi, mutta itse en olisi kovinkaan hyvin poismenosta toipunut ilman uutta ystävää.
Olen huomannut että näistä asioista puhuminen sellaiselle ihmisille joka kokee tämänkaltaisen asian samalla tavalla helpottaa. Jos saa palautteena väheksyntää tms se vain pahentaa asiaa.. Tsemppiä sulle !

Menetin tänään lemmikkikissani äkillisesti ja suru on kova.

En jaksa kirjoittaa tämän enempää.

Koirissa on yksi perustavanlaatunen vika, se että ne elää niin lyhyen elämän. Mutta niissä on se hyvä puoli, että ne muistavat elää :)

Opiksi niin koiranomistajille kuin koirattomille:
Eläinlääkärinä toimiessani minut kutsuttiin kerran tutkimaan erästä Irlanninsusikoiraa. Koiran omistajat, pariskunta ja heidän 6-vuotias poikansa, olivat kaikki hyvin kiintyneitä lemmikkiinsä.
Tutkittuani koiran totesin, että se oli kuolemassa syöpään. Kerroin perheelle, että en voinut tarjota tälle vanhalle ja rakastetulle koiralle
mitään muuta kuin eutanasian.
Koira voitaisiin saattaa viimeiselle matkalleen heillä kotona,
turvallisesti, omien ihmisten ympäröimänä.
Seuraavana päivänä, kun menin nukuttamaan koiraa, tunsin tutun kuristavan tunteen kurkussani. Pikkupoika vaikutti rauhalliselta silittäessään vanhaa koiraa viimeistä kertaa.
Muutamassa minuutissa koiravanhus nukahti rauhallisesti viimeiseen uneen.
Istuimme hetken yhdessä puhellen siitä surullisesta tosiasiasta, että eläimet elävät paljon lyhyemmän ajan kuin ihmiset.
Silloin poika sanoi: "Minä tiedän miksi".
Yllättyneinä me kaikki jäimme kuuntelemaan.
Se, mitä hän sanoi seuraavaksi, hätkähdytti minua. En ollut koskaan kuullut yhtä lohduttavaa selitystä.
Poika jatkoi: "Ihmiset syntyvät siksi, että he oppisivat, miten eletään hyvä elämä. Että rakastetaan ja ollaan kilttejä toisille. Mutta koiratpa osaavat jo tämän. Siksi niiden ei tarvitse elää niin pitkään."
Illalla laadin listan siitä, mitä ihmiset voivat oppia koiralta:
* Kun rakkaasi tulevat kotiin, mene aina iloisena tervehtimään
* Älä koskaan kieltäydy huviajelusta
* Kokemus raikkaasta ilmasta ja tuulesta kasvoillasi on silkkaa hurmiota
* Ota nokosia
* Venyttele ennen ylösnousua
* Juokse, telmi ja leiki päivittäin
* Hae huomiota ja anna ihmisten koskettaa sinua
* Vältä puremista silloin kun pelkkä murahdus riittää
* Lämpiminä päivinä pysähdy makailemaan pehmeällä nurmella
* kuumina päivinä juo runsaasti vettä (olutta/viiniä) ja lepäile varjoisan
puun katveessa
* Kun olet onnellinen, tanssi ympäriinsä ja heiluta koko kehoasi
* Riemuitse pitkän kävelyn tuottamasta ilosta
* Ole uskollinen
* Älä koskaan teeskentele olevasi jotain muuta kuin mitä olet
* Jos jokin tarvitsemasi on haudattu syvälle, kaiva kunnes löydät sen
* Jos jollakulla on huono päivä, ole hiljaa lähellä ja nyhjäise hellävaraisesti
* NAUTI JOKAISEN PÄIVÄN JOKAISESTA HETKESTÄ.

Nauti koirastasi ja elämästä täysillä, joskus tulee se päivä etttä joudut koirastasi luopumaan, mutta silloin on myös niitä hetkiä, joita voit muistella.

Oon julianna ja mun mielestä kaikki lemmikit ja eläimet pitäs tappaa ja syödä =)

Sinulla olisi aihetta suruun ja menettämisen pelkoon vasta silloin,kun olet menettänyt puolisosi,poikasi ja lapsen lapsesi vuoden sisällä.Miksi vikiset yhdestä mitättömästä marsusta?

minulla ollut hyvin vaikea elämä kakskymppisenä sairastuttuani johonkin joka romahdutti maailmani kivun,tuskan,epätietoisuuden,pelon ja parantumattomuuden sumuiseen lääkemaailmaan.Ajattelin ottaa edes jotain mikä pitäisi säännöllisessä elämässä ja jotenkin pinnalla sekä estäisi avartamasta maailmankatsomustani haulikolla ohimolle tms.eihän pieni koirani toki minua parantanut mutta se eli kanssani 16v 1kk ja kuoli viime kesänä...pieni westieni oli minulle kaikki kaikessa,ainut ystäväni ja sai kaiken mitä pystyin antamaan.vieläkin itken päivittäin,muistan nukkumaanmennessäni muutamin sanoin ystävääni,sen tavarat/lelut tallessa kuten ensimmäiset irronneet hampaat,hihna/panta/harja sekä paljon kuvia elämänkaarestaan...oli hyvin surullista nähdä sen vanhenevan,kangistuvan ja sairastuvan sekä sen viimeisen yön vierekkäin jolloin lähdimme viimeiselle eläinlääkärimatkalle josta palasin yksin...miksi en voinut lähteä yhtäaikaa pois?olisi niin paljon helpompaa kuin kärsiä täällä taas yksin..kiitos Duster ja antaisin ihan mitä vain saadakseni sinut takaisin!!

On luonnollista surra rakasta lemmikkiä mutta:jos se määrää elämääsi ja aiheuttaa ongelmia,kertooko se jostain puutteista ihmissuhteissa tai jostain sellaisesta ?

Lemmikit ovat kuitenkin lemmikkejä.Ne ovat ilonamme ja toki tuntevat ja iloitsevat sekä surevat kuten ihmiset mutta lemmikin kohokohta on kuitenkin se että ruokakupissa on ruokaa tai että rapsutat sitä.

Ei se osaa ajatella elämää ja kuolemaa kuten sinä ja minä.
Sille riittää että tässä hetkessä on hyvä olla eikä se todellakaan osaa ajatella eikä välittää ollaanko huomenna elossa,kuolleita,nälässä !

Lemmikki eläin ei todellakaan ole ihminen vaikka sillä olisi kuinka inhimillisiä piirteitä ja tottakai se on uskollinen ystävä,vai onko ?
Vai kulkeeko perässäsi vain koska ruokit sen ?

Niistä uskollisistakin ystävistä paljastuu välillä yllätyksiä,eläimellisiä piirteitä koska-ne ovat ELÄIMIÄ !

Minulla itselläni on lemmikkejä ollut koko ikäni ja luopuminen rakkaasta karviaisesta on aina ollut
ikävä. Olen joutunut viemään eläinlääkärille kaksi pientä koiraani vanhuuden takia, kun olen
ajatellut että tämän on antaa mennä kun muistan pienen heiluttajani sellaisena ystävänä joksi
sen olin ottanut. Yhdelle jouduin antamaan armahduksen kun tuli kasvi kaulaan. Jos olisin anta-
nut tämän ystäväni kärsiä minulla varmaan olisi vielä pahempi mieli kuin nyt kun tiesin, että tein
oikean ratkaisun. Koiristani kaikista minulla on lämmin muisto jota uusi tulokas ei pyyhi pois.
Jokaista olen rakastanut yli kaiken. Eikä yksikään ole korvannut sitä menettämääni. Jokainen on
oma pieni persoona jota en vertaa siihen edelliseen. En väitä ettei nämä pikkuhauvelit ole mie-
lessäni, mutta muisto on lämmin. Jos lemmikkiä rakastaa on myös lupa surra kun tulee se vaihe
lemmikin kanssa, että on otettava järki käteen ja ajateltava niin että teet pienelle ystävällesi pal-
veluksen kun ajattelet vain tämän parasta. Kaikille lemmikkien menettemämille ihmisille jatkoa ja
uskoa tulevaisuuteen.

Hei. Luin tekstisi. Minä olen elämäni aikana joutunut luopumaan kymmenestä eläimestä. Ensimmäisestä jo 5 vuotiaana. Joka kerta se tekee yhtä kipeää. Nyt on kohta vuorossa 11:sta. Tällä hetkellä äidillä ja minulla on molemmilla eläimiä. Hänellä on kohta 13-vuotias tyttökissa ja elokuussa 7 vuotta täyttävä koira. Itselläni on 2-3 vuotias kollipoika, löytökissa (iästä on pikkuisen epävarmuutta mutta epäilys on että täyttää nyt 3).

Tämä 13-vuotias on nyt sairastellut. Hän on alunperin minun, löytökissa myös ja otin sen pentuna. Kolli löydettiin 6-8 kk ikäisenä ja se oli ensin äidilläni reilut puoli vuotta. Sitten se alkoi häätää äidin koiraa. Lopulta meni siihen ettei äitini saanut enää öisin nukuttua. Koska tyttöni ja äidin koira ovat tottuneet toisiinsa teimme vaihdot päittäin reilu vuosi sitten. Nyt on kaikilla hyvä elämä. Paitsi ei tällä hetkellä kun tyttöni sairastelee ja olemme valmistautuneet hänen poismenoonsa.

Minulla edelleenkin silloin tällöin tulee uniini jotkut menettämäni eläimeni. Varsinkin saksanpaimenkoirani joka eli 12 vuotta ja löytökissani, jonka jouduin nukuttumaan ikuiseen uneen vakavan sairauden takia sen ollessa reilut 7 vuotta. Se on kova paikka, mutta itse en pelkää sitä tilannetta vaan hyväksyn osana tätä elämää. Vielä kovemmaksi asian teki se, että isoisäni oli kuollut samana päivänä 20 vuotta aiemmin eli samana päivänä kuin tyttökissani nukutettiin. Jokainen meistä on hetken aikaa täällä maan päällä. Kiinnyn aina heti ja kovasti uuteen eläimeen, ehdoitta. Olen äidilleni kiitollinen siitä, että hän on opettanut minut pienestä pitäen siihen, että on ajateltava ensin eläintä sitä kuinka paljon eläin kärsii tilanteessa ja mikä on paras vaihtoehto. Itse mieluummin tunnen suunnatonta surua kuin annan eläimen kärsiä mahdollisista kivuista vain sen takia että itseeni sattuu. Sellainen vasta on itsekästä.

Tiedän että tulen jonain päivänä menettämään myös nykyisen kollini vaikka se on vielä nuori ja terve. Samoin kun tulemme äidin kanssa menettämään myös hänen koiransa, joka on oikeastaan meidän yhteinen.
Mutta en ajattele asiaa etukäteen eikä minulla ole menettämisen pelkoa.

Minulla on myös ollut marsuja. Ostin kaksi marsua yksityiseltä ja tuli ilmi että toinen naaras oli raskaana. Kun olin töissä yksi pentu oli syntynyt. Se ei elänyt kuin reilun vuoden ja kuoli häkkiin ja se oli aika raju juttu minullekin. Mutta pääsin siitä yli. Yhden marsuista annoin äidilleni ja se eli onnellisen loppuelämän. Toinen aikuisista jäi minulle ja sen jouduin nukuttamaan koska sillä oli kasvain.

En todennäköisesti pysty antamaan neuvoja koska itse en koe samanlaista menettämisen pelkoa. Mutta pystyin kertomaan omista menetyksistäni.

Toivon sinulle voimia. Ja toivon että pystyt pääsemään irti noista ajatuksistasi. Nauti tästä hetkestä joka sinulla on koirasi kanssa. Nauti kaikesta siitä mitä saatte tehdä yhdessä, leikeistä, lenkeistä. Yritä olla miettimättä tulevaa. Itse kävin äitini koiran kanssa tänään pitkällä lenkillä, koska hän ei ole pystynyt kun on ollut kipeänä, ainoastaan lyhyitä lenkkejä. Me nautimme koiran kanssa aurinkoisesta säästä. Hän hyppi iloissaan lumihangessa ja juoksi edestakaisin tietä eli ns. hepuloi. Minä nauroin ja hauskuutin häntä lisää. Yritä sinä samaa koirasi kanssa. Ehkä huomaat jonain päivänä ettet enää niin usein ajattelekaan tulevaa.

Itsellänikin lopetettiin koira kaksi vuotta takaperin. Erittäin raskaaksi asian teki se, että se oli minulla syntymästäni lähtien ja eli jopa 17 vuotiaaksi eli siihen saakka kun itse olin lopettelemassa yläastetta.
Pienenä se oli kesäisin ainoa seurani mökillämme Orivedellä sillä vanhemmilla oli aina hommia tilallamme ja koska lapsia ei lähistöllä asunut niin koirani oli se joka piti minulle seuraa. Koko kesän vietimme aina mökillämme ja en voi kuvitellakaan kuinka kamalaa se olisi ollut minulle silloin ilman leikkikaveria. Tokihan koirani oli silloin jo kohtuullisen vanha, kun itse olin kymmenen niin se oli yksitoista. Meidän leikkimme siis olivat lähinnä omaa leikkiäni... :)
Oli miten oli, odotin jo lapsuudestani saakka pikkuherran kuolemaa sillä minulle oli aina sanottu että koirat eivät elä kovin pitkään. Kavereillani oli nuoria koiria jotka hyppelehtivät ja hakivat palloa ja omani oli jo siinä kunnossa että vanhus ei paljoa viitsinyt leikkiä. Joka vuosi odotin tätä episodia että se lähtisi ja jättäisi minut.
Kun olin 14 alkoi vanhemmillani alkoholikierre. Koira muuttui minulle tärkeämmäksi kuin koskaan. Asiaa ei helpottanut se, että herra vanheni niin ulkonäöltään kuin kyvyiltäänkin huomattavasti ja jouduimme aloittamaan dementiaa estävän lääkityksen ja nesteyttämisen sille. Se toimi hyvin ensimmäisen vuoden ja koira piristyi huomattavasti kunnes sen teho alkoi hiljalleen hiipua. Eihän mikään lääkitys/hoito vanhuutta estä!
Lopulta eräänä päivänä ollessani jo kuusitoista se tapahtui. Koira ei päässyt enää lattialta ylös vaan makasi omissa eritteissään. Muutos oli dramaattinen ja niin äkillinen että ainoa vaihtoehto oli antaa koiralle rauha. Veimme sen tutulle eläinlääkärille tarkistettavaksi ja hän antoi meille aikaa vuorokauden, sillä halusimme että isänikin pääsisi paikalle kun koira lopetettaisiin.
Se päivä oli hirvittävä. Kahdeksan tuntia odotin sitä että Pörri vietäisiin lopetettavaksi. Voiko olla kamalampaa kuin laskea minuutteja parhaan ystävän kuolemaan? Olin sen päivän pois koulusta ja vain kaksi ystävistäni tiesi mitä oli meneillään.
Seuraavava päivänäkin olin niin surullinen etten voinut myöntää muille tapahtunutta ja sanoin toisille kavereille koulussa että Pörri oli vain kipeä, en voinut kestää sanoa sitä ääneen. Oli kamalaa kuulla ystävien kommentteja "kyllä se paranee!"

En voi sanoa että siitä tuskasta toipuisi, mutta sen kanssa oppii elämään. Itse itken edelleen katsellessani videoita tai kuvia pikkuisestani vaikka siitä on jo muutama vuosi. Välillä en voi edes takkahuoneeseemme mennä sillä pienen tuhkauurna on takan päällä vierellään Pörrin lempilelu.
Kaikilla ovat omat mielipiteensä, mutta minulle on turha tulla väittämään että eläintä ei voi surra. Ilman rakasta edesmennyttä koiraani olisin varmasti aivan turmiolla myrskyisän menneisyyteni takia. Mutta koska minulla oli eläin joka oli ensin suojellut minua elämäni ensimmäiset vuodet niin minun oli pakko pysyä sen luona oli kuinka vaikeaa tahansa itselläni.
Rest in peace, my darling.

suru jatkuu loputtomiin. Sille pitäisi osata panna piste ettei se pitkittyisi. Siitä tulee niinkuin riippuvaiseksi.
Minulla on kokemus omista kissoistani, kun jouduin luopumaan niistä sairauteni takia. Annoin ensin 2 rotukissaani samaan paikkaan. Sitten rupesin muistelemaan sen ihanaa mustavalkoista turkkia ja valkeita käpälöitä. Minulle tuli tunne, että se on 'rakas lapseni' ja tuli pakkomielle hakea se pois. Hain sen pois.
Kissa ei tuntenut minua, vaikka se ehti olla uudessa paikassa vasta kuukauden. Se oli 2 viikkoa masentunut.
Murjotti nurkassa. Se ikävöi 'tappelukaveriaan'. Meni reilu vuosi, jouduin luopumaan siitä.
Olin huomannut yhden tärkeän seikan tässä prosessissa: Ne ovat vain eläimiä! Ne eivät ole lapsia!
Ehkäpä me rakastamme enemmän niitä, kuin ne meitä. Ne elävät elämänsä ja kuolevat. Niin mekin teemme!
Jos otan uuden kissan, kasvatan sen pennusta; taatusti rakastan sitä kohta täydestä sydämestäni, vaikka se onkin vähän erilainen (kissojenkin luonteessa on eroja! Persialaiseni osasi olla hyvin rakastettava, mustavalkea kissani oli erilainen, oikeataan aika viikari, mutta silti rakastin sitä, joskin vähän erilailla.
Pienenä minulla oli myös mustavalkea kissa, jonka luonne oli kuin unelma. Mutta juuri minun kissani tapettiin, koska meillä oli jo uroskissa. - jossain vaiheessa olisi hyvä kasvaa aikuiseksi, vaikka sitten 'kasvukipujen kautta'

Minä ymmärrän sinun surusi ja pelkosi.

Meillä on ollut kotona koko elämäni ajan eläimiä olen siis syntynyt eläinrakkaaseen perheeseen,
ja meillä on siis aina ollut koiria kissoja kaneja ja hevosia (asumme maatilalla)
ja vuosien varrella on tietysti menehtynyt vanhuuteen/lopetettu sairauden vuoksi lemmikeitä ja sellaiselle ihmiselle joka oikeasti rakastaa ja arvostaa eläimiä niin se tuottaa helvetillistä tuskaa.

Olen itse kuitenkin ollut niin pieni silloin kun lemmikeitämme on vuosien varrella "lähtenyt" mutta nykyään kun olen jo sen verran vanha että pystyn käsittämään sen mitä kuolema on ja miltä tuntuu käsitellä surua,niin se on vain niin kamalaa. esim.Minulla on/oli kaksi erittäin rakasta koiraa, toinen piti lopettaa n.3vuotiaana sillä cindylle oli kehittynyt suolistosyöpä eikä sitä voitu leikata joten pakko se oli lopettaa, ja itse en ollut silloin edes kotona vaan matkoilla, ja äitini soitti minulle että koirani on erittäin huonossa kunnossa että se pitää lopettaa, ja muistan kuinka paljon järkytyin sillä ei sillä ollut mitään merkkejä mistään syövästä se tuli vaan ku salama kirkkaalta taivaalt, tästä on jo joku1-2vuotta ja olen jo päässyt "yli" siten että pystyn ihan elämään asian kanssa, mutta tottakai muistelen rakasta koiraani usein/joka päivä.

Sitten minulla on pienenä ollut kaneja, nekin ovat kaikki jo menehtyneet vanhuuteen, se oli kamalaa, ja edelleen aina välillä mietin niitä kuinka ihania ja suloisia ne olivat.

Sitten yksi "pahimmista" oli kun yksi hevosistamme/hevosistani kuoli, meinasin seota se oli vain niin kamalaa ettei sellaista voi käsittää...Ja sitä tietysti miettii että MIKSI, Vittu miksi?!! mutta tämä on elämää tänne synnytään ja täällä kuollaan niin julmaltako se kuullostaakin:(

tällä hetkellä itsekkin pelkään että koska menetän toisen koirani joka on jo 9vuotias, hyvässä kunnossa ja pirteä toki vielä mutta ei sitä ikinä tiedä mitä tapahtuu ja koska.. Olen kyllä vannotellut jo kaikille että sinä päivänä kun koirani Nora "lähtee" niin tapan itsenikin tai ainakin kuolen suruun,sekooon, en tiiä mitä teen... Mutta sekin on sellainen juttu että tuskin itseäni oikeasti tulisin tappamaan, kunhan tuollaisia vaan sanoo pelossa ja mietteissään.
Myös toinen rakas hevoseni on ollut minulla jo 9vuotta ja on nyt 19vuotta tämäkin on jo vanhahko, mutta pirteä humma:) Olen miettinyt Kingiksenkin "lähtöä" aivan kauhuissani ja miettinyt että tulen varmaan sekoamaan kun sen aika koittaa, mutta tuskin. Elämä on julmaa paskaa. Se on otettava vastaan mitä tulee ja nautittava niistä hyvistä hetkistä rakkaitten lemmikkien kanssa

Hei
9.11.2009 joudun luopumaan Santusta, ihanasta mäyräkoirapojasta. Hän sairastui kesällä sydämen vajaatoimintaan ja marraskuussa ei ollut mitään enää tehtävissä lääkityksestä huolimatta. Eläinlääkäri sanoi että nyt aika päästää Santtu koirien taivaaseen. Minulle jäi vielä toinen koira Parsoni Elli ja me koetamme jatkaa elämää ilman Santtua, mutta ikävä on kova. Olen aina ollut huono kestämään eläinten poismenoa, vaikka se olisi pieni possu; se järkyttää minua suunnattomasti. Olen miettinyt sitä monasti miksi eläimet ovat minulle melkein rakkaampia kuin ihmiset, olenko jäänyt henkisessä kehityksessäni lapsen asteelle. Ehkäpä. Mutta elämä jatkuu ja syntymä ja kuolema ovat osa elämää.

Ymmärrän tunteesi, itse olen samanlainen. Elämässäni on ollut paljon menetyksiä ja surua, olen menettänyt rakkaan isäni jo lapsena äkillisesti auto-onnettomuuden uhrina, olen menettänyt ensi rakkauteni vakavalle sairaudelle, olen menettänyt hyvin läheisen lapsen kuolemalle syövän takia, olen menettänyt äitini ja veljeni viiden kuukauden välein kuolemalle.
Olen menettänyt lapsen jota en koskaan saanut, tuntuu että olen menettänyt kaikki ihmiset joita rakastin.

Mutta suurin menetys on rakkaitten kissojeni kuolema, siitä surusta en toivu koskaan, se suru on ollut ja on loppumaton, ikävä raastaa rintaa ja kyyneleet ovat jokapäivänen vieraani.
Syksyllä -08 jouduin lopettamaan 11-vuotiaan Marttikissani vakavan sydänlihasrappeuman takia, Martti oli minulle kaikkeni, elämäni valo ja aurinko, yhdessä kuljimme metsäpolut ja tutut paikat, kannoin Marttia olkapäälläni ja yhdessä nukuimme pitäen toisistamme kiinni, hengitimme samaa elämää, olimme yhtä.
Ythäkkiä oli yksin, aurinko sammui elämästäni, tutut polut ja paikat huutavat yksinäisyyttään, on kuin kaikki elämä olisi kuollut, sylini on siitä asti ollut tyhjä.
Päivä kerrallaan ja sydän karrella jatkan matkaa, muistellen ihanaa aikaa yhdessä Marttini kanssa, mikään suru ei voi olla tämän pahempaa.
Näin vain on, vaikka kyseessä on vain "eläin".

Olen joskus kirjoittanut, että Elämä heittää välillä ihmisen murheiden virtaan mutta ihminen saa itse päättää jääkö virran vietäväksi vai uiko rantaan. Aina rantaan ei jaksa itse vaan kaipaa rannalla olevien ystävien apua. Edellispäivänä jouduin tuohon virtaan. Suru kohtasi minua kun jouduin tekemään päätöksen rakkaan koiraystäväni Camun elämän sammuttamisesta, pitkälle kehittyneen imusolmuke syövän vuoksi.

Torstai iltapäivällä ajoin autoni parkkiruutuun eläinklinikan eteen. Camu nousi autosta ja arasteli ohi ajavia autoja, sanoin kaverille, älä pelkää eivät ne sinun päällesi aja, nähdään myöhemmin. Vaimoni poistui Camun kanssa eläinlääkärin ovesta sisään, mustan harmaa häntä heilahti vielä kuin hyvästiksi. Päätin antaa vaimolleni ja Camulle viimeisen hetken kahdestaan koska heillä oli elämänvarrella paljon kahdenkeskeisiä juttuja ja tuntui oikealta, että viimeinen henkäys tapahtuu vain heille.

Istuin autossa ja ajattelin heidän pian palaavan kun lääkäri oli ilmoittanut ettei syöpää ollutkaan vaan koko tilanne johtui väärästä diagnoosista, näin ei kuitenkaan käynyt vaan vaimo palasi yksin kyyneleet silmissä. Viimeinen hengähdys oli tapahtunut ja olo oli tyhjä.

Mielessäni liikkui ajatuksia minusta ja Camusta. Erillaisia hetkiä menneestä ja kuvitelmia tulevasta jos hän olisi vielä jatkanut kanssani. Hän oli jättänyt minut, minulla oli ollut hyvä hänen kanssaan, minulle tuli hyvä olo kun hän oli iloinen saapuessani kotiin. Noita ajatuksia käydessäni läpi paistoi koko ajan läpi se, että mitä minä olin menettänyt kun hän poistui? Tulin siihen tulokseen, että suru on ihmisellä pääosin itsekäs tunne, toki siihen liittyy kaipausta ja rakkauttakin paljon mutta kyllä me surussa ensimmäiseksi suremme itseämme ja sitä mitä me menetimme emmekä lähde katsomaan surua vainajan kannalta. Surussa meitä varmasti myös painavat ne vainajan kanssa selvittämättöämät asiat joista tunnemme huonoa omaatuntoa. Mieleeni tuli useita irtonaisia lauseita jotka viittasivat siihen, että ne ketkä jäävät elämään surevat pääosin itseään ja sitä mitä menettivät. Miksi jätit meidät? Miksi poistuit jo joukostamme? Jäin orvoksi tai leskeksi liian aikaisin, hän oli niin hyvä minulle ja olin hänen kanssaan niin onnellinen.

Nämä kaikki ajatukset ovat inhimillisiä ja lähtevät siitä, että me tulemme meiksi vain toisten kautta. Me peilaamme ihmisyyttämme ja itseämme toisten kautta. Kun menetämme rakkaan, menetämme osan itseämme ja sitä, että olemme saaneet olla joku jollekkin. Olemme saaneet rakastaa ja olemme saaneet rakkautta. Olemme nähneet, että voimme tehdä tekoja jotka ovat hyväksi toiselle ihmiselle ja nyt tuo toinen ihminen on poissa.

Me emme voi sille mitään, että aika ajoin elämässä kohtaamme surua. Meillä kuitenkin on täysi vapaus päättää siitä miten siihen suhtaudumme. Jäämmekä virran vietäviksi vai uimmeko rantaan? Päätin uida rantaan ja aloin miettimään Camun elämää. Vaihdoin näkökantani siitä mitä menetin siihen , että millainen Camun elämä oli. Uskon, että hän nautti elämästään. Aina oli ruokaa, raikasta vettä, ei tarvinnut olla koskaan yksin kun oli kavereita ja harrastuksia. Tähän kyllä tuli minulle myös itsekkäitä tunteita, mutta ei surua siitä mitä olin menettänyt vaan iloa siitä mitä olin saanut Camulle antaa jotta hänen elämänpolkunsa oli ollut mahdollisimman mukava. Iloa myös siitä, että olin pystynyt tekemään tuon viimeisen, lopullisen päätöksen ajatellen Camun parasta enkä omaa menetystäni

Itse huomasin eilen illalla, että toinen marsuistani ei ollut syönyt lainkaan. Hän vain makasi nurkassa hengittäen melko vaikeasti. Koska kello oli jo paljon, emme viitsineet lähteä enää eläinlääkäriin. Jos se ei olisi yhtään helpottanut seuraavaan päivään mennessä, menisimme tottakai lääkäriin. Laitoin Dodon kuljetusboksiin yöksi, ettei se tartuttaisi toista marsuani. Yön aikana rakkaani oli kuitenkin nukkunut pois. En pystynyt tänää menemään kouluun. Itkusta ei meinaa tulla loppua. Dodo oli hieno marsu, eikä sen olisi kuulunut lähteä vielä :'( Lepää rauhassa rakas, olet aina sydämessäni❤

Itse menetin koiran 2018, ollessani noin 7v. Nyt on 2023, olen 12 ja itken vieläkin todella usein. Koirani kuoli onnettomuuteen, jahtasi peuraa ja jalka katkesi. Se oli parasta päästää kivuistaan… olin silloin koulussa ja kun tulin kotiin, isi nosti mut ja siskoni syliin ja sanoi että ”se on poissa ja katselee meitä tuolta pilvien reunalta” olin pieni mutta muistan kuinka rupesin itkemään kovaa, juoksin mun huoneeseen ja hyppäsin mun sängylle. Muistan kuinka kovaa huusin ja itkin. Pari päivää meni ja olin menossa mun kaverille, kysyin ”haittaako jos itken?” Koska itkin koko ajan. Vaikka olin niin pieni, ymmärsin sen silti. Mun paraskaveri oli poissa…

Nykyään mulla on ihana 4v koira, joka on oikeasti mulle tärkeämpi kuin mikään maailmassa. Sen lisäks mulla on kaks vähän päälle 1v gerbiiliä.

Mun isoin pelko on lemmikin menetys, koska se suru ja tuska, sitä ei ymmärrä kukaan jos sitä ei koe. Se ei ole vaan pari päivää kun itket ja sitte elämä kirkastuu, se tuska, se kipu, se suru, se seuraa sua koko loppu elämän…