Moi vaan kaikki sinkut!
Täällähän on yhtä sun toista saarnaajaa ja pitempäänkin sinkkuna olleita, ja jopa aika vanhoja neitsyitä. Siksipä kysynkin. (Kaikki saa kyllä vastata, mutta mieluiten pitkään sinkkuna olleet, sekä miehet että naiset)
Kun olet ollut vaikka vähintään 4-5 vuotta sinkkuna (tai mikä sulle on pitkä aika), eika vastaan tule mielenkiintoista sinkkua, tai olet ns. ikuisneitsyt, niin miten moraali: tapaatkin varatun (joko vakavasti seurustelevan/avoliitossa olevan/avioliitossa olevan) ihanan tyypin. Hänen kanssaan sinulla on hauskaa, hän on ihan mukiinmenevän näköinenkin, kaikin puolin ihana. Hän on muuten oikein rehellinen, ei siis mikään tapapettäjä, mutta teillä synkkaa hyvin... Todella hyvin. Se tyyppi on sellainen, että mahan pohjassa tuntuu ja hymyilyttää tunteja hänen näkemisensä jälkeen.
Okei, ensin ajattelet tietenkin että ei. Et tietenkään tee itse aloitetta. Etkä edes oikeastaan uskalla haaveillakaan. Mutta. Tulee tilaisuus. Unohtuu kaikki. Hän onkin ihastunut sinuun. Ja se tunne, mikä on ollut, ei olekaan vain kuvitelmaa.
Mitä teet? Hän on varattu, jaksatko torjua? Hyppäätkö mukaan ja toivot parasta?
Mitä toivot lopputulokselta?
On tietenkin helppoa pitää periaatteistaan kiinni jonkun aikaa, mutta kuten tiedämme, ihminen on ihminen. Olisiko helppo sortua, jos olisi pitkään sinkkuna? Ei siis epätoivosta, hän on oikeasti kiinnostava ja sun mielestä ihana tyyppi: toisaalta, ei voi koskaan tietää, eikö pelota, ettei ketään tule, kun aikaa on jo kulunut?
Ja jatkokysymys: olisiko tilanne eri, jos kuvittelet vaikka, että hän olisi juuri sopivan ikäinen jne. tai jos hän olisi jollain muulla tavalla "normien ulkopuolella" vaikka paljon vanhempi/nuorempi tai muuta: tekisikö se päätöksestä erilaisen?
Kun kuitenkin sinkkuus on joskus myös yksinäisyyttä, kaipuuta... Ne ketkä ovat harrastaneet seksiä, jäävät sitä kaipaamaan, ja jos taas on ollut aikuiseksi neitsyt, eikö kuitenkin olisi parempi edes kerran olla rakastunut, kun ei kertaakaan? Jos toista ei tulekaan? Ja taas, ihmisethän nykyään eroaa niin paljon, onko sillä väliäkään? Eihän onnellisen suhteen väliin pääse, eikö niin? Vai pääseekö?
Tai: ymmärtäisitkö jos ystäväsi tekisi näin? Vai tuomitsisitko?
Jos viitsit, niin laita ikäkin ja kauanko olet ollut sinkku.
Täällähän on yhtä sun toista saarnaajaa ja pitempäänkin sinkkuna olleita, ja jopa aika vanhoja neitsyitä. Siksipä kysynkin. (Kaikki saa kyllä vastata, mutta mieluiten pitkään sinkkuna olleet, sekä miehet että naiset)
Kun olet ollut vaikka vähintään 4-5 vuotta sinkkuna (tai mikä sulle on pitkä aika), eika vastaan tule mielenkiintoista sinkkua, tai olet ns. ikuisneitsyt, niin miten moraali: tapaatkin varatun (joko vakavasti seurustelevan/avoliitossa olevan/avioliitossa olevan) ihanan tyypin. Hänen kanssaan sinulla on hauskaa, hän on ihan mukiinmenevän näköinenkin, kaikin puolin ihana. Hän on muuten oikein rehellinen, ei siis mikään tapapettäjä, mutta teillä synkkaa hyvin... Todella hyvin. Se tyyppi on sellainen, että mahan pohjassa tuntuu ja hymyilyttää tunteja hänen näkemisensä jälkeen.
Okei, ensin ajattelet tietenkin että ei. Et tietenkään tee itse aloitetta. Etkä edes oikeastaan uskalla haaveillakaan. Mutta. Tulee tilaisuus. Unohtuu kaikki. Hän onkin ihastunut sinuun. Ja se tunne, mikä on ollut, ei olekaan vain kuvitelmaa.
Mitä teet? Hän on varattu, jaksatko torjua? Hyppäätkö mukaan ja toivot parasta?
Mitä toivot lopputulokselta?
On tietenkin helppoa pitää periaatteistaan kiinni jonkun aikaa, mutta kuten tiedämme, ihminen on ihminen. Olisiko helppo sortua, jos olisi pitkään sinkkuna? Ei siis epätoivosta, hän on oikeasti kiinnostava ja sun mielestä ihana tyyppi: toisaalta, ei voi koskaan tietää, eikö pelota, ettei ketään tule, kun aikaa on jo kulunut?
Ja jatkokysymys: olisiko tilanne eri, jos kuvittelet vaikka, että hän olisi juuri sopivan ikäinen jne. tai jos hän olisi jollain muulla tavalla "normien ulkopuolella" vaikka paljon vanhempi/nuorempi tai muuta: tekisikö se päätöksestä erilaisen?
Kun kuitenkin sinkkuus on joskus myös yksinäisyyttä, kaipuuta... Ne ketkä ovat harrastaneet seksiä, jäävät sitä kaipaamaan, ja jos taas on ollut aikuiseksi neitsyt, eikö kuitenkin olisi parempi edes kerran olla rakastunut, kun ei kertaakaan? Jos toista ei tulekaan? Ja taas, ihmisethän nykyään eroaa niin paljon, onko sillä väliäkään? Eihän onnellisen suhteen väliin pääse, eikö niin? Vai pääseekö?
Tai: ymmärtäisitkö jos ystäväsi tekisi näin? Vai tuomitsisitko?
Jos viitsit, niin laita ikäkin ja kauanko olet ollut sinkku.
Vastaukset 55
Vanhimmat
Kysymykseen on vaikea antaa totuudenmukaista vastausta, sillä ihan tuollaista tilannetta ei ole tullut vastaan. Uskon kuitenkin, että kieltäytyisin kuitenkin houkutuksesta riippumatta normien ulkopuolisuudesta. En etsi hetken hekumaa, vaan vakavastiotettavaa suhdetta, ja luottamuksen syntyminen luultavimmin vaikeutuisi, jos suhteen pohjana olisi petos. Toisekseen en hirveästi arvosta kodinrikkojia, ja mieluummin elän sovussa itseni kanssa kuin uhraisin periaatteeni ja omatuntoni hataran rakkaudenmahdollisuuden vuoksi. Joka tapauksessakaan moinen salasuhde ei olisi mahdollinen, sillä vastaisin varatun lähentelyyn sönköttämällä jotain, että "tämä on väärin, ei me voida näin", jolloin toisen tunteet lässähtäisivät kasaan kuin pannukakku.
Ystäväni saisi tietysti tehdä omat ratkaisunsa, mutta ilmaisisin hänelle silti huoleni.
Olen noin kolmekymppinen ja ollut lähes koko ikäni sinkku.
Miksi uskollisuus olisi tärkeämpää kuin rakkaus, tunteet, eläminen?
Jospa sen toisen tunteet ei lässähtäisi ja sinä olisit korviasi myöten ihastunut. Siinä se olisi. Tuhannen taalan mahdollisuus, kyllä vain, pettyä, saada syndänsuruja, ehkä jopa tulla petetyksi. Rikkoa omia sääntöjään, olla huono ja tuhma. Rikkoa jotain.
Rakastaa, kokea intohimoa, kulkea matka yhdessä, elää vaarallisesti. Tuntea, elää.
Jos sinä sönköttäisit, hän ottaisi sinua kiinni hellästi ja suutelisi niin, että polvet notkahtaisi, väitätkö, että pysyisit lujana ja toteaisit vaan, että no, siitä viis, että olen ollut lähes aina yksin. Siitä viis, että vain minä tästä kärsin. Ei voi ottaa riskiä, sehän voi pettää minuakin. Minä olen periaatteen mies.
Ja siihen se menisi. Hän toteaisi, että ei se mitään, olet oikeassa. Kääntäisi selän ja kävelisi pois, menisi kotiin. Ja sinä olisit onnellinen, koska toimit oikein. Kun hän eroaisi muutaman vuoden päästä, ja jatkaisi elämäänsä illman sinua, sinä käperryt yksin tv:n ääreen ja mietit, että no, minä kuitenkaan en luopunut periaatteistani. Tai seuraavan kahden yksinäisen vuoden aikana kun yksinäisyys ryömii vuoteeseen kanssasi, saisit lämpimän muiston siitä, että et ainakaan ole kodin rikkoja.
Kolmekymppinen, joka on lähes koko elämänsä ollut sinkku, mitä hävittävää sinulla on?
(en siis tässä juuri ole puolesta enkä vastaan, kysyn vain lisää)
Minusta on parempi, että vain minä kärsin, kuin että minä, nainen, naisen mies, ja näiden mahdolliset lapset, kärsivät sen takia, että minä annoin tilanteen riistäytyä käsistä siitä mahdollisuudesta, että pääsisin kokemaan jännittäviä asioita, kuten pettymyksiä, sydänsuruja, mustasukkaisen aviomiehen nyrkiniskun ja kaiken sen päälle vielä huonon omatunnon.
Kyllä minulla on hävittävääkin - rakastuminen, rakkaus ja seksi eivät ole kaikki kaikessa, vaikka niitä kaipaankin. Tietysti kolmekymppisenä miessinkkuna on se ikävä puoli, että jos suhteen haluaa, niin on käytännössä pakko olla jollekin salarakas, sinkkuja kun ei ole kuin ihan yksittäisiä naisia siellä täällä, eivätkä he ole kiinnostuneita minusta.
Vastataan nyt käytännön kokemuksella, kun ei tarvitse perustaa mielipiteitään vain ajatuksella leikittelyyn tai pelkkiin jossitelmiin.
Mies, ikää 37, poikamies, en ole elänyt parisuhteessa/seurustellut/harrastanut seksisuhteita.
Miten suhtautua varattuun ? Varattu on varattu, ja sitä myös kohdellaan varattuna, piste.
Perustelut: Miksi haaskaisin aikaani sellaiseen, mikä ei johda mihinkään ? Varatulla on jo kumppani, ja kolmanneksi pyöräksi en halua missään tilanteessa. Se kertoo myös varatusta jotakin, jos on valmis pettämään nykyistä kumppaniaan suhteen aikana. Jos varattu on valmis pettämään nykyistä kumppaniaan, hän on valmis tekemään samaa jatkossakin. Sananlaskuun viitaten, mihin koira karvoistaan pääsee ?
Yhtä hyvin voidaan kysyä, miksi elää parisuhteessa, jos on valmis käymään vieraissa ja pettämään kumppaniaan ? Tämä koskee niin miehiä kuin naisia. Mielestäni pettäminen suhteessa on pahinta, mitä toiselle voi tehdä. Pettäminen on myös aina oma, täysin tietoinen valinta, ja silloin myös mahdolliset seuraukset jokainen kantaa itse. Selittely vain pahentaa tilannetta.
IItse en halua tulla petetyksi, tai olla pettävä osapuoli.
Kun tekee itselleen pelisäännöt selviksi, pääsee helpommalla, eikä tarvitse selitellä omia mokiaan...
Olen nainen ja 33 vuotta. Ollut sinkkuna monta vuotta, mutta ukkomiehiin en ihan periaatteesta sekaannu. Yhden illan juttuja en muutenkaan harrasta, mutta edes suhteeseen en alkaisi varatun kanssa. Ensinnäkin en tahdo pilata toisten perhe-elämää. Toiseksi en kunnioita sellaista miestä, joka pettää vaimoaan. Kolmanneksi en voisi koskaan luottaa tai ajatella jotain vakavampaa sellaisen miehen kanssa, joka on pettänyt exäänsä, koska aniharvoin se pantteri pääsee pilkuistaan. Myöskin tämä fraasi ettei kukaan petä jos omassa suhteessa menee hyvin on minusta syvältä. Valitettavasti vain löytyy niitä ihmisiä, jotka pettävät, vaikka omassa suhteessa ei mitään isompaa vikaa olisikaan. Hakevat sillä vain jännitystä ja seikkailua arkipäivään. Ja vaikka omassa suhteessa niitä ongelmia olisikin, se ei oikeuta pettämään, vaan ongelmat pitäisi ratkaista muilla tavoilla. Ja loppujen lopuksi ei täydellistä parisuhdetta ole olemassakaan. Jokaisessa parisuhteessa on niitä vastoinkäymisiä joskus eikä se oikeuta pettämistä.
Jokainen joka harkitsee suhdetta varatun kanssa, niin pitäisi pysähtyä miettimään pitäisikö itse siitä jos tulisi petetyksi. Tuntuisiko kivalta ?
Okei, heitetään pökköä pesään:
Eikö se ole mielestäsi moka, että vaikka rakkautta olisi tarjolla (kun emme puhuneetkaan pelkästä seksistä), et ota sitä vastaan, koska sääntösi ovat niin tiukat, että tapat ne perhoset vatsassa? Pettäminen, kenen?
Kenelle sinä olet uskollinen?
Mitä jos petätkin itsesi: et salli itsellesi koskaan rakkautta etkä seksiä, koska et pysty joustamaan.
Mihin kaikki tähän saakka on johtanut?
Esitetään oma kysymyksesi itsellesi: miksi haaskaat aikaasi periaatteisiin ja mitä ikinä esteenäsi onkin, kun se ei johda mihinkään? Et koe rakkautta, et seksiä etkä suhdetta.
Mihin koira siis pääsee karvoistaan?
Jos tilanne kuitenkin on tämä, mikä ei johda mihinkään, mitä menetettävää siinä on?
Mietinpä vaan, pääseekö siinä lopultakaan helpommalla.
Olen eri mieltä. Pettämisestä alkanut suhde on tosi hataralla pohjalla. Miten sellaseen ihmiseen voisi ikinä turvallisesti luottaa, joka on jo kerran osoittautunut epäluotettavaksi ? Itse en ainakaan ole niin epärealisti, että kuvittelisin, ettei se mua koskaan petä, vaikka exäänsä pettikin. Haluan sellaisen miehen, johon voin todellakin luottaa tai sitten en miestä ollenkaan. Mitä tulee rakastumisen huumaan ja perhosiin vatsanpohjassa, niin sehän on joka suhteessa se ohimenevä vaihe, joka kestää muutaman vuoden ja sitten alkaa se arkisempi vaihe. Ei sen varaan voi mitään rakentaa pitkällä aikavälillä. Ja kyllä yksi syy on ihan sekin, että tunnen aitoa myötätuntoa sen varatun perhettä kohtaan. Olen itse avioerolapsi enkä ikinä haluaisi jonkun perheen hajoamista omalletunnolle. Se ei ole yksinkertaisesti vaan oikein. Ei tässä maailmassa voi elää niinkään että ajattelee pelkästään itseään eikä ota muita ihmisiä huomioon. Tai ainakaan minä en voi elää niin. Mielummin mä odotan sitä vapaata miestä, jonka kanssa voin aloittaa puhtaalta pöydältä hyvällä omallatunnolla kuin että olisin edesauttamassa perheen rikkoutumista ja toisten avioliiton hajoamista. Ajatuskin puistattaa.
Kysyit kelle olen uskollinen. Olen uskollinen omille arvoilleni ja sille, minkä uskon oikeaksi. Ja tiedän että pitkällä tähtäimellä siitä on minulle hyötyä, vaikka joutuisinkin joistain asioista kieltäytymään. Luulen että nykyisin tämmöinen pitkän tähtäimen ajattelu on ihmisille vierasta. Eletään hektisesti kaikki-tänne-mulle-heti-mentaliteetilla, vaikka siitä pitkällä aikavälillä olisi paljonkin hallaa itselle ja muille.
"Eikö se ole mielestäsi moka, että vaikka rakkautta olisi tarjolla (kun emme puhuneetkaan pelkästä seksistä), et ota sitä vastaan, koska sääntösi ovat niin tiukat, että tapat ne perhoset vatsassa? Pettäminen, kenen?
Kenelle sinä olet uskollinen?"
Eikös nyt ollut puhe varattuun sekaantumisesta, vai kuinka ? Varattu ihminen pysyy varattuna. Tilannetta ei muuta miksikään tunne perhosista vatsassa (en syö hyönteisiä). Sitä paitsi, en oikein usko näihin kemioihin tai ylipäätänsä tunne tarvetta selitellä tai olla selittämättä sitä, miellyttääkö jokin tietty nainen minua vai ei. Jos miellyttää, miksi sitä tunnetta pitäisi alkaa analysoimaan saati selittelemään muille ?
Jos varattu nainen on valmis pettämään nykyistä puolisoaan minun kanssani, sellaista naista taas minä en huoli kumppaniksi. Syy on siinä, että pettäjä on pettäjä myös jatkossakin.
"Mitä jos petätkin itsesi: et salli itsellesi koskaan rakkautta etkä seksiä, koska et pysty joustamaan."
Mihin tarvitaan varattua naista, kun oikea kohderyhmä on vapaa nainen ?
"Esitetään oma kysymyksesi itsellesi: miksi haaskaat aikaasi periaatteisiin ja mitä ikinä esteenäsi onkin, kun se ei johda mihinkään? Et koe rakkautta, et seksiä etkä suhdetta."
En ainakaan varatun kanssa, koska en hae varattua seuraa. Varattu on jo valintansa tehnyt, eikä kaikkea voi saada vaikka kuinka haluaisi.
Mitä tulee viestiisi kokonaisuutena, kyllä huomaa että sen on kirjoittanut nainen, joka ei kykene hillitsemään itseään, ja joka on valmis rikkomaan toisen perheen vain omien halujensa tyydyttämiseksi. Säälittävää...
Niin pillun puutteessa en ole, että vain sen vuoksi alkaisin "seurustelemaan" varatun kanssa. Myöskään pettämisen seurauksena syntyneet uusiperheviritelmät ei houkuttele.
Muuten viestisi ja perustelusi olivat ihan hyviä, mutta jälleen kerran palstalaisella on pakko alkaa tulkitsemaan kysyjää: eikö teiltä koskaan kysytä mitään, tai teitä kyseenalaisteta? Ettekö te osaa todellakaan keskustella, ilman tällasia kommentteja:"Mitä tulee viestiisi kokonaisuutena, kyllä huomaa että sen on kirjoittanut nainen, joka ei kykene hillitsemään itseään, ja joka on valmis rikkomaan toisen perheen vain omien halujensa tyydyttämiseksi. Säälittävää..."
Anteeksi vaan, mutta minun mielestäni on säälittävää se, että 37-vuotias aikuinen mies ei pysty tämän parempaan, eikä pysymään ASIASSA. Voit lukea eri vaihtoehdot tuolta alhaalta, olen jo eräällekin selittänyt, miksi pitäisi vastata vain omasta puolestaan.
Sinä et tiedä minusta mitään, minä en tiedä sinusta. Siksi minä KYSYN ja siksi sinä OLETAT. Siinä, kun minä olen kiinnostunut sinun mielipiteistäsi ja perusteluistasi, sinä olet kiinnostunut vain itse leimaamaan minut ja tunkemaan sanoja suuhuni tai määrittelemään minut ihmisenä: kysymättä mitään, tietämättä mitään. Pitäisikö tähän sanoa, että säälittävää, koska surkeaa keskusteluahan se on?
Vähän monitahoinen kysymys, sillä voihan toinen lopettaa nykyisen suhteen eli erota, eikä toisella välttämättä ole hyvää suhdetta. Toisen kumppani voi pettää, tai heillä voi olla avoinliitto, jne. Toisaalta voisi kysyä onko moraalisesti oikein kieltäytyä jos toinen kaipaa jotain. Siispä, mielestäni se vastaanko tähän kyllä tai ei, ei mielestäni kerro moraalistani juuri mitään. Olisi jotenkin ehdotonta ja naivia vastata suoraan kyllä tai ei. Mun tehtävä ei ole tuomita ja moralisoida ystäviä vaikka en heitä ymmärtäisi, eli ystävien suhteet tuskin tulisi ystävyyden esteeksi, ellei he sitten alaikäiseen sekaantuisi.
Jos tilanne on se, että kumpikin tykkää toisesta, ja toinen haluaa jotakin muuta kuin sivusuhdetta, niin todennäköisesti käyttäisin tilanteen "hyväksi". Jos toinen jatkaa/jahkaileee sen nykyisen kanssa, eli suhde on hänelle vain sivusuhde, niin antaisin olla.
En liitä seksiä ja rakkauta suoraan toisiinsa, eli en ajattele seksiä varsinaisesti minään rakkauden tunnustuksena tai osoituksena toistaa kohtaan. En myöskään kuvittele, että jos joku haluaa mun kanssa sänkyyn, niin se olisi rakkauden osoitus. Ilmeisesti olet nainen kun puhut neitsyydestä ja rinnastat vähän kuin seksin ja rakkauden toisiinsa, (miehillähän on poikuus ja seksin halu ja harrastaminen ei välttämättä ole mikään rakkauden osoitus).
Ikää on 33 ja sinkkuna koko ikä
Ensimmäiset asiat ensiksi:
"Ilmeisesti olet nainen kun puhut neitsyydestä ja rinnastat vähän kuin seksin ja rakkauden toisiinsa, (miehillähän on poikuus ja seksin halu ja harrastaminen ei välttämättä ole mikään rakkauden osoitus)."
Olen kyllä nainen, mutta pidän neitsyt poikia neitsyenä. Et voi päätellä mitään minun "yhdistelmistäni" eli miten minä ajattelen, joten arvostaisin sitä, että et lähde kertomaan siitä myöskään, kiitos :)
Jos haluaa tietää toisen ajatuksista, on ainoa mahdollisuus kysyä (ja siitä huolimatta jää luottamuksen & uskon varaan, mitä toinen kertoo), ihmisen lähtökohtainen virhe on lähteä kertomaan toiselle mitä hän ajattelee ja parisuhteen kuolin isku on "mä tiedän, mitä sä ajattelet". Olkaahan varovaisia sen kanssa, kun ette kuitenkaan tiedä :)
Se, jos vastaat kyllä tai ei, ei tarvitsekaan kertoa, sinultahan sitä kysyttiin ja sinä kerrot sen, minkä haluat ja sen, mitä se mielestäsi on. Mutta mielestäni on väärin tuomita naiviksi niitten vastaukset, jotka ehdottomasti pystyvät vastaamaan. Ehdottomuuskin on joillekin juttu. On se sitten mihin suuntaan tahansa.
No, joo, mutta tähän kohtaan tällaista.
Kerroin kyllä käytännössä vain itsestäni ja omista ajatuksita, eli jostain muusta kuin sinusta. Kirjoitin yhden virkkeeen verran sinusta, jossa totesin sinun olevan kai nainen, siitä yhdestä syytä ja yhdestä mielikuvasta johtuen. Kun nyt sitten innostuit rakentamaan yhden virkkeen ympärille kokkonaisen kappaleen, niin olisi mukava kuulla mitä sitten ajattelet siitä seksin rakakuden suhteesta, eli miten ne liittyvät toisiinsa? Ja hei, se, että pidän jotain ehdottamana tai naiivina, ei ollut tarkoitettu toimitsemaan ketään, vaan selitys sille miksi en voi vastat suoraan kyllä tai ei.
Kyllä vain, enkä siihen osaan puuttunutkaan, missä puhuit itsestäsi. Käytännössä, kuitenkin, pistit omia luulojasi minuun. Ei "kai". Eli teit jo niin, sitä on käytäntö.
Kyllä, totesit minun olevan nainen ja että minä luulen ja yhdistän. Siihen kommentoin.
Varmasti olisi mukavaa kuulla. Mutta samalla käytännöllä voisin tästä jo todeta, että uskon, että sinä olet jo päättänyt puolestani mitä mieltä olen, enkä usko sinun olevan oikeasti kiinnostunut mielipiteestäni :)
Mutta, nyt lähden töihin, mukavaa päivää silti!
Vaikka asia ei auennut yhtään, enkä usko (voit lukea väitän, jos niin haluat) sinun olevan kiinnostunut mielipiteistäni ja vastauksistani (oi, taas yksi sellainen virke), hyvän illanjatkot kuitenkin. Asiaa, mikä se sitten onkaan, en jaksa enää käsitellä.
Tämä koko vuodats on aivan turha, sillä tähän on vain ja ainoastaan yksi vastaus.
Jos ihminen on varattu, silloin häneen ei kajota vaikka kuinka mahan pohjassa tuntuu ja ihastuttaa.
Mietipä omalle kohdallesi, kumppanisi ihastuukin toiseen? Itsekästä ajattelua tähän maailmaan mahtuu.
By the way, hän ei ole rehellistä ihmistä nähnytkään jos pettää kumppaniaan sinun kanssaan. Ja jos pariuduttekin tämän ihmisen kanssa, voitko olla varma ettei hän taas ihastu johonkin toiseen ja jäät kuin nalli kalliolle?
"By the way, hän ei ole rehellistä ihmistä nähnytkään jos pettää kumppaniaan sinun kanssaan. Ja jos pariuduttekin tämän ihmisen kanssa, voitko olla varma ettei hän taas ihastu johonkin toiseen ja jäät kuin nalli kalliolle?"
Niin, mutta mitä sitten? Nyt ihmettelet, että mitäh?! Mutta mietipä. Kuinka monta kestävää suhdetta tiedät: et kovinkaan monta. Ne päättyy, kun on päättyäkseen ja huononpiakin syitä on kuin rakastuminen. Miksi pitäisi olla varma, eihän varma voi olla koskaan eikä kenestäkään? Mikään ei tule koskaan antamaan varmuutta. Toisaalta uskollisuus, mitä se sitten on?
Joten en, koskaan suhteen alkaessa en voi olla varma, mihin se päättyy. Eikä voi kukaan muukaan.
Vuodatus on turha... Hmm.. Sinäkö tästä lähtien määrittelet, mikä kysymys on turha ja mikä ei? Sinäkö määrittelet, kuka vuodattaa ja kuka puhuu asiaa? Sinun yksi ja ainoa vastauksesi on ainoa oikea, eikä muita näkemyksiä tarvitse kuunnella?
Olen eri mieltä. Mielestäni sinä et voi määritellä muille tärkeitä asioita, ja vastauksia on aina useita, tilanteita ja ihmisiä on useita. Minua kiinnostaa toki ehdottomatkin mielipiteet, mutta myös ne muut.
Lisäksi muuten: unohdit laittaa kuinka kauan olet ollut sinkkuna, kauanko olet ollut yksin? Se olisikin kiva tietää ;)
En ole sinkku tällä hetkellä, mutta tätä suhdetta ennen olin sinkku 7 vuotta.
"Mitä sitten?"... Teet rakkaudesta ja suhteesta toiseen ihmiseen ikävällä tavalla välinpitämättömän asian ja mitättömän asian, kysyit mielipidettä ja annoin sen, itselleni se on itsestäänselvyys että suhteessa ollaan koska rakastetaan toista ihmistä eikä se tunne ole mikään hälläväliä-juttu ainakaan itselleni.
Eihän se tietenkään ole muille absoluuttinen totuus mutta minulle se on
Sinulle rakkaus ja kahden ihmisen välinen sitoumus ilmeisesti on yhtä tyhjän kanssa jos voit todeta että "mitä sitten" jos rakastamasi ihminen pettäisi sinua. Ikävää.
Kovasti nuo sinun vastauksesi näyttävät siltä, että tunnut puolustelevan sitä varattuihin sekaantumista. Onko kenties oma lehmä ojassa? Oletko itse ihastunut varattuun ja nyt yrität hakea jonkinlaista moraalista oikeutusta sille?
Eivätkö ihmiset sitten saa olla sitä mieltä, että varattuihin ei sekaannuta? Täytyisikö kaikkien antaa hyväksyntä sille varattuihin sekaantumiselle, vaikka se olisi vastoin omia arvoja ja periaatteita? Onko siis ainoa oikea vastaus tähän ketjuun se, että anna mennä vaan, sekaantukaa varattuihin?
Olen ainakin yhdestä asiasta samaa mieltä kuin Glammie. Jos se varattu kiinnostuu jostain muusta, niin sitten voi halutessaan lopettaa sen suhteen ennen seuraavaan ryhtymistä. Pettäminen ja selän takana puuhailu on mielestäni aina väärin. Aina.
ja olen siis 29 vuotias.
Älä kerro minulle, mitä minä ajattelen, kun et tiedä sitä.
Enkä minä tee yhtään mitään. "Teet rakkaudesta ja suhteesta toiseen ihmiseen ikävällä tavalla..."
Minä kysyin: sinähän sen omassa päässäsi teet. Älä syytä minua omista tunteistasi, se miten sinä reagoit kysymykseen on ihan sinun oma asiasi.
"Sinulle rakkaus ja kahden ihmisen välinen sitoumus ilmeisesti on yhtä tyhjän kanssa jos voit todeta että "mitä sitten" jos rakastamasi ihminen pettäisi sinua. Ikävää."
Älä ala arvailemaan minun tunteitani ja minun mielipiteitäni: ne ovat minun. Sinä et niistä tiedä, ja jos oikeasti haluaisit tietää, kysyisit. Mutta älä sekoita tunteitasi ja ajatuksiasi minun tunteisiini, kiitos.
Joten, olisi varmasti kehittävämpää opetella vastaamaan vain omasta puolestaan ja keskustelemaan asiasta.
Kiitti!
Ei, se miltä sinusta tuntuu, on miltä sinusta tuntuu. Se, mitä minun vastaukseni ovat, ovat kysymyksiä asiasta ja kyseenalaistamisia. Älä ala lukemaan ajatuksiani sinäkään, kun se vaan ei ihmiseltä onnistu.
Eivätkö ihmiset sitten saa olla sitä mieltä, että varattuihin ei sekaannuta?
- Kyllä saavat. He saavat olla juuri sitä mieltä mitä haluavat.
Täytyisikö kaikkien antaa hyväksyntä sille varattuihin sekaantumiselle, vaikka se olisi vastoin omia arvoja ja periaatteita?
- En ole tällasita pyytänytkään. Tämä on sinun ajatuksiesi synnyttämä kysymys, koska teet kysymyksistä olettamuksia.
Onko siis ainoa oikea vastaus tähän ketjuun se, että anna mennä vaan, sekaantukaa varattuihin?
- En ole myöskään määritelllyt oikeaa tai väärää vastausta. Keskusteluun kuuluu vastavuoroisuus ja lisäkysymyksiä saa esittää.
Että mieti toki rauhassa vastauksia, mutta älä laita sanojasi ja omia ajatuksiasi sanoihini. Voit puhua aivan vapaasti itse ja omasta kannastasi ja jos joku haluaa, hän kysyy lisäää tai kyseenalaistaa koko homman.
vääntää oikeasta nappulasta kun noin kimpaannuit ;)
Et vääntänyt mistään, vaan laitoit sanoja suuhuni. Kuten nyt laitat tunteita minulle. Kuvittelet jotain ja otat oman mielikuvasi minusta, josta et itseasiassa tiedä sen enempää tunteita kun ajatuksiakaan, totena.
Ymmärrän sen, että ihminen haluaa nähdä virheensä oveluutena/selitellä ne muuksi, mutta Glammie: keskustelu ei ole sitä, että vastaa toisen puolesta ja päättää jo etukäteen, mitkä toisen ajatukset ovat, millainen toinen on ja ottaa ennakkoasenteen. Keskustelu on vastavuoroista, ja se vaatii kuuntelemista. Tässä lukemista. No, netti on vaikea paikka keskustella, koska pyörii oman päänsä sisällä, kuten aina kirjoittaessa ja silloin vaikuttaa omat tunteet jne. eikä kuten esimerkiksi kasvotusten keskustellessa ilmeet, eleet, se kuinka toisen tuntee jne. Joten kun lukee tekstiä, sen lukee helposti kuten haluaa: kuulee mitä haluaa.
(Parisuhteitten perusongelma muuten on, että toinen ei kuuntele ja toinen väittää "mä tiedän mitä sä ajattelet" kuten jo totesin jossain. Joten suosittelen välttämään. )
Annan sinulle esimerkin, niin huomaat, miten olet toiminut:
- Sinä olet siis ilmeisesti sitä mieltä, että minä olen sinkku, rakastunut/ihastunut varattuun jota nyt jahtaan (?), mutta suhtaudun uskollisuuteen kylmäkiskoisesti ja parisuhteeseen (tai ainakin rakkauteen) välinpitämättömästi. Näin olen käsittänyt.
No, nyt kun sinä olet sekoittanut omat pelkosi ja tunteesi ja ennakkoasenteesi tähän, et ottanut huomioon seuraavia asioita.
- Minä olen tiukka moraalinen ihminen, joka etsin vahvistusta omalle moraalilleni kyseenalaistamalla sen. Haluan olla ehdottoman varma, että perustelut asialleni on varmasti pätevät, kun joku tulee asiasta kysymään tai jos joudun tilanteeseen, että... Olen neitsyt ja yhden miehen nainen, suhtaudun erittäin vakavasti suhteisiin.
- Olen ollut yksin 10 vuotta ja leikin ajatuksella ukkomiehestä, koska en enää kykene ihmissuhteisiin. En koskaan olisi ukkomiehen kanssa, mistään syystä, mutta haluan edes leikkiä ajatuksella, koska koen elämäni tylsäksi. Itseasiassa en usko saavani enää mitään suhdetta.
- Olen parisuhteessa elävä mustasukkainen nainen ja epäilen, että kaverini, joka on sinkku, yrittää iskeä miestäni. Haluan tietää, millaisia pitkään sinkkuna olleet ovat. Kaverini on ollut sinkkuna 4 vuotta ja mielestäni hymyilee miehelleni liikaa. Mutta haluan aitoja mielipiteitä, siksi olen, kuin "olisin sinkku": muutenhan saan vaan haukkuryöpyt, koska muka arvostelen sinkkuja.
- Olen yhden illan juttujen harrastaja, jolla ei moraalia ole. En oikeasti rakasta ketään ja panen kaikkien miesten kanssa. Minulle on ihan sama, onko mies vapaa tai varattu, ihmettelen vaan, että miten joku viitsii ennemmin elää ilman seksiä ja yksin, kun vaan ottaa sen mitä elämä antaa.
- Minulla on ystävä, jota minun pitää ymmärtää. En ymmärrä ja mietin, miten hänen moraalinsa voi olla niin löyhä, joten etsin vastauksia nyt ihmisen moraaliin tämän kautta. Onko hän epätoivoinen yksinäisyydessään? Ehkä hän vaan ei välitä? Onko hän uhka minulle?
- Olen filosofi, ja pohdin moraalisia kysymyksiä kanssaihmisteni kanssa.
- Olen vain avoimien suhteitten kannalla, uskon ehdottomasti rakkauteen kyllä, en vain siihen, että sitä pitää estää tai että sen pitää kohdistua yhteen. Tai, olen sitä mieltä, että kuolleeseen suhteeseen on turha jäädä roikkumaan, rakkaus ja intohimo on suurinta elämässä: ne kannattaa kokea.
- Olen joutunut tilanteeseen työssäni, harrastuksessani, itseni ja/tai muitten kautta. Äitini on tässä tilanteessa. Isäni on tässä tilanteessa. Ystäväni on varattu ja onnettomana suhteessa ja se on nostanut tämän kysymyksen mieleeni, mietin mitä sanoa. Haluankin olla ystäväni puolella. Tai olen itse se ystävä.
- Olen ihan tavallisessa parisuhteessa elävä, jolla ei ole sen kummempaa syytä tähän, paitsi pohdiskella asiaa ja keskustella.
Ymmärrätkö mitä tarkoitan?
Minä voisin olla ihan yhtä hyvin aivan kuka tahansa, syyni voisivat olla aivan mitkä tahansa. Jos aijot tietää ja tuntea toisesta ihmisestä mitään, kannattaa lähteä liikenteeseen kysymyksistä eikä olettamuksista. Jos aikoo tietää, mitä mieltä toinen oikeasti on, täytyy ottaa selvää ja kuunnella, sen sijaan, että kuuntelee vain itseään ja syöttää omat aivoituksensa ja tunteensa pakkosyöttönä toiselle. Sitten voidaan vuorotella ja pallotella, mutta se ei vaan johda mihinkään, että toinen sanelee että "tällainen sinä olet ja näin sinä ajattelet". Se olisi sitten yksinpuhelua eli monologi.
Tietenkin, ehkä sinua ei sitten vaan oikeasti kiinnosta mitä toinen on keskustelussa mieltä, sitä ei voi tietää.
Haluan elää omillani. Tykkään nauttia elämästä ja hyvästä ihmissuhteesta, jos sellainen osuu kohdalle. Vuosia sitten tapasin mukavan vanhemman miehen, jonka kanssa ystävystyin. Myöhemmin mukaan tuli seksiäkin. Suhde on hyvin antoisa näin. En tahtoisi asua hänen kanssaan tai mitään sellaista. En koe olevani vastuussa toisten ihmisten parisuhteista tai uskollisuudesta, sillä ne ovat jokaisen omassa päätäntävallassa olevia asiaoita.
Varattuja miehiä on paljon tarjolla, mutta 99% heistä tyrkyttää surkeaa irtoseksiä, eikä ole millään tavoin kiinnostavia.
...että onko pettäminen mielestäsi väärin? Jos on, niin miksi haluat edes olla osallisena sellaisessa? Koska saat itse mitä haluat, vai koska et jaksa välittää? Periaate ei enää olekaan mikään periaate, vaan tyhjää lässytystä?
Ihmiset ovat pirun itsekeskeisiä ja moraalisesti laiskoja. Lässytetään ja kritisoidaan suureen ääneen muiden tekemisiä, mutta yhtäkkiä asia ei olekaan väärin kun itse saa mitä haluaa. Sitten selitellään ja kierretään "sääntöjä".
Näin se valitettavasti menee, että ihminen itselleen sallii vähän mitä vain, mutta ei sitten välttämättä pidä siitä jos itselle tehdään sama asia. Pettäjäkään ei pidä siitä, jos tulee itse petetyksi. On niin mukavaa olla itsekäs, mutta se ei olekaan enää niin mukavaa, jos joku on itsekäs hänelle itselleen.
Olen samaa mieltä - ihminen on aina itsekäs. Parisuhdekin halutaan itsekkäästi nähdä kerran otettuna vakuutuksena, joka antaa elinikäisen nautintaoikeuden toisen ihmisen ruumiiseen, sieluun ja omaisuuteen. Ei mielellään myönnetä, että ihmiset muuttuvat, koska elämä kulkee joskus mutkikkaitakin polkuja. Halutaan itsekkäästi omistaa toinen ihminen, koska hänen elämänsä muutokset toisivat muutoksia myös omaan elämään. Toisaalta pyhästä avioliitosta voidaan itsekkäästi(?) lähteä, jos kumppani vaikkapa alkoholisoituu tai köyhtyy pitkäaikaistyöttömyyden vuoksi tai itse mennään ja rakastutaan tulisesti johonkin toiseen.
I"hmiset ovat pirun itsekeskeisiä ja moraalisesti laiskoja. Lässytetään ja kritisoidaan suureen ääneen muiden tekemisiä, mutta yhtäkkiä asia ei olekaan väärin kun itse saa mitä haluaa. Sitten selitellään ja kierretään "sääntöjä"".
Juuri tuota mieltä olen minäkin. Ihmiset solmivat virallisen parisuhteen sitoakseen toisen itseensä kunnes kuolema erottaa tai itse sattuu tulemaan toisiin ajatuksiin. Se on huippuitsekästä toimintaa, vaikkakin vallitsevien länsimaisten moraalisääntöjen mukaista. Käytännön elämä tunnetusti poikkeaa ohjeistuksesta ja ihanteesta. Ihmisillä on aina ollut muitakin suhteita, avioerot ovat yleisiä ja nykyään omaisuus halutaan jo ennen suhteen virallistamista suojata tulevaisuudessa mahdollisesti häämöttävän eron varalta. Moni naimisissa oleva kyttää puolisoaan ja koettaa vaatia sivullisia ihmisiä vastaamaan tämän parisuhdeuskollisuudesta. Jos kumppani käy niin sanotusti vieraissa, ajatellaan, että syy on kolmannessa henkilössä ja että parisuhde sinällään on kunnossa. Melko absurdia, mutta erittäin inhimillistä!
Okei, ensin ajattelet tietenkin että ei. Et tietenkään tee itse aloitetta. Etkä edes oikeastaan uskalla haaveillakaan. Mutta. Tulee tilaisuus. Unohtuu kaikki. Hän onkin ihastunut sinuun. Ja se tunne, mikä on ollut, ei olekaan vain kuvitelmaa.
Mitä teet? Hän on varattu, jaksatko torjua? Hyppäätkö mukaan ja toivot parasta?
Mitä toivot lopputulokselta?
< Sanon että en haluaisi torjua mutta pakko.. Ja käsken miettimään asioita vielä kannataako lähteä nykyisestä suhteesta tai alkaa varattuna mihinkään.
Lopputuloksena toivon vain ettei molemmat riko itseään henkisesti..
On tietenkin helppoa pitää periaatteistaan kiinni jonkun aikaa, mutta kuten tiedämme, ihminen on ihminen. Olisiko helppo sortua, jos olisi pitkään sinkkuna? Ei siis epätoivosta, hän on oikeasti kiinnostava ja sun mielestä ihana tyyppi: toisaalta, ei voi koskaan tietää, eikö pelota, ettei ketään tule, kun aikaa on jo kulunut?
< En tiedä olisiko pitkäaikaisena sinkkuna helppo sortua. Sinkkuuteen näet tottuu, tuo olisi aika iso muutos.
Ja jatkokysymys: olisiko tilanne eri, jos kuvittelet vaikka, että hän olisi juuri sopivan ikäinen jne. tai jos hän olisi jollain muulla tavalla "normien ulkopuolella" vaikka paljon vanhempi/nuorempi tai muuta: tekisikö se päätöksestä erilaisen?
< Nuorempi jos olisi useampia vuosia niin ei.. Ja vanhempi yli 9 vuotta, niin ehdoton ei.
6-9 vuoden ikäerossakin harkitsisin..
Kun kuitenkin sinkkuus on joskus myös yksinäisyyttä, kaipuuta... Ne ketkä ovat harrastaneet seksiä, jäävät sitä kaipaamaan, ja jos taas on ollut aikuiseksi neitsyt, eikö kuitenkin olisi parempi edes kerran olla rakastunut, kun ei kertaakaan?
< Olen aikuisena neitsyt, ja en ole koskaan ollut seurustelusuhteessa jossa olisi ollut rakkautta.
En tiedä voiko sellaista kaivata, jota ei ole koskaan ollutkaan.
Tai: ymmärtäisitkö jos ystäväsi tekisi näin? Vai tuomitsisitko?
< En välttämättä ymmärtäisi, mutta en alkaisi tuomitsemaan ja hylkäämään ystävää.
Niin ja olen 22-vuotias, 4 vuotta sinkkuna. Jos noita nuoruuden seurusteluja edes lasketaan.
Ja luulenpa etten aio seurustella.
Jos nyt ensin suhteista, yleisesti:
Kun on rakkautta ja sitten on yhdessä olemista. Ja kyllä, toista voi olla ilman toista. Harmittavaa mutta totta.
Sitten asiaan:
Isot muutokset sinkkuuden(?) satamassa ovatkin avainasemassa. Pitänee miettiä, että miksi on sinkku ja mitä siitä tykkää. Jos tykkää taas toisesta ihmisestä ja tunteet ovat molemminpuoleiset, niin parempi katsoa kuin katua...ehh?
Ihan vaan vaikka sen rakkauden takia. Jos kemiat kohtaavat ja toisen kanssa on hyvä olla, niin joko se järki lentää itsestään ulos ikkunasta tai sitten ei. Päätöksiä päätöksiä, ah niiden kanssa elämisen vaikeutta. Mukava on puhua harkitsemisesta ja sen semmoisesta. Antaa hyvän kuvan siitä, miten näkee ihmissuhteet (tai ainakin parisuhteet).
"...ja en ole koskaan ollut seurustelusuhteessa jossa olisi ollut rakkautta."
Pistää kysymään, että minkälaisessa/minkälaisissa seurustelusuhteissa olet mahdollisesti ollut?
Voisitko kaivata sitä, mitä näet? Se kertoo yleensä enemmän kuin oman pään sisällä olemattomat skenariot parisuhteista. Kirjoista ja elokuvistakin olet varmaan nähnyt jotain...siis jotain sellaista, mitä et suoranaisesti osaisi kaivata, mutta...kuitenkin...tiedätkös?
...ja vielä loppuun varmuuden vuoksi: En ole puolesta enkä vastaan. Jotkut tilastot varmasti puhuvat puolestaan siitä, että jos kerran pettää, niin todennäköisesti pettää toistekin. Itse olen seurustellut naisen kanssa, joka oli toisessa seurustelusuhteessa silloin kun tapasimme. Mutta varsinaisesti hän ei pettänyt poikaystäväänsä, vaihtoi virallisesti vain minuun.
Näin siis henkilökohtaisista kokemuksista.
Keskustelu jatkukoon, tästä voi vielä tulla jotain suurta...
Kiitos.
"< Olen aikuisena neitsyt, ja en ole koskaan ollut seurustelusuhteessa jossa olisi ollut rakkautta.
En tiedä voiko sellaista kaivata, jota ei ole koskaan ollutkaan."
Niin, tämäpä näin. Nimittäin tuo onkin mielenkiintoinen juttu, voiko sellaista kaivata, mitä ei ole koskaan ollut? Olisiko helpompi sittenkin kieltäytyä, kun ei koskaan ole ollutkaan, ja kun ei kertaakaan lipsu... Eikös se niin ole, että kun antaa "pirulle pikkusormen.."
Toisaalta, itse kuvittelisin, että voisi olla... No, en tidä.
Minä kyllä antaisin tilanteen viedä, jos kohtaisin todella erityiseltä tuntuvan ihmisen. Näin siksi, että minulle kolahtaa todella harvoin. En kääntäisi selkääni rakkaudelle.
n33, sinkkuna 5 vuotta
Mitä rakkautta sellainen on, joka perustuu petokselle ? Mielummin sitä aloittaa puhtaalta pöydältä. Ja kannattaa muistaa se karu tosiasia että kerran pettäjä on usein aina pettäjä.
Mielenkiintoinen kysymys. Ensimmäinen reaktio on tietysti vastata ukomuistista kuin tapakristitty Isä meidän-rukousta että tietenkään en tuollaista tee, olen hyvä ja moraalinen ihminen! Näinhän täällä suurin osa on vastannut.
MUTTA... Totuus on toinen. Itse en ole ikinä pettänyt, kun olen suhteessa ollut. Entä olenko ollut varatun kanssa jonkinlaisessa suhteessa? Kyllä! Kadunko? En. Hävettääkö? Ei. Olenko paha ihminen? En, väitän melko suurella varmuudella olevani empaattisempi ja moraalisempi kuin suurin osa ehdottoman ein vastanneista.
Vastaukset täällä ovat hyvin mustavalkoisia. Niinhän ihmisellä on tapana toimia moraalisesti erittäin vaikeasti hahmotettavassa nykymaailmassa. Se on helppo ottaa tiukka moraalinen kanta johonkin yksittäiseen, hyväksynnän kannalta yhteiskunnan selvästi määrittelemään asiaan, ja sitä toistellen uskotella itselleen olevansa moraalinen ihminen. Etenkin, jos se on asia, joka todennäköisesti omalle kohdalle ei osu. Tämä ko. asia on yksi hyvä ja yleinen esimerkki.
Jatketaanpa nyt sitten moraalin käsittelyä kysymyksellä (tähän voi alle vastata), että kuinka moni teistä sitten on moraalisesti niin ylivertainen ihminen, että on varaa tuomita tämä kyseinen asia noin jyrkästi ja ehdottomasti? Mitäs, jos suhteessa ei ole lapsia, suhde on huono ja tällaisen rakastumisen kautta kaksi ihmistä löytävät toisensa loppuiäksi ja kolmaskin löytää onnen ja kaikkien kolmen asianosaisen netto-onnellisuus kasvaa ja kenenkään ei laske? Onko väärin? Millä perusteella?
Elämä on lyhyt ja jos meillä on vain tämä yksi elämä, niin eikö se kannata elää. Tuskin kukaan kuolinvuoteella katuu sitä, mikä tuli tehtyä, jos se on pieniäkin onnenhetkiä tuottanut. Moni voi katua sitä, mikä jäi tekemättä. Itse olen tehnyt paljon tyhmää, mutta nyt olen onnellinen enkä mitään, sitä tyhmääkään kadu.
Sitäpaitsi ihminen on useimmiten itsekäs, oma onnellisuus ja selviytyminen menee toisten vastaavien edelle. Korkeat moraalisäännöt ovat hyvä tapa uskotella itselleen olevansa jotain muuta ja hyvä tapa pitää tiettyä maailmankuvaa ja omakuvaa yllä. Tietysti myös itselläni on paljon niitä, sanaani en ikinä petä eli jos jonkun kanssa olen parisuhteessa (sopimus, ettei toisten kanssa olla), niin se pitää, mutta kahden muun ihmisen välisissä sopimuksissa (parisuhteissa) ei minulla ole osaa, eikä arpaa. Lisäksi olen onneksi siinä asemassa, että on varaa olla moraalinen ja "hyvä" ihminen, kaikki eivät ole. Varmasti varastaisitte, hyvät moralistit, leipää, jos lapsenne näkisi nälkää, eikä muuta vaihtoehtoa olisi. Silti täällä on nyt helppo sanoa, että varastaminen on väärin!
Pitämätön on myös väite, että pettäjä pettää aina. Väärin, jos joku pettää minun luottamukseni, ei minun tarvitse olla hänen luottamuksensa arvoinen (paitsi jos kyseessä on lapsi tai muuten sellainen ihminen, jonka toimintakyvyn huomioonottaen ei voi vaatia samaa selkärankaa). Jos taas joku on luottamuksen arvoinen, niin minä olen sitä hautaan asti. Eikö silloin joku muukin ihminen voi parisuhteessaan, jossa joutuu petetyksi (muutenkin kuin seksuaalisesti) turhautua tilanteeseen ja katsoa, ettei luottamukseen ole enää syytä? Koska eikö parisuhteen pitäisi olla kahden aikuisen tasa-arvoinen suhde, joka siis edellyttää luottamusta?
Ja tosiaan, väitän, että mielipiteestäni huolimatta, olen montaa teistä moraalisempi, mutta samalla realisti. Mutta tämän pitkän prologin jälkeen, joka toivottavasti herättää ajattelemaan, että asiat eivät oikeassa elämässä ole mustavalkoisia, varsinkaan kun ne tulevat omalle kohdalle, vastaan itse kyymyksiin lyhyesti:
- en usko sinkkuudella tai sen pituudella olevan vaikutusta kuvattuun tilanteeseen.
- tuskin teen aloitetta, kuvaamassasi "sielujen sympatiassa" ei aloitteita tarvita, kaikki tapahtuu itsestään (koettu)
- en torju (vaatii tosi erityisen yhteyden, yleensä torjun, ehdotuksia nimittäin riittää ja PALJON!)
- en toivo mitään, elämä on lainaa ja otan vastaan nöyränä sen hyvän mitä se antaa, paljon on onneksi antanut
- ei pelota ettei ketään muuta tulisi, en tarvitse ketään ja toisaalta joku olisi aina helppo saada. Kyse on jostain ihan muusta tässä tilanteessa
- minkä normien? Kuka ne normit määrittelee? Jos olisi Suomen lakien ulkopuolella, niin en lähtisi touhuun, muilla normeilla ei ole merkitystä tässä tilanteessa, onhan jo itse tilanne normien vastainen
- lähtökohtaisesti ymmärtäisin myös näin tekevää ystävää, kuitenkin riippuen tilanteesta (kuten myös koko juttu omalla kohdalla)
- jos suhteessa olisi lapsia ja se mahdollista pelastaa, niin sitten EHDOTON ei
No niin ja sitten voitte arvoisat moraalisesti korkeat ihmiset aloittaa tuomitsemisen. Ja ikää on siis 28-v, vakavasta suhteista sinkkuna runsaan vuoden, vähemmän vakavasta (en laske seurusteluksi) nyt pari kuukautta ja jotain pientähän sitä terveellä ihmisellä usein on päällä koko ajan, jonka ei ole mihinkään tarkoitus johtaa, nyt siis sinkkuna ja haluan myös pysyä! Suhdehistoriasta löytyy kihlat, jälkikasvu, avoliittoa ja kaikenlaista mahdollista ja mahdotonta.
Näin se monesti on. Nimittäin, tuo reaktiohan se itselläkin on: varmaan kaikilla, joilla perinteiset kasvatusperiaatteet ja muu on hitusenkaan päässä, mutta se on vain vastaus: EN tietenkään, ikinä! Minä hallitsen tunteeni, ja vaikka miten rakastuisin, uhraan itseni kuin jeesus alttarille, ja voin olla ilman rakkautta vaikka koko elämäni...
No, jotkut voikin. Mutta aika iso osa ihmisistä ei voi.
Esitit todella hyviä pointteja siitä, ettei tämänkään asian pohtiminen ehkä olekaan niin mustavalkoista ja helppoa, etenkin, jos sen yrittää oikeasti osuvan kohdalle. Ja toisaalta: täytyykö sen edes olla? Hyvä pointti on sekin, että joskus asiat tapahtuvat ja muuttuvat hyviksi "huonon" alun kautta.
Lisäksi teen hauskan huomion: moni ymmärtäisi kaveriaan kyllä, eli siis lähtökohtaisesti kaverilla on ja saakin olla, heikompi moraali ja tahto, koska kaverihan on vaan ihminen. Joten mikäs tämä tiukan selkärangan omaava on? Eikös tasa-arvon nimissä, pitäisi tuomita kaverikin..? Vai onko niin, että kirjoittajat itse askevat itsensä kovan moraalin ja keskimääräistä paremman selkärangan omaaviksi "yli-ihmisiksi" ja muut reppanat saavat synnin päästön, koska ovat vain ihmisiä :)
"kirjoittajat itse askevat itsensä kovan moraalin ja keskimääräistä paremman selkärangan omaaviksi "yli-ihmisiksi" ja muut reppanat saavat synnin päästön, koska ovat vain ihmisiä :)"
Älä yritä väittää mitään muista ihmisistä kun et voi lukea ajatuksia eikä mistään voi päätellä mitään eikä mitään voi tietää koska me olemme kaikki ihmisiä. (joidenkin naisten lempivirsi)
Sanoiko kukaan selkärankansa olevan suorempi? Minä en ainakaan väittänyt muuta, kuin että minulla on tietyt periaatteet, ja kavereillani ovat omansa ja siinä kaikki.
...on: Rehellisyys.
Moraaliin se nyt ei liity juuri mitenkään. Mutta rehellisyys olisi aivan riittävää (ja reilua).
Kuten jo aiemmin sanoin, suhteita tulee ja suhteita menee. Pettäminen taas tarkoittaa, että joku ei ole ollut rehellinen.
Muuta en itse pyytäisi, jos minua petetään, niin sanotaan se päin naamaa. Sen jälkeen tehdään päätökset suhteen jatkosta. Moraali siinä, että lähteäkö itse vapaana ns. pettäjän kelkkaan, on veteen piirretty viiva. Kertokaa te viisaimmat, että mikä vastuu on sillä, joka lähtee suhteeseen jo valmiiksi varatun ihmisen kanssa?
a) Vai onko niin, on kysymys-alku, joten se oli kysymys-muoto edelleen. Vaikka siitä kysymysmerkki unohtui. Vääristelet muuten tekstiä, kun lainaat sen nimenomaan itsellesi sopivasta kohdasta ja jätät alun huomioimatta.
b)"Sanoiko kukaan selkärankansa olevan suorempi?" Kyllä sanoi.
"(joidenkin naisten lempivirsi)" En olekaan väittänyt. Ei ole virsi, kun siihen, mitä joku on suoraan väittänyt.
En ymmärrä mikä sinua nyt niin kovin harmittaa siinä, että en pidä siitä, että esitetään väitteitä minusta (kun pitäisi puhua asiasta): "sinä olet, sinä ajattelet, sinä väität" tyylillä eikä puhuta enää omista mielipiteistä, koska niin selkeästi tehtiin, siis aivan suoraan. Mutta asia ei koskenut sinua. Joten miksi se nyt koskee sinua?
-> No, sinä otat kaiken niin henkilökohtaisesti ja aina puutut asioihin mitkä eivät sinulle kuulu. Varmasti ajattelet, että osaat olla kovinkin nokkela tässäkin, ja tietenkin sinun mielestäsi muut ovat väärässä. Surullista, ettet osaa ajatella muita, tässäkin käännät vaan kaikki asiat itseesi, nekin, missä sinusta ei puhuttu ollenkaan. Olet varmaan niin yksinäinen, että toiveesi, että sinusta puhutaan, on niin kova, että kuvittelet sen olevan totta. Sinulla selkeästi on väärä asenne. Olet ihminen, joka luulee, että kaikki koskee sinua ja sinä osaat vain kertoa asiat oikein. Sinun mielestäsi kaikkien pitäisi ilmaista itseään, kuten sinä ja olla samaa mieltä.
Olisiko parempi sinun mielestäsi puhua asiasta, vai haluatko keskustella vain näin?
No, tosin, myönnän, jos haluat keskustella perinteiseen sä-olet-sitä-ja-sä-tätä-tyyliin ja haastaa riittaa, jäät tekemään sitä yksinäsi, joten lupailen kyllä tuolla kysymyksellä turhia: ei aijo tuolla tyylillä alkaa keskustelemaan.
Jos hyväksyy itseltään vain tiukkaa moraalia, ja määrittelee toisin tekevät itsekeskeisiksi jne. ja kuitenkin, kaverinsa voi armahtaa, niin mitä se on, paitsi sitä, että olettaa itse kyllä pystyvänsä "minulta voi odottaa vain parasta ja korkeinta moraalia tässä" tyylillä, mutta kaverinhan armahtaa, koska yhtä tiukat säännöt eivät voi siis koskea häntä "en tuomitse, koska..." niin, häneltä ei voi vaatia yhtä korkeaa moraalia? Miksi itseltään voi odottaa ja toisilta ei? Eikös siinä väkisinkin nosta itseään muita korkeammalle?
Ahaa, mutta eikös rehellisyys nimenomaan ole moraalinen kysymys?
Niinpä, veteen piirretyt viivat, kenellä milloinkin on vastuu vai onko sitä?
Vapaahan ei ole sitoutunut, mutta eikö vai onko meillä kaikilla vastuu läheisiemme hyvinvoinnista? Eli jos kukaan ei sekaantuisi varattuun, ei varatut pettäisi koskaan, vaan joutuisivat valitsemaan ja joko pysymään yhdessä tai eroamaan. Mutta joskus pettämiskriisi on pelastanutkin liittoja. Kriisi voi olla pelastus, pettäminen herätys. Toisaalta, ihminen on inhimillinen ja inhimillisesti heikko: jokainen rakastunut tietää, miten epärealistista ja todellisuudesta jopa irrallaan oloa rakkaus voi olla. Siitä maksaa hintaa, kaikki. Mutta mikä on liikaa.
Jos on vuosia ollut yksin, ja haluaa jotain, saa sen ilman että pyytää: se tippuu syliin, onko väärin kieltäytyä siitä? Jos yksi ihminen pitää tehdä onnelliseksi, miksi se ei voi olla itse? Tai jos kaksi kolmesta on onnellisia, niin onko se enemmän kun että kolme kolmesta olisi onnettomia?
Mikään kun ei kuitenkaan takaa mitään. Loppujen lopuksi meidän kaikkien lyhyt vaellus päättyy hautaan ja kuolin vuoteella muistelee koettua ja elettyä, ei hienoja ja korkeita moraalisia aatteitaan: vai ehkä sittenkin? Kuolla eläen ja kuolla katuen? Kysymys on lopultakin siitä, mitä viivalle jää. Mitään muutahan ei jää. Vai jääkö, kun kuitenkin ainoa perintö, millä on merkitystä, on ihmisten muistin varassa?
Kun elät kunniallisen elämän, voit hyvillä mielin muistella elettyä elämää vanhana: budhalaisten opetuksia. Mutta jospa se kunnollisuus nyt (tässä) johtaa vain elämättömyyteen ja ettei ole mitään mitä muistella?
Puhdas ja aatteellinen on usein myös ahdas ja puutteellinen. .
Siinä mielessä on, jos sitä pitää erikseen pohtia, että kuka on kenenkin rehellisyyden arvoinen.
Jos empatiaa ei löydy, niin ei sitä silloin osaakaan itsenäisesti olla reilu...ja sitä kautta rehellinen.
"Toisaalta, ihminen on inhimillinen ja inhimillisesti heikko: jokainen rakastunut tietää, miten epärealistista ja todellisuudesta jopa irrallaan oloa rakkaus voi olla. Siitä maksaa hintaa, kaikki."
Tulee mieleen yksi asia rakkauteen liittyen. Liittynee ehkä enemmän arvokeskusteluihin.
Jos kysyy itseltä, että onko mikäkin asia sen asian arvoinen ja vastaus on vähääkään epäröivä, niin todennäköisyys sen puihin menemisellä korostuu. Luulemma.
Jos rakkaus on sen arvoinen, että on valmis saamaan nokkiinsa ja häviämään, niin parempi katsoa kuin katua.
"...saa sen ilman että pyytää: se tippuu syliin, onko väärin kieltäytyä siitä?"
Taas kerran: On ja ei.
Jos sitä tahtoo, niin siitä ei ole hyväksi kieltäytyä. Jos sen kieltää (niin itseltään kuin koko olemassaolosta), niin ehkä se ei ole sen arvoista.
Matematiikkaa en millään pysty yhdistämään tunnetiloihin. Ellei sitten satu rakastamaan niitä numeroita.
Jos viivalle jäisi jotain merkittävää, niin hyvä. 99% ihmisistä ei jää, joten se tuskin haittaa ketään. Huomenna voi tulla noutaja ihan siinä missä naapurillekin, joten ehdottomasti parempi kuolla eläen.
Jos taas buddhalaisten opetukset ovat lähellä sydäntä, niin tiedät jo, että mitä huonommin menee, sitä paremmin menee ;)
Mitä nyt ne kultaiset keskitiet ja askeleet mittaavat moraalia joka estää sen ultimaalisen nirvanan.
"Siinä mielessä on, jos sitä pitää erikseen pohtia, että kuka on kenenkin rehellisyyden arvoinen."
Hyvä pointti. Toisaalta mietin sitä, että okei, jos joutuisin tilanteeseen, missä siis nyt on se perhosia-ihana-eikukatahansa-tyyppi, niin rehelllisyys olisi myöntää ne tunteet. Okei, mutta toimia. No, toinen on sitä mieltä, että tässä tämä on. Tehdään. Okei, olen rehellinen itselleni ja hänelle, ja samalla syyllistyn petokseen. Tai kiellän asian. En tee, koska en voi enkä halua. Vaikka, siis sehän on jo ristiriita: koko tilannetta ei olisi, jos en voisi enkä haluaisi :)
Voi ihmisen pulmat!
Mutta mä olen ihan varma että paljon enemmällä jää nimenomaan jotain merkittävää. En puhu rikkauksista ja julkkiksista, niistä aika moni on mielestäni turha eikä raha haudassa lämmitä. Mutta. Aika monelle jää kuitenkin lapset. Edes lehtolapset. Monelle jää elettyä elämää, ihmisiä, joihin on vaikuttanut. Sitä sitten vaan, että niin. Kunniallinen elämä... Riittääkö se, että on tehnyt parhaansa?
Toisaalta, olet oikeassa: parempi kuolla eläen. Eli jospa vaan elää! Elää ja ottaa vastaan sen, mitä vastaan tulee ja toimii, parhaansa mukaan, miten kulloinkin tuntee. Jos se on sen arvoista, se on sen arvoista.
Jos joku olisi ollut yksin vuosia, ja rakastuisi, vaikka varattuunkin, niin mä ymmärtäisin kyllä. Jos olisin suhteessani yksin, mäkin ehkä rakastuisin helposti toiseen. Asioihin tottuu ja niistä herää. Jos ymmärrän toista, olen minä yhtälailla ihminen, joten voisin ymmärtää myös itseäni. Jos ymmärrän itseäni, voisin ymmärtää toistakin. Paitsi jos se rikkoisi jotain perustavaa laatua olevia arvojani... Vai pitäisikö ne rikkoa elämän tähden...
Hmm... mitä sanoo budha? Elämä on kärsimystä, totta ;D
Niinh...
Ihminen voi haluta, mutta kysymys kuuluukin, että haluaako tarpeeksi?
Kun meillä on semmoiset kivat filtterit, jotka kertoo kun on kohtuullisesti saatu (hyvänolontunnetta, rakkautta, yms.). Ja sitten tuo järki, joka aiheuttaa aivan yhtä lailla illuusioita niin kuin tunteetkin.
Valehtelemalla itselle voi oikeuttaa vaikka murhan. Puhumattakaan "pienemmistä" asioista.
"Aika monelle jää kuitenkin lapset."
Sehän se vasta olisikin! Saavutus, joka ei todella ole omassa kontrollissa. Mä taisin tarkoittaa enemmänkin vaikka jotain Grand Canyoniin tehtävää kalliomonumenttia :D
Se jää ja pysyy, vaikka kuolo korjaa. Ja juuri semmoisena, kun sen on sinne väkertänyt.
Lapset ovat omia lapsia, kunnes eivät enää ole lapsia. Suvun tuottamisen kannalta joo, kivahan se on että lapset sitten jäisivät kun itse kuolee pois, mutta ei se ole yhtä pysyvää kuin takuuvarman syöpä-lääkkeen keksiminen.
Tiedät kuitenkin mitä tarkoitan, nytkin tässä jo lätisin aivan liikaa ;)
En tiedä mitään parhaansa mukaan elämisestä. Se rajoittaa, kun pitää ajatella että tekeekö parhaansa mukaan itseään, jotain toista, vai kenties yhteiskuntaa kohtaan. Siinä tulee sitten kai se henkikökohtainen moraali vastaan. Ja se on kuitenkin kaikille eri.
Ei tästä nyt tullut kukaan hullua hurskaammaksi, mutta kuitenkin...
Minä en kyllä tiedä, mitä tuohonkin pitäisi vastata. On kyllä todella hankala ottaa kantaa mihinkään, koska kaikki on "määrittelyä" ja "leimaamista", jota sinä et voi sietää, etkä vaivaudu edes korjaamaan: "anteeksi, en ole tuollainen, sen sijaan olen tuollainen", vaan tyydyt melskaamaan siitä kuinka taas määritellään vaikka määrittelijä "ei tiedä mitään".
Sinä sen sijaan näytät tietävän, että
1) ajattelen osaavani olevani kovinkin nokkela,
2) en osaa ajatella muita,
3) olen yksinäinen
4) kuvittelen muiden puhuvan minusta
5) määrittelen muut itsekeskeisiksi (joo, minä olen asettanut itselleni eräitä vaatimuksia, joista yksi on se, että annan muille mahdollisuuden tehdä samoin, siis myös kavereilleni, jotka ehkä haluavat alkaa varatun kanssa suhteeseen. En ymmärrä, miksi tämä on osaltani jotain ylimielisyyttä ja itsekeskeisyyttä)
6) kuvittelen osaavani kertoa "asiat oikein".
Lisäksi määrittelet asenteeni "vääräksi". Jos muut eivät saa "määritellä", miksi sinä saat? Kuka sinä olet määrittelemään minun asenteeni "vääräksi"?
Ja Jeesus sanoi; Rakasta lähimmäistäsi kuin itseäsi. Mitä haluatte ihmisten tekevän teille, tehkää samoin heille.
Et kertakaikkisesti siis ymmärtänyt. Jaa. Et siis kertakaikkiaan tajunnut edes mitä se keskimmäinen kappale esitti?
Ei voi mitään, en voi auttaa asiaa. On turhaa selittää enää asiaa, minkä on jo yrittänyt vääntää moneen kertaan rautalangasta.
Toi olikin muuten itseasiassa hemmetin hyvä pointti järjestä! Siis todella. Mehän perustellaan ja selitellään ja on periaatteet ja järki ja vaikka mitä, millä perustella, ja totta! Niillä voi luoda aivan samanlaisen illuusion. Ne voivat olla valhetta ihan siinä, missä tunteetkin, vaikka jotenkin tunteet olisikin aina helpompi leimata valheelliseksi tai vähempiarvoiseksi. Tunteet voivat ja usein ovatkin, olla rehellisiä ja... oikeassakin. Ehkä se siinä onkin! Ihminen veteen piirrettyine viivoineen :)
Jaa, sä menit kato heti grandille saakka, enhän mä kato osaa niin suuria pyytää/kuvitella/vaatia saavutuksista ;) Ehkä mun tarttee petrata :)
Niin, lapset eivät ole koskaan sillai omia, lainaa, me kasvatetaan aikuisia, mutta on ne aina omia lapsia, siis että vaikka se lapsi olisi aikuinen ja 3kymppinen, eikä siitä sillälailla tarvitsisi enää murehtia tai huolehtia, niin oma lapsi se silti on. Eipä se täysin omassa hallussa olekaan, lapsi on lahja, mutta sillai on, että vaan jos uskaltaa ottaa riskin, kaikesta huolimatta, voi sen lapsenkin saada. Ja en tiä, ihmisen suurimmat saavutukset on ehkä kuitenkin niitä pieniä. Kivet voi olla hienoja, mutta muistatko sellaista hetkeä, kun olet ollut täysin lyöty ja rikki, ja joku tulee ja ottaa kädestä kiinni ja sanoo, että ei se mitään, tarkoittaen sitä... No, ehkä se on ollut mulle niin harvinaista, että mä pidän sitä isona, mutta se on mulle isompaa kun patsas tai titteli. Siinä mielessä jokainen voi saavuttaa isoja asioita :)
Parhaansa tekeminen. Mä uskon, että niillä tiedoilla, taidoilla ja arvoilla, sekä lahjoilla mitä on saanut, ihminen oikeastaan aina tekee parhaansa. Kuitenkin. Kaikilta ei voi kauhalla vaatiakaan. Ehkä, jos ei ihan laiskaksi heittäydy, ois se parhaansa. Että siis, kaikille kykyjen mukaan, mutta että uskaltaa haastaa itsensä ja kehittyä... Niin, ja taas tulee se moraalikin vastaan. Mutta! Kun on olemassa juurikin se sellainen, mitä tekee ja on oikein. Ja sitten se, että koska se moraali ja periaatteet alkaakin elämään omaa elämäänsä ja sen sijaan, että loisivat aitoa arvopohjaa, luovatkin selityksiä, häkin ja vankilan... Valheen.
Tuossa jälkeen on lyhyt ja ytimekäs: "Ja Jeesus sanoi; Rakasta lähimmäistäsi kuin itseäsi. Mitä haluatte ihmisten tekevän teille, tehkää samoin heille. "
Niin, aivan, se varattu on lähimmäinen, kuten itse, rakasta muita kuten itseäsi: joten kohtele itseäsi samoilla oikeuksilla kaikkeen ja muita samoilla oikeuksilla. Aivan, se käsittää sekä sen, että miten muille tekee, heijastuu itseen, mutta myös sen, että itse ei ole sen vähempi arvoinen. Ja lisäksi, okei, mitä haluatte: kukaan ei tietenkään sano, että haluaisin, että minua petetään tai jätetään. Mutta joskus se on pelastus pois ja parempaan. Mitä sekin siis on. Tai jos sen lopputulos olisi parempi, kun mitä alku antaa ymmärtää, kokisitko kivun ja ottaisit onnellisemman lopputuloksen, vai haluaisitko jäädä kärsimään, koska se on "oikein"?
Lisäksi tämä niin suuri lause kattaa senkin, että jos haluat, että sinun virheitäsi ymmärretään, ymmärrä muiden, jotta sinua ei tuomittaisi älä tuomitse, ja jotta sinulle anteeksi annetaan, anna anteeksi. Jos haluat olla vapaa, vapauta.
Kirjoittaja ei ehkä tiennytkään (ehkä? tai sitten tiesi hyvinkin) miten monisyisen lauseen hän ilmoille heitti. Moni nimittäin ei ymmärrä tuon sanoman suuruutta.
Itse mietin, että en ehkä haluaisi, että minua petetään, mutta en kyllä halua ketään kilpailemallakaan pitää. En halua, että kukaan jää, jos lähteä haluaa, enkä että minun on pakko, vaikka miten huonosti menisi. Jos en nää, toivon, että silmäni avataan kuitenkin ennemmin, kun että olisin sokea.
Hyvä kysymys on myös tuo haluaako tarpeeksi. Onko se haluamansa asia oikeasti sen arvoista, mitä siitää maksaa, ja toisaalta, onko varma, että tietää, mitä haluaa..?
Joo, en tainnut kertakaikkisesti ymmärtää. Yritetäänpä uudelleen.
Eli siteerasin ensin ("väärin", sinun mukaasi) seuraavaa kohtaa, joka siteerattakoon nyt kokonaisuudessaan:
"Lisäksi teen hauskan huomion: moni ymmärtäisi kaveriaan kyllä, eli siis lähtökohtaisesti kaverilla on ja saakin olla, heikompi moraali ja tahto, koska kaverihan on vaan ihminen. Joten mikäs tämä tiukan selkärangan omaava on? Eikös tasa-arvon nimissä, pitäisi tuomita kaverikin..? Vai onko niin, että kirjoittajat itse askevat itsensä kovan moraalin ja keskimääräistä paremman selkärangan omaaviksi "yli-ihmisiksi" ja muut reppanat saavat synnin päästön, koska ovat vain ihmisiä :)"
Teet hauskan huomion. Se, että moni ymmärtäisi kaveriaan kyllä, kääntyy sinun näppäimistölläsi siihen muotoon, että ymmärtäjät sallivat "heikomman" moraalin ja tahdon. Tätä ei minusta tehnyt kukaan - tai ainakaan itse en tehnyt, vaan kerroin vain, että minulla on yksi periaate, mutta että kavereillani voi olla toisia periaatteita, joita en ehkä ymmärrä, mutta koska pidän kavereitani älyllisinä olentoina, he saavat tehdä omat periaatteensa. En väittänyt mitään sen suuntaista, että säälisin ja ylenkatsoisin kavereitani, koska he olisivat "vain ihmisiä" ja minä jokin ylempi hahmo. Se on sinun tekstiäsi, jota tungit meidän muiden suihin.
"En ymmärrä mikä sinua nyt niin kovin harmittaa siinä, että en pidä siitä, että esitetään väitteitä minusta (kun pitäisi puhua asiasta): "sinä olet, sinä ajattelet, sinä väität" tyylillä eikä puhuta enää omista mielipiteistä, koska niin selkeästi tehtiin, siis aivan suoraan."
Minä en pidä siitä, että kun joku aivan oikeutetusti päättelee jotain kirjoituksistasi, sinä et suinkaan edes yritä puolustaa omaa kantaasi (jota et uskalla oikein tuoda esiin, vaikka muilta vaadit ehdottomasti pelkkiä omia mielipiteitä), vaan aloitat itkupotkuraivarin siitä, kuinka joku kehtaakin "määritellä" sinut tekstiesi perusteella - mitä et kyllä itse pelkää tehdä muista.
Sitten sanoit näin:
"Mutta asia ei koskenut sinua. Joten miksi se nyt koskee sinua?"
Ai, osanotto yleiseen keskusteluun on kielletty. Asia sitä paitsi koski minua, sillä olit tehnyt "hauskan huomion" vastaajista yleensä, joihin itsekin lukeuduin. Siksi se koskee minua.
Tämän jälkeen aloitkin määrittelemään ja leimailemaan minua.
"No, sinä otat kaiken niin henkilökohtaisesti ja aina puutut asioihin mitkä eivät sinulle kuulu."
Kuten edellä jo todettiin, asia kuului minulle. Mutta mistä sinä tiedät, että on "kaiken" henkilökohtaisesti, ja puutun "aina" asioihin, jotka eivät minulle kuulu?
"Varmasti ajattelet..."
On hyvä, että osaat lukea ajatuksiani. Ehkä osaat lukea muidenkin ajatuksia - miksi siis edes vaivautua kyselemään muilta mitään mielipiteitä? Joka tapauksessa, tämän jälkeen esität joukon perusteettomia väitteitä minusta. Ehkä osan voisi päätellä minun teksteistäni, mutta jos ei sinustakaan saa päätellä mitään, niin miksi sinulla on oikeus määritellä ja leimailla muita? Eikö tasa-arvon nimissä, kuten itse argumentoit, pitäisi itseään ulottaa samat periaatteet kuin muihinkin ja päinvastoin?
"Olisiko parempi sinun mielestäsi puhua asiasta, vai haluatko keskustella vain näin? "
Minä puhuin asiasta, sinä itkit määrittelyistä ja leimailuista täysin turhan takia.
"Jos hyväksyy itseltään vain tiukkaa moraalia, ja määrittelee toisin tekevät itsekeskeisiksi jne."
Siteeraa nyt oikein sitä kohtaa, jossa määrittelen toisin tekevät itsekeskeisiksi, ole hyvä. Eikun ai niin, sinä kai tiedät sen jo muutenkin, kun osasit lukea ajatuksia.
Mikä kohta se nyt oli, minkä ymmärsin kertakaikkisen väärin?
Itselläni menee mielenkiinto heti jos tiedän jonkun olevan varattu, vaikka kuinka olisin ihastunut, saattaisin olla ihastunut vaikka 5 vuotta tiedon jälkeen, mutta en tekisi mitään, koska mielestäni minun ei kannata ruveta taistelemaan, koska auttamatta jäisin aina toiseksi koska olen synnynnäinen häviäjä, aina ollut kaikessa. Ja en haluaisi rikkoa toisten suhdetta ollakseni itse onnellinen, jos heillä menisi omista syistään poikki niin ehkä sitten, mutta en haluaisi pistää näppejäni peliin kenenkään suhteeseen ja sen rikkomiseen. En koskaan ole täälläkään lueskelemissani jutuissa tajunnu, että mikä siinä on että ilmeisesti kirjoitusten perusteella siis naiset tosiaan ovat varattuihin niin kiinnostuneita ja ovat ilmeisesti kirjoitusten perusteella valmiita jopa tekemään jotain, että tämä todella ihastuksen kohde rakastuisi heihin ja lopettaisi nykyisen suhteensa. Itselläni miespuolisena jos tiedän jonku naisen olevan varattuna miksi edes yrittää eihän siinä ole mitään järkeä, voihan häneen olla toisinaan ihastunut vaikka kuinka kauan, mutta mitään ainakaan suhteen rikkomiseen liittyvää, ei tulisi kuuloonkaan.
Ok varattu mies on varmasti niin sanotusti leimattu mieheksi joka on hyvä, koska joku nainen on jo hänen kanssaan suhteessa, mutta eikö naisilla sitten tökkää ajatus että joku muu jo hänet "omistaa" ja vaikka olisikin ihastunut mieheen niin ihastuminen loppuisi koska hän toisen. En nyt halua kärjistää tai mitään mutta täällä näitä juttuja vain lueskellut ja noita jotain ihmeen testejä mitä tehty ja iltalehdessä ollut... ja että ihmiset pettää...
Lyhyesti: en ole lähtenyt varattujen miesten matkaan vaikka mahdollisuuksia on ollut. Kavereita voidaan olla, mutta ei sen enempää. Miksikö? NO ketä kiinnostaa olla käytettävissä vain silloin kun toiselle sopii. Juhlapyhät ja lomat vietät aina yksin, koska mies haluaa viettää ne oman perheensä kanssa.
Muutenkin kyllästyttää jatkuva varsinkin muiden naisten kuvitelma, että me sinkut ollaan niin epätoivoisia yksilöitä että kun ei olla kelvattu kenellekään niin meille kelpaa mikä vaan ja tehdään mitä vaan saadakseme edes joku. Viedään mm. kavereiden miehet, naimisissa olevien naisten miehet ja työpaikallakin uralla edetään vain jakamalla pesää pomolle. Itsestään selvästi mehän tietenkin inhoamme pieniä lapsia ja perhe-elämää.
Mikä ihme meidän sinkkujen tunen-elämässä kiinnostaa ja saa kuvittelemaan että se olisi jotenkin erilaista kuin varattujen ihmisten. Samalla tavalla sitä lähdetään sormukset sormessa varattujen matkaan kuin ilman niitä tai sitten ei lähdetä. Miksette mieti vaikka jonkun sairaanhoitajan aivoituksia?
Ikää on reilu kolmekymmentä, seurustellut viimeksi joskus jääkaudella ja tasaista säpinää, muttei mitään vakavaa ainakaan vielä.
Oli nimenomaan tarkennettu, että kyse ei ole epätoivosta, eikä kenestä tahansa.
"Miksette mieti vaikka jonkun sairaanhoitajan aivoituksia? "
Siksi, että tämä on sinkut-palsta. Kannattaa mennä terveys-palstojen puolelle, siellä varmasti pohdiskellaan enemmän sairaanhoitajia.
Sinkkuuteen en nää syytä vetää ammattia mukaan. Voi senkin toki kertoa, jos haluaa.
"Mikä ihme meidän sinkkujen tunen-elämässä kiinnostaa ja saa kuvittelemaan että se olisi jotenkin erilaista kuin varattujen ihmisten."
Miten niin, toinen osapuolihan on tässäkin ap-kysymyksessä varattu? Eikös se tunne-elämä olisi aika samanlaista silloin?
Jos et halua keskustella sinkkujen tunne-elämästä, niin miksi ihmeessä a) vastasit, koska nythän keskustelet, ja b) olet sinkut palstalla?
En ymmärrä.
On varmasti raskasta elää ympyröissä, missä sinkkuja pidetään uhkaavina lasten vihaajina, otan osaa.
Mutta hyvä pointti tuo yksin jääminen suhteessa varattuun, jos se jatkuu sellaisenaan.
ap on tainnut jäädä kuin nalli kalliolle.
Kysymys:
Jos varattu mies ihastuu helposti toiseen naiseen, eikö se kieli suhteen huonosta laadusta? Tulisiko hänen yrittää siitä huolimatta panostaa tähän suhteeseen vai antaa vain mennä?
Paha kysymys. No, ihminen ihastuu koko elämänsä vaikka olisi suhdekin. Mutta jos oikein, oikein ihastuu. Niin, kyllä se varmaan kielii suhteen huonosta laadusta. Mutta kieliikö se siitä, että nyt olisi oikea hetki nimenomaan herätä, kääntyä kumppaninsa puoleen ja siirtää ne tunteen häneen, alkaa panostaa suhteeseen ja nimenomaan pitää tuota herätyskutsuna... Vai, missä vaiheessa suhde on siinä pisteessä, että se vain herättää toteamaan, ettei enää halua pelastaa mitään muuta, kun jonkunlaisen inhimillisyyden ennenkuin suhde tuhoaa molemmat.
Itse olen kokenut kyllä eron, mikä oli pelastus varmasti meille molemmille, niin tuskaista kun se silloin olikin, mutta nyt siitä on aikaa, ja se on ollut todella hyvä asia: molemmille. Mutta! Siihen ei liittynyt kolmansia eikä neljänsiä osapuolia. Joten eri asia. Olisiko siihen aikaa myöten liittynyt? Olen varma, että kyllä. Mutta, vaikka olen varma, se on siltikin luulo, eikä kokemus :)
Olisi hienoa ja turvallista ihmisille sanoa, että kyllä, kaikki suhteet on pelastettavissa ja niitten eteen kannattaa taistella! Kyllä! Kun he vain ponnistelevat, tulee kaikki kuntoon!
Mutta. Joskus ero on pelastanut molemmat. Joskus hajottaminen on rakentanut jotain.
Ehkäpä joltain löytyisi kokemusta asiasta? Vastatkaa, jos löytyy, tästä olisikin mielenkiintoista kuulla, jos joku osaa kertoa.