Kyselisin muidenkin kokemuksia siitä miten puoliso suhtautuu ns. huonompiin aikoihin liitossa silloin kun vaikeudet johtuvat liiton ulkoisista syistä. Esimerkkinä voisin sanoa vaikka sen että esim. lapsen pidemmän kroonisen sairauden takia joudutaan nukkumaan erillään (siis aina toinen lapsen kanssa) ja tämä kutistaa yhteisen ajan ja tietysti myös seksin minimiin. Kumpikin siis ymmärtää että tilanteelle ei voi mitään ja se pitää vain kestää. Mutta pointti on se, miten asiasta keskustelaan yhdessä. Meillä ongelma on minusta se että puoliso ajattelee asiaa niin että nyt ei oikeastaan edes tarvitse tai saa olla mitään tarpeita vaan ollaan nyt vain "vanhempia" ja katsotaan sitten taas uudestaan sitä parisuhdetta kun tilanne taas paranee. Itse taas ajattelen että on hölmöä kieltää se tosiseikka että tilanne väkisinkin rassaa parisuhdetta. En siis ajattele että mitään pitäisi tai voisikaan olla sen enempää vaan kaipaisin sitä tunnetta että ollaan "samassa veneessä" ja sitä että toinekin kyllä kaipaisi jotain yhteistä ja todella odottaisi sitä että palataan taas vanhaan. Ei siis laiteta päätä pensaaseen ja olla kuin tämä olisi joku normaalitilanne.
Toki on niin että nykyinen tilanne on pakostakin molempien mielissä päällimmäisenä eikä parisuhteen kuulukaan olla nyt päällimmäisenä. Itsekin tunnen niin. Tilanne ei kuitenkaan ole oikeasti lapsen kohdalla niin paha että olisi hengenvaaraa tai vastaavaa. Vain siis huolta ja normaalia enemmän hoidon ja hoivan tarvetta.
Onko siis oikein laittaa parisuhde kokonaan "telakalle" silloin kun on vaikeaa? Ja voiko sen todella ottaa sieltä pois myöhemmin ja olla niinkuin mitään ei olisi tapahtunut? Vai pitäisikö olla sallittua olla myös turhautunut ja välillä vihainenkin siitä että puoliso ei ole enää puoliso vaan vaan toinen vanhemmista eikä pidä sitä ollenkaan ongelmallisena.
Toki on niin että nykyinen tilanne on pakostakin molempien mielissä päällimmäisenä eikä parisuhteen kuulukaan olla nyt päällimmäisenä. Itsekin tunnen niin. Tilanne ei kuitenkaan ole oikeasti lapsen kohdalla niin paha että olisi hengenvaaraa tai vastaavaa. Vain siis huolta ja normaalia enemmän hoidon ja hoivan tarvetta.
Onko siis oikein laittaa parisuhde kokonaan "telakalle" silloin kun on vaikeaa? Ja voiko sen todella ottaa sieltä pois myöhemmin ja olla niinkuin mitään ei olisi tapahtunut? Vai pitäisikö olla sallittua olla myös turhautunut ja välillä vihainenkin siitä että puoliso ei ole enää puoliso vaan vaan toinen vanhemmista eikä pidä sitä ollenkaan ongelmallisena.
Vastaukset 9
Vanhimmat
kestää huonojakin aikoja. Mutta jos jommalla kummalla puolisolla on ongelmia oman itsetuntonsa tai identiteettinsä kanssa, huonot ajat parisuhteessa ovat hankalia, joskus mahdottomia käsittää ja käsitellä. Itse olen elänyt avioliitossa vuosikymmeniä ja niihin on sisältynyt todella paljon myös ns. vaikeita aikoja. Välillä olemme pelkästää vanhempia ja muut asiat ovat akuutimpia tai muuten vain tärkeämpiä kuin puolisona olo; kyllähän se parisuhde on olemassa vaikkei päällimmäisenä olekaan ajatus toiselle puolisona olemisesta.
Sinulla on ongelma, johon sinä olet ratkaisu. Jos tuntuu, että haluat muutosta, toteuta muutos itsessäsi ja ole puolisona miehellesi mutta älä vaadi miestäsi muuttumaan omien halujesi mukaisesti.
Onko parisuhteenne sitten "palannut" takaisin samanlaisena oltuaan välillä sivussa? Tai jos muutosta on ollut niin onko se ollut negatiiviseen suuntaan?
Taidat puhua sairaalle lapselle omistautuneesta vaimosta? Kannattaisi kysyä joltakin perheterapeutilta tai sairaalan tukiryhmästä tms vinkkiä, miten saada puoliso noilta raiteilta takaisin elämään kiinni. Teillä on nimittäin tilanne, jonka kanssa on opittava elämään, se ei sinänsä ole akuutti hälytystila, joka saattaa levitä käsiin hetkellä millä hyvänsä. Saatteko muuten mitään ulkopuolista apua?
Kun veljeni kuoli pitkän sairastelun päätteeksi syöpään, niin hänen vaimonsa meni sururyhmään ja terapiaan, että olisi jaksanut olla lapsilleen iloinen ja energinen äiti. Suru voi nimittäin myös jäädä päälle ja siitä tulee elämäntapa. Samoin tuosta puolisosi sairaan lapsen eteen uhrautumisesta on saattanut tulla elämäntapa. Jos lapsi yllättäen paranisi, niin uhrautuneelle vanhemmalle tulisi totaalinen tyhjiö eteen.
Kun elämässä tapahtuu traagisia kohtaloniskuja, niin usein ulkopuolinen apu on tarpeen. Itse ei siinä tilanteessa yleensä näe mihin umpikujaan on kulkeutumassa. Puolisosi taitaa myös elää vähän kuin automaattivaihteella päivän kerrallaan. Kannattaisi yrittää tehdä jotakin pitkän tähtäimem tulevaisuudensuunnitelmia jotka antavat vähän perspektiiviä elämään.
itse sairastuin syöpään reilu 6 vuotta sitten. Itse olisin varmasti hautautunut asiaan ja surrut itseni kuoliaaksi asian kanssa. Äitinä minulla oli hirveä huoli siitä että miten lapsi jos minulle käy jotain.
Silloinen miesystävä / nykyinen mieheni tuki ja kuunteli mutta aina välillä "potkaisi" ihan kunnolla ja herätti että ei siihen sairauteen voi jäädä lepäämään vaan eteenpäin pitää mennä ja suunnitella tulevaisuutta oli tilanne mikä tahansa. Silloin en aina ymmärtänyt sitä ja pidin sitä vähän raakanakin..
Nyt olen kuitenkin nähnyt monta kanssasisarta jotka vieläkin elää sitä sairautta eikä henkisesti pääse itse terveiden kirjoihin ikinä. Olen myös tajunnut miten tervettä oikeasti on se että ei anna toisen siihen sairauden fiilikseen jäädä rypemään vaan nokka kohti tulevaisuutta.
Myös sen sanon että ei ole mitään syytä miksi teidän välinen rakkaus vähenisi henkisellä tai fyysisellä tasolla vaikka onkin vaikeaa. Se ei ole syy vaan veruke...
Olen joskus aiemminkin kirjoittanut täällä armeijassa saamastani ohjeesta. Esimiehen pitää ensisijaisesti pitää huoli johtamiskyvystään. Eli pitää pitää huoli riittävästä levosta, syömisestä, henkisestä kunnosta jne. Toissijaisesti huolehditaan sitten alaisten kunnosta.
Miksi näin? Jos esimies ei pidä huolta itsestään, hän ei myöskään pysty pitämään huolta alaisistaan.
Mielestäni tämä pätee myös parisuhteeseen. Vanhempien velvollisuus on pitää huoli omasta kyvystään huolehtia lapsistaan ja osana tätä on huolehtia myös parisuhteesta.
Eli ei sitä parisuhdetta voi laittaa välillä "kuivumaan" ja palata siihen myöhemmin, jos aika/mielenkiinto antaa myöten. Mitä sitten pitäisi tehdä? Vanhempien pitää sopia kuinka parisuhteesta huolehditaan ja milloin.
Unohdappa nyt välillä tuo itsekkyytesi! Jos olisit poikamies, oletko varma että sitä pimppaa olisi koko ajan siinä tarjolla? Kyllä sinä nyt sen halusi kanssa selviät jonkin aikaa ihan itseksesikin..runkkaa.
Lapsi on nyt tärkeä...sinä voisit lakata leikkimästä isoa vauvaa..Ole mies!
Ja voithan tehdä sen mitä ukot täällä hihkuu tekevänsä jatkuvasti, mene vieraisiin..jos ei kalu tahdo housuun mahtua. Käytä kuitenkin kondoomia..taudit jyllää.
Luitko ollenkaan edes alkuperäistä kirjoitusta? Kyse ei ollut siitä että seksiä ei juuri ole. Olen sen seikan itse hyväksynyt ja se ei ole ongelma. Kysymys oli siitä, pitääkö elää kuin tämä tilanne olisi normaali olotila? Siis niin että ei edes ajattele että tilanne voi olla rassaava toiselle tai molemmille ja vaikuttaa myös parisuhteeseen.
Kaipaisin siis sitä että molemmat voisimme tsempata toisiamme ja ajatelle tulevia parempia aikoja jolloin nykytilanne olisi helpompi jaksaa. Nyt epäilyttää aikooko toinen ollenkaan enää palata "normaalitilaan" perisuhteessa vai jääkö tilanne "päälle" pidemmäksikin aikaa kuin olisi pakko. AInakin nyt hän näyttää niin sopeutuneelta nykytilaan että muuta on vaikea kuvitella.
Että tilanne jää päälle. Lähtekää yhdessä terapiaan, jutelkaa ja koittakaa luoda tulevaisuuteen katsetta. Itse voin sanoa että kun sairastuin syöpään olisin voinut jäädä ojaan makaamaan ja odottamaan että kuolo vie. Todellisuudessa kun minulla oli vahva puoliso joka veti ajatuksia tulevaisuuteen ja uusiin asioihin ei minulla ollut aikaa eikä energiaa jäädä murehtimaan ja odottamaan..
Meillä nyt on kuitenkin kaikki nyt hyvin ja sairaudestani huolimatta meillä on uusi pieni lapsi ja kukaan meistä ei edes jaksa muistella menneitä. Minun mieheni hyväksyy minut tällaisena vaikka olenkin leikelty ja runneltu. Myös tämän hyväksyminen oli helpompaa kun toinen ei antanut minun jäädä murehtimaan menetettyjä muotoja, hiuksia yms.. Silloin jos toinen on vahvempi niin toisen kuuluu kulkea rinnalla kävelykeppinä. Tämä ei voi kuitenkaan jatkua ikuisesti eikä pidepään kuin pakollista sillä ei ne asiat siitä parane jos molemmat jäätte murheenne alhoon.
Monessa viestissä on ollut varteenotettavia vinkkejä. Aiotko siis esimerkiksi ottaa selvää siitä perheterapiasta tai sairaan lapsen vanhempien tukiryhmästä? Vai aiotko vain edelleen miettiä, että palautuuko tuo toinen itsestään entiselleen vai ei?
Niin se parisuhteessa menee, se joka huomaa tilanteen vaativan toimenpiteitä, nostaa kissan pöydälle ja ohjaa avioparin selkeille vesille. Jossakin toisessa tilanteessa se toinen taas näkee selkeämmin ja ottaa ohjat käsiinsä. Ne on niitä myötä- ja vastamäkiä, joissa kukin vuorollaan hinaa tai työntää toista ylöspäin, harvoin niitä polkuja kuljetaan rintarinnan, vaan usein toisen täytyy taluttaa toista.
Nyt on sinun vuorosi ottaa puolisoa kädestä ja taluttaa oikeaan suuntaan. Joku toinen kerta voit sitten tukeutua hänen arviontikykyynsä.