Avioero ja perheen päättäminen on oman elämän yksi vaikeimmista "maailmanlopuista"!
Noin väitän, sillä en osaisi kuvitella vaikeampaa asiaa, jota ei jaksaisi kahlata enemmin tai myöhemmin läpi, kun rinnalla olisi toinen rakastava ihminen, oman elämän puolikas. Puoliso.
Sen lisäksi, että erossa puolittaa materian, siinä repii myös sydämestään irti puolikkaan.
Avioero käydään läpi aikalailla yksin - yksin koko suuressa maailmassa.
Valoa ei alussa näe, tulevaisuus pelottaa, ja vaikka turuilla ja toreilla jaksaisikin pitää pokkansa,
sisäisesti vapisee haavoittunut lapsi peläten selviytymisensä puolesta, ajatukset täynnä kysymyksiä kehää kiertäen ja tunteet tsunamin kourissa. Ja silti pitäisi jaksaa jatkaa elämää ja tehdä päätöksiä kuin järkevä ihminen, ja sydän tekee kuolemaa.
Yhtälö on äärettömän vaikea, joillekin mahdoton.
Kaikkea ei halua puhua ulkopuolisille, eikä ehkä olekaan sellaista luottoihmistä olemassakaan, ja vaikka olisikin, jarruttelee tuoda rehellisesti päivänvaloon kaikkea niitä seikkoja, miksi rakkaudella on nyt hautajaiset - syystä että sydämessä on paitsi syytöksiä myös suuresti syyllisyyttä ja ehkäpä vielä jossain määrin kunnioitusta, rakkauttakin... Ainakin suurta surua.
"Lapsellisilla" eroajille on vielä se vanhemmuuden vastuu. Lapsille omat vanhemmat ovat aina oma äiti ja isä, vaikka vanhemmat ei enää pystyisikään elämään yhdessä. Lapsista ei voi erota samalla kerralla ja tavalla. Kumpaakaan vanhempaa ei saa lasten sieluista kitkeä. Se on se suuri vastuuasia, joka tulee eteen yhtä varmasti, kuin ympyrä sulkeutuu.
Tällaiset palstat ovat tärkeitä, joskus jopa ainoa kanava purkautua, puhua ihmisille, jotka elävät samaa läpi tai ovat eläneet ja selvinneet. Me olemme laumaeläimiä, me tarvitsemme toisiamme, vaikka vain näin kirjoitellen anonyymeinä. Parempi sekin vähä kuin ei ollenkaan.
Lueskelin umpimähkään tätä palstaa, ja olen yllä sanotusta huolimatta sydämessäni sanaton ja liikuttunut.
Niin paljon "lämpimiä käsiä" ojentumassa avoimesti ja rohkeasti silittämään tai tönimään eteenpäin kärsivää kanssamatkustajaa. Rakkaudestahan me elämme, jä lähimmäisen välittäminen, vaikka oudonkin, antaa voimaa uskoa, että maailmanlopunkin jälkeen on elämää. Kiitos sellaisesta.
Noin väitän, sillä en osaisi kuvitella vaikeampaa asiaa, jota ei jaksaisi kahlata enemmin tai myöhemmin läpi, kun rinnalla olisi toinen rakastava ihminen, oman elämän puolikas. Puoliso.
Sen lisäksi, että erossa puolittaa materian, siinä repii myös sydämestään irti puolikkaan.
Avioero käydään läpi aikalailla yksin - yksin koko suuressa maailmassa.
Valoa ei alussa näe, tulevaisuus pelottaa, ja vaikka turuilla ja toreilla jaksaisikin pitää pokkansa,
sisäisesti vapisee haavoittunut lapsi peläten selviytymisensä puolesta, ajatukset täynnä kysymyksiä kehää kiertäen ja tunteet tsunamin kourissa. Ja silti pitäisi jaksaa jatkaa elämää ja tehdä päätöksiä kuin järkevä ihminen, ja sydän tekee kuolemaa.
Yhtälö on äärettömän vaikea, joillekin mahdoton.
Kaikkea ei halua puhua ulkopuolisille, eikä ehkä olekaan sellaista luottoihmistä olemassakaan, ja vaikka olisikin, jarruttelee tuoda rehellisesti päivänvaloon kaikkea niitä seikkoja, miksi rakkaudella on nyt hautajaiset - syystä että sydämessä on paitsi syytöksiä myös suuresti syyllisyyttä ja ehkäpä vielä jossain määrin kunnioitusta, rakkauttakin... Ainakin suurta surua.
"Lapsellisilla" eroajille on vielä se vanhemmuuden vastuu. Lapsille omat vanhemmat ovat aina oma äiti ja isä, vaikka vanhemmat ei enää pystyisikään elämään yhdessä. Lapsista ei voi erota samalla kerralla ja tavalla. Kumpaakaan vanhempaa ei saa lasten sieluista kitkeä. Se on se suuri vastuuasia, joka tulee eteen yhtä varmasti, kuin ympyrä sulkeutuu.
Tällaiset palstat ovat tärkeitä, joskus jopa ainoa kanava purkautua, puhua ihmisille, jotka elävät samaa läpi tai ovat eläneet ja selvinneet. Me olemme laumaeläimiä, me tarvitsemme toisiamme, vaikka vain näin kirjoitellen anonyymeinä. Parempi sekin vähä kuin ei ollenkaan.
Lueskelin umpimähkään tätä palstaa, ja olen yllä sanotusta huolimatta sydämessäni sanaton ja liikuttunut.
Niin paljon "lämpimiä käsiä" ojentumassa avoimesti ja rohkeasti silittämään tai tönimään eteenpäin kärsivää kanssamatkustajaa. Rakkaudestahan me elämme, jä lähimmäisen välittäminen, vaikka oudonkin, antaa voimaa uskoa, että maailmanlopunkin jälkeen on elämää. Kiitos sellaisesta.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Täälläkin palstoilla olen huomannut keskustelua värittävät ja erimieltä olevat sijoittuvan kolmeen eri ryhmään: on nuoremmat parit, jotka kamppailevat liitoissaan joissa pienet lapset ja joissa olisi vielä rakkautta,mutta ylitsepääsemättömät selvittämättömät ongelmat tuhoavat liitot...
Sitten on jo elämässään pitkään liitossa olevat parit joilla rakkaus on sammunut kumppaniinsa, joilla jo lapset isoja ja ehkä jo kotoa lähteneet ja jompikumpi vanhemmastakin miettii lähtöä..tai on jo lähtenyt ja ehkä uuden onnenkin löytänyt..
Sitten on näitä kapinoivia kitisijöitä, jotka myös jo eronneet, mutta vieläkään eivät löydä vikaa omasta käytöksestään ja haistattelevat täällä kaikille, jotka kritisoivat heidän kirjoituksiaan. :D
...Että monenlaisia on ajatuksiaan vaihtamassa...itse koen nämä osaltaan myös hyödyllisiksi, täällä voi pitää aina pientä "galluppia" omasta elämästään ja saa tukea ja kritiikkiäkin, joka on kuitenkin aina myös hyvä juttu!
Sitten on tietenkin nämä provo-jutut, joille saa nauraa katketakseen, ihan hauskoja nekin, tavallaan..vaikka joskus ovatkin pervoja ja sairaita!
Näin on.
Suhteissa on kaksi puolta, ja kumpaakin kannattaa tarkastella, sitten kun siihen pystyy.
Itse olen sitä mieltä, että kun uskaltaa pysähtyä itsensä edessä ja kuunnella tarkasti, niin kyllä se oikea suunta sieltä löytyy; joko parantaa kipeä suhde tai lähteä yksin eteenpäin. Silmälappuvaihe, kuten kitinä, viha ja provoaminen kuuluu kyllä erovaiheisiin ja elämään, mutta mihinkään ei pitäis jäädä loputtomiin piehtaroimaan. Eteenpäin on elävän mieli, vaikka välillä töyssyjä onkin. Kyllä me ehditään jämähtää sitten haudassa.
itse olen tässä eron tiimellyksessä kirjoitellut tänne
jotenkin vaikka on ystäviä ja kavereita
jotka kuuntelevat niin eronneita ei ole omassa lähipiirissä
joten täällä on kuiten samassa tilanteessa "piehtaroivia" ihmisiä on mukava lukea toisten mielipiteitä ja elämäntilanteita
saada tukea ja kannustusta
parasta kun on saanut suoraa palautetta toisilta kirjoittajilta
itsellä on tullut tosi lämmin olo vaikka näin nimimerkeillä täällä kuljetaankin
jotenkin tällainen linkki on tosi tarpeellinen ainakin minulle
saa purkaa tunteita ja tätäkin kautta käsitellä omaa tilannetta ja eroa
joten kevään jatkoja meille kaikille:)
Niinhän se menee kuin ap kirjoitti. Yksinäinen päätös, ja sen jälkeenkin tuntuu pitkä tovi pahalta. Joskus molemmilla voi olla samantapaisia ajatuksia, kumpikaan ei jaksa asiaa viedä johonkin päätökseen.
Jos ero kuitenkin merkitsee valoa tunnelin päässä, paha olo ei jatku ikuisesti. Suru on normaalia, pahaa oloa on niin monenlaista - Energiaa ero joka tapauksessa vie arjessa, myös tunnekylmät välit tai jatkuva erimielisyys. Se kannattaa hyväksyä, että jokin päätös tarvitaan. Hyvät ystävät ovat tärkeitä, ja kaikki asiat, jotka tuovat iloa – niitä pitää sovittaa arkeen, ne ovat sitä arkiterapiaa.
Hyvähän olisi, jos eropäätöksen toteutuessa olisi hyvät välit, molemmat haluavat lastensakin parasta. Jos on oppinut itsestään jotain, se on se elämän läksy ja viisaus. Silloin voi rakentaa onnellista loppuelämää, millainen se sitten onkaan, yksin tai yhdessä.