Ykkösille, kakkosille, petetyille, jätetyille ja pettäjille.
Kun menitte aikoinana puolisonne kanssa naimisiin, te teitte sen rakkaudesta. Ette te tienneet, millaiseksi elämänne yhdessä muodostuu, ette sitä kauanko alkuhuuma kestää, laimeneeko seksi, millaiseksi ihmisiksi te tulette yhdessä kasvamaan.
Kukaan ei rakkauttanne kyseenalaistanut. Kukaan ei kysellyt, ei epäillyt, ei maalaillut huonoja tulevaisuuden kuvia. SIllä rakkaushan on hiemo asia.
Miten sitten on mahdollista, että kun ihminen naimisissa ollessaan rakastuukin johonkin suhteen ulkopuoliseen ihmiseen, rakkaus onkin maailman rumin sana???
Silloin näitä epäilijöitä riittää. Tuo ei tule kestämään. Odotahan vain , kun alkuhuuma laimenee. Pettää se sinuakin jatkossa. Seksi laimenee arjessa. Intohimoa katoaa, jne jne.
Miksi rakastuminen onkin siinä tapauksessa maailman luonnottomin asia? Mahdotonta jopa?
Kun menitte aikoinana puolisonne kanssa naimisiin, te teitte sen rakkaudesta. Ette te tienneet, millaiseksi elämänne yhdessä muodostuu, ette sitä kauanko alkuhuuma kestää, laimeneeko seksi, millaiseksi ihmisiksi te tulette yhdessä kasvamaan.
Kukaan ei rakkauttanne kyseenalaistanut. Kukaan ei kysellyt, ei epäillyt, ei maalaillut huonoja tulevaisuuden kuvia. SIllä rakkaushan on hiemo asia.
Miten sitten on mahdollista, että kun ihminen naimisissa ollessaan rakastuukin johonkin suhteen ulkopuoliseen ihmiseen, rakkaus onkin maailman rumin sana???
Silloin näitä epäilijöitä riittää. Tuo ei tule kestämään. Odotahan vain , kun alkuhuuma laimenee. Pettää se sinuakin jatkossa. Seksi laimenee arjessa. Intohimoa katoaa, jne jne.
Miksi rakastuminen onkin siinä tapauksessa maailman luonnottomin asia? Mahdotonta jopa?
Vastaukset 36
Vanhimmat
siitä, että rakkaus olisi silloin paha asia. Kyse on siitä, että petätte sitä, jonka kanssa lupasitte rakkautenne vain kaksistaan jakaa. Lupasitte silloin uskollisuutta ja se on usein rakkaudelle vaatimus. On vaikea rakastaa ihmistä, joka tuhlailee rakkautta muihinkin. Rakkaudelta putoaa arvo.
Se ikäänkuin pilaa koko sanan "rakkaus" merkityksen. Mitä sille omalle vaimolle voi selittää - mihin se teidän kahden keskinen rakkaus merkitsee, jos sitä suurempi tai yhtä suuri rakkaus on yhtä arvokas jonkun toisen kanssa salaa jaettuna?
Harvassa on sellainen rakkaus joka eliniän kestää. Ihmiset muuttuu ja maailma muuttuu ja siinä samassa se rakkauden kohde muuttuu. Miksei sitä silloin vaihtaisi?
salasuhteilijoiden rakkautta.
Vaan ylipäänsä rakkautta silloin, kun puoliso löytääkin jonkun toisen. Rakastuukin johonkin toiseen.
Kertoo kotona, että rakastaakin jotain toista. Ja haluaa eron. Silloin rakkaus onkin ruma sana. Sitä ei ole olemassakaan. Se ei voi olla oikeaa, se ei voi kestää. Jne.
Valitettavan useinhan näissä tilanteissa on joo toki pettämistä jo tapahtunut, mutta siltikin ihmettelen, mistä näitä epäilijöitä riittää niin paljon uusintakierroksille?
Eikö toisaalta voisi ajatella, että nyt ihminen vielä varmemmin tietää mitä tahtoo. On jo elämää nähnyt ja yhdenlaisen pitkänkin suhteen elänyt. On varmempi siitä, millaisen kumppanin tarvitsee rinnalleen.
Mutta niitäkin rakkauksia on, elinikäisiä. Ja huvittavasti täällä joku sivusuhteilija sanoi jopa kunnoittavansa tällaisia pareja. (Mistähän lähtien on suojassa, kauanko pitää olla yhdessä saadakseen tuon kunnioituksen?)
Mutta jos kohde vaihtuu, niin reippaasti sitten vain vaihtoon. Ei pidä elää kaksoiselämää ja antaa vaimon elää kuvitelmissaan. Saattaahan se vaimokin kaivata arkeensa piristystä, mutta on tietoisesti sitoutunut.
Useimmiten pettämisellä alkanut suhde kestää lyhyempään, kuin se alkuperäinen liitto, johon pettäminen tuli.
Mutta uskon minäkin, että voi löytyä uusi rakkaus joskus ja että se voi jopa kestää.
Tutkimuksista sen verran, että toisten liittojen on tilastoitu päätyvän eroon kuitenkin selvästi useammin, kuin ensimmäisten. Tiedä sitten syytä siihen....
siitä, että pitkään ensimmäisessä liitossa kärsineet tajuavat luovuttaa helpommin toisella yrittämällä. Hampaat irvessä ei enää suostuta jatkamaan: ollaan viisastuttu.
Nykyisin on myös melko tavallista, ettei "sen toisen" kanssa muuteta yhteen. Siksi rakkaus voi kestää :D.
Eihän se rakkaus ole koskaan ruma asia,eikä luonnoton.Puhun nyt petettynä vaimona.Mennessämme naimisiin puolisoni kanssa rakastimme toisiamme,tuli lapset,hankittiin oma koti ja vuodet vierivät.Rakkaus muutti muotoaan ajan saatossa.Voisin omasta puolestani sanoa että vuosienkin vieriessä rakastin miestäni edelleen ja myös sanoin ja näytin sen. Mutta puolisonipa rakastui pikku hiljaa työkaveriinsa.Eikä se ole ruma asia jos rakastuu toiseen,mutta se tekee asiasta ruman että ei kerro puolisolle että olen rakastunut toiseen ihmiseen vaan alkaa salaa tapailemaan,jopa vuosien ajan! Se on hirveetä ja tekee asiasta likaisen.Hän olisi saanut vapautensa välittömästi kun olisi kertonut ja olisimme sopineet lasten tapaamiset ym. Mutta puolisopa päättikin miten MINÄ elän.En milloinkaan olisi jakanut puolisoani toisen kanssa vaan eronnut heti,jos vain olisi kertonut että rakastaa toista.No nyt kun suhde ohi,vaikka kakkonen ei olisi halunnut,haluaa mies sitten minut,vannooo rakastavansa ja katuu.Mutta minulle se on myöhäistä,en koskaan pysty antamaan anteeksi enkä luottamaan.
Voihan pee... Kuulostaa tosi surulliselta ja melkein samoin kävi minulle.
Olen vain vielä vaiheessa, voinko antaa anteeksi. Olen yrittänyt ja uskonutkin jo niin tehneeni. Vuosia on siitä jo mennyt ja onnellisiakin olemme, mutta asia ei ikinä unohdu ja koen katkeruutta siitä vieläkin ihan viikottain.
Ja tietenkin välillä on epäilyksen poikanenkin olemassa. Mutta olen vain ajatellut sen niin, että jos jotain tosiaan vielä tapahtuu, saan sen takuulla tietää. Ja sen jälkeen on aterimet jaossa, aivan varmasti.
Tiedän jo tätä kirjoittaessani , että tulen saamaan kovasti kiukkuista krittiikkiä osakseni, mutta kirjoitampa silti.
Minä rakastuin vuosia, vuosia sitten perheelliseen mieheen. Itsekin olin tahollani naimissa. Aikani pyristeltyämme vastaan ajauduimme intiimiin suhteeseen ja kyllä, teimme sen salassa puolisoiltamme.
Kiinnihän siitä jäätiin, kuinkas muutenkaan. Voi sitä vihan ja katkeruuden määrää. Siihen soppaan vedettiin koko suku, ystävät ja työtoverit. Tottakai. En toisaalta edes ihmettele, itsehän me töpeksimme.
Molemmat erosimme tahoillamme ja päätimme yrittää yhdessä. Olihan se alku toki vaikeaa. Syyllisyys painoi molempia ja ulkopuolinen paine oli melkoista. Ja juuri näitä epäilijöitä riitti. Kuulimpa jopa, että suhteemme kestosta oli lyöty ihan rahallista vetoakin.
Mutta niin vain kävi, että kaikki vaikeudet vain kasvattivat ja kypsyttivät suhdettamme entistä vahvemmaksi ja voimakkaammaksi. Nyt yhteistä elämää on takana jo parikymmentä vuotta ja olemme erittäin onnellisiä yhdessä.
Näinkin voi käydä. Jostain ulkopuolisten silmin kovin rumasta, likaisesta ja kauhistuttavasta voi kasvaa jotain erittäin kaunista, kestävää ja vahvaa.
Ja ei, en minä hyväksyisi sitä,että puolisoni pettäisi minua. En hyväksyisi sitä itseltänikään.
Mutta jos niin käy, että puolisoni pettäisi minua, rakastuisi johonkin toiseen- se olisi sitten niin. Antaisin hänen mennä. Epäilemättä. Jotain minäkin olen tästä elämästä oppinut.
Varmasti aina löytyy esimerkkejä onnellisesti päättyvistä ns. salasuhteista, mutta toisaalta löytyy yhtä lailla esimerkkejä myös pieleen menneistä tapauksista. Ja on toisaalta ihan luonnollista, ettei yksikään parisuhteessa elävä halua tulla "vaihdetuksi" uuteen. Jokainen haluaisi olla puolisolleen se tärkeä ja ainutlaatuinen kumppani, joka ei ole noin vain vaihdettavissa ja hyljättävissä. Hylätyksi tulemisen pelkohan on yksi ihmisen peruspelkoja. Ja siksihän suurin osa ihmisistä sen avioliiton solmii, jotta se kestäisi. Se, että puoliso hylkää rakastuttuaan toiseen, on varmasti äärimmäisen kipeä kokemus, joka ei hevillä unohdu. Varsinkin, jos hylätty itse on ollut vakavasti sitoutunut liittoonsa niin emotionaalisella kuin seksuaalisellakin tasolla. Jotkut eivät pääse siitä yli koskaan. Vaikea on silloin tuntea myötätuntoa toisten rakkautta kohtaan, jos itse on syvästi haavoitettu. Eiköhän se ole ihan inhimmillistä.
Siinä nostan sinulle hattua, että olet niin realisti, että tajuat että teidänkin suhteenne voi päätyä eroon. Vaikka olette olleet jo parikymmentä vuotta yhdessä, niin eihän se tosiaan takaa mitään. Elämässä voi sattua yllätyksiä. Mutta siinä olen hieman epäilevä, kun sanot, että jos kumppanisi rakastuisi toiseen, niin ymmärtäisit ja antaisit hänen mennä. Oletko ihan varma, että tosipaikan tullen toimisit niin ? Ihminen voi etukäteen kuvitella voivansa ymmärtää ja olla suvaitseva, mutta kun tositilanne tulee eteen, niin se voikin olla vaikeampaa kuin osaa itse kuvitella. Sitä voikin olla niin omistushaluinen että itsekin hämmästyy sitä.
Antaisin hänen mennä. Kyllä. Taistelematta. Haukkumatta ja mustamaalaamata häntä sukulaisille, työtovereille, ystäville.
Tottakai kokisin suurta surua, tuskaa, pettymystä, ikävää. Mutta jos mies suoraan ilmottaisi rakastuneensa johonkin toiseen tai haluavansa enemmän jonkun toisen, en minä yrittäisi väkisin kiinni pitää. Miksi yrittäisin? Kyllä minä siinä tilanteessa ensisijaisesti ajattelisin itseäni. Minä haluan vastarakkautta, minä haluan olla se sydämen valittu. Jos en ole- mies saa mennä.
Enkä mustamaalaisi häntä muille. Miksi näin tekisin? Minä olen hänet aikoinani valinnut kumppanikseni. Kaikkien hänen hyvien ominaisuuksiensa takia. Mihin ne katoaisivat sen myötä, että hän ei enää rakastaisikaan minua? Itsestäni minä vain naurettavan tekisin häntä haukkumalla. Miksi minä niin "huonon miehen" edes haluaisin itselleni?
Kyllä tämä elämä opettaa.
"Mutta jos niin käy, että puolisoni pettäisi minua, rakastuisi johonkin toiseen- se olisi sitten niin. Antaisin hänen mennä. Epäilemättä"
Minun ex-mies ei olisi millään antanut minun mennä, kun rakastuin toiseen. Yksi tuttava sanoi silloin "miehesi rakastaa sinua niin paljon". MInä olin juuri päinvastaista mieltä: hän ei nimenomaan rakasta, koska ei päästä minusta irti, minua vapaaksi. Jos ihmistä on koskaan rakastanut, antaa hänelle vapauden mennä.
Ensinnäkin ihan ilman arvoja ja tunteenilamauksia: Jos ihminen on eronnut, on paljon todennäköisempää, että hän eroaa uudestaan kuin ensi kertaa yrittävä.
Toiseksi olen lähes aina ensikertalaistenkin häissä ollessani suhtautunut epäilykselä liiton kestämiseen. Ovatkin purkautuneet. Jokunen toinen liitto on kestänyt.
Ihan sitä en tätä ketjua lukiessani tajunnut, että lopetatteko te ihmiset aina parisuhteenne, kun rakastutte johonkuhun ja saatta vastakaikua? Tuota juuri pelkään: että oma kumppaninikin on näitä "on oikein ottaa ero, kun rakastuu" -ihmisiä. Ihme, etteivät ihmiset useamminkin eroa! Lienee tavanomaista rakastua ulkopuoliseen 20 vuoden parisuhteen aikana, enkä itse tajua, miksi se pitäisi heittää kokonaan hukkaan (eli olla fyysisesti uskollinen). Vielä vähemmän ymmärrän hyvän parisuhteen lopettamista rakastumisen takia. Kannattaa sitten solmia neljän vuoden parisuhteita. Sitten kestää.
liian monta tapausta vierestä kun pettämällä alkanut suhde on päättynyt katkeraan eroon. Ja jokaisella sama syy, joko mies pettää, tai nainen, ja pahimmissa tapauksissa molemmat. En vaan kertakaikkiaan usko millään, että petoksella alkanut suhde voi kestää. Ja miten voisikaan, kun se jo alkujaan alkaa valheilla ja huijauksella.
Petturit luulevat kun he menevät yhteen sen olevan "jalat alta" olevaa rakkautta. Mutta petturit huomaavat hyvin pian, että arki alkaa myös heidän suhteessaan. On siivouspäiviä, pyykit pestä, ym. mikä kuuluu arkeen. Silloin kun tälläiset petturit vielä olivat tahoillaan naimisissa, tai avoliitossa, heillä ei ollut näitä arkisia asioita edessään. Miksi ihmeessä monet ovatkaan niin tyhmiä, että luulevat pettämällä alkavan suhteen kestävän?
selittelyä.Eihän se teidän avioliittonne ole kestänyt. Ei se ole ollut suurta rakkautta. Miksi tiedätte varmasti ettei se ns.salasuhde voisi olla? Minusta tuo tuntuu selittelyltä.Ja yksinkertaistamiselta. Taidatte olla melko epävarmoja itsestänne?
Toisaalta ei mikään kyllä takaa, että se uusikaan suhde on "sitä suurta rakkautta" vaikka siltä aluksi tuntuukin. Uutudenviehätys voi olla myös petollista. Kyllähän näitäkin esimerkkejä löytyy, että lähdetään uuden rakastumisen perässä silmät kiiluen, mutta kun on tarpeeksi monta vuotta eletty arkea, niin todetaan, ettei vaihtamalla parantunutkaan. Tätäkään puolta ei pidä kieltää.
on kuvitella, ettei pettämällä alkaneet suhteet kestä. Kyllä ne voivat kestää, ihan siinä missä ilman pettämistäkin alkaneet suhteet. Lisäksi suhteeen kesto ei sinänsä kerro suhteesta mitään. Aivan kuin pitkä suhde olisi sama kuin hyvä suhde. Ja pöh. Itse sinnittelin ex-suhteessani vuosikausia. Sitä en tekisi enää toiste.
Aivan samaa olen miettinyt. Minä olen rakastunut toiseen ihmiseen ollessani suhteessa toisen kanssa. Jopa vuoden petin, kunnes ymmärsin ja uskalsin erota ja aloittaa uuden kanssa. Enkä ole viiden vuoden aikana katunut kertaakaan. Eroavathan ihmiset muutenkin, miksi toiseen rakastuminen ei muka voi olla aito syy? Yleensä ihmiset seurustelevat useamman kuin yhden ihmisen kanssa elämänsä aikana, miksi siis se ketä petetään olisi juuri se oikea jonka kanssa tulisi pysyä loppuelämä, miksi ei voisi tulla vastaan parempaa? Luulempa että tällä palstalla huutelu siitä kuinka routa porsaan kotiin ajaa on vain defenssi jolla kielletään oman suhteen oikea laita. On rankkaa myöntää että rakkaus on loppu, ja sitä selitellään jollakin "haalistumisella" ja rakkauden olemassaoloa todistellaan sillä että "käytiin puistossa ja vitsailtiin" tai vastaavalla positiivisella asialla. Sitten on vielä tottumus ja tuttuus, josta on ehkä vaikeinta lähteä uuteen elämään. Sitten on vielä syyllisyyskortti: talo ja lapset, jos siis sellaisia on hankittu. Mutta taloja ostellaan ja myydään muutenkin, ihmiset muuttavat muutenkin, ihmiset eroavat muutenkin ja kun kaiken hoitaa asiallisesti eivät lapsetkaan kärsi. Petetty ja jätetty toki kärsii, ja luultavasti takertuu kaikin voimin kiinni hajoavaan parisuhteeseensa ja siirtää syytöksen kolmannen osapuolen niskaan säilyttääkseen illuusion kunnollisesta puolisosta. Silloin kun minä tunnustin salasuhteeni (en ole muuten ylpeä siitä että petin niinkin pitkään), hämmennyin kun puolisoni ei halunnutkaan erota, olin ollut varma että se oli tässä. Suunnitelmani menivät päälaelleen ja olinkin yhtäkkiä muuttunut puolisoni hoivaajaksi ja lohduttajaksi, ja siinä sivussa lupauduin yrittämään vielä, olihan yhteisiä vuosia takana. Meni muutama sekava kuukausi suhdetta korjatessa, enkä osannut sanoa mitään selkeää uudelle rakkaudelle. Mutta aina jostain hän änki mieleeni. Tajusin etten voi jatkaa näin, minun oli jätettävä puoliso. Pahalta se tuntui eikä uuteen siirtyminen ollut ruusuilla tanssimista, mutta rakkaudella, kyllä, rakkaudella saimme kaiken toimimaan. Arki on jo kuvioissa ja kaikki sujuu pehmeästi. Entinen puolisonikin toipui jonkin aikaa perääni itkettyään ja löysi uuden, ilmeisesti ovat ihan onnellisia nykyään. Eli vaikka aika hirveän myrskyn koimme, kaikki on lopulta hyvin.
Ymmärrän sinua toisaalta, mutta noin periaatteesta olen kyllä sitä mieltä, ettei vaihtamalla välttämättä parane ainakaan pitkällä aikavälillä. En tietenkään myöskään väitä, ettei voi joskus parantua, mutta yhtä hyvin voi käydä niin että vuosien kuluttua huomaa, että suhteessa on niitä samoja ongelmia kuin edellisessäkin suhteessa, tai ei välttämättä samoja ongelmia vaan erilaisia. Jokainen parisuhdehan on erilainen. Tottahan on sekin, että usein nämä liitto numero kakkosetkin päättyvät eroon. Jatkuvastihan se ilmiö on yleistymässä, että ihmiset eroavat kaksi kertaa ja menevät kolme kertaa naimisiin. Sinäkään et voi tietää, tuleeko tämä suhteenne kestämään pysyvästi. Mahdollisuudet 50 % ja 50 %. Voi aivan hyvin käydä niin, että jompikumpi teistä löytää taas uuden rakkauden, koska tosiasiahan se on että ihminen voi rakastua hyvinkin voimakkaasti useammankin kerran elämässään. Ehkä seuraavalla kerralla se oletkin sinä, joka jätetään uuden rakkauden vuoksi. Ehkä sen jälkeen ymmärrät ex-miestäsi eri tavalla kuin nyt. Vaikka toisaalta tietysti elämäähän se vain on. Olet jo kestänyt yhden avioeron, joten varmaan kestäisit toisenkin. Joten mitä sitä turhia murehtimaan.
jos ajattelee noin, on ilmeisesti aivan sama kenen kanssa on? kuka tahansa kelpaa, koska se muuttuu kuitenkin samanlaiseksi? aika kyynistä. itseuskon että sopivan kumppanin kanssa arkikin tuntuu hyvältä vuosi toisensa jälkeen. ei tule mieleen hyppiä vieraissa. jos näin ei ole, kumppani on väärä.
Kyynistä tai ei, niin totuus on totuus. Näissä uusiosuhteissa on suunnilleen samat onnistumisen mahdollisuudet kuin siinä ensimmäisessä suhteessa. Eli 50 % ja 50 %. Joskus vaihtamalla paranee, joskus taas päinvastoin huononee. Mutta sitä ei voi etukäteen tietää, ennen kuin on tosiaan vuosia elänyt sitä arkea. Aika on hyvä testaaja. Toisin sanoen jos vaihdat puolisosi uuteen otat aina riskin. Vasta vuodet näyttävät, kannattiko riski. Joskus kannattaa ja joskus ei. On ihmisiä, jotka ovat vaihtamisen jälkeen tyytyväisiä ja yhtä paljon on ihmisiä jotka katuvat sitä katkerasti. Riippuu ihmisestä.
Tuo väite, että jos jonkun tekee mieli vieraisiin, niin kumppani on silloin väärä, on täyttä roskaa. Kenen tahansa voi joskus tehdä mieli vieraisiin, kumppanista riippumatta. Laukaisevana tekijänä voi olla vaikka oma ikäkriisi. Ei sitä syytä voi aina sen petetyn kumppanin niskoille vierittää.
sillä oikeastaan on, jos liitto päättyy eroon? Koskaan ei voi suhdetta solmiessa tietää jatkuu se ja kuinka kauan. Jättääkö itse tuleeko jätetyksi vai miten. Jokaisessa liitossa on omat ongelmansa, niistä selvitään tai sitten ei.
Täytyy kuitenkin aina pitää mielessä, ettei ole liitossa yksin! Jos samoja ongelmia vatvotaan vuosikaudet ja kuluttaa liittoon energiaa enemmän kuin siitä saa, voisi olla eron paikka. Monet silti jatkavat epätyydyttävää liittoa. Miksei kukaan varoittele tästä? Onko järkeä jatkaa liittoa vuodesta toiseen, jos se vie sunnattomasti energiaa eikä anna mitään? Ihmiset hukkaavat energiaansa tyhjänpäiväiseen suhteeseen. Joskus näyttää siltä, että joidenkin elämäntehtävä on riidellä kumppaninsa kanssa miltein 24/7.
Avioero oli elämäni ihanin tapahtuma!
usko.. miksi jaksat jankuttaa täällä. Ei taida asiasi hyvin kuitenkaan olla, ehkä uskottelet itsellesi. Samat juttusi kietää.. booring...
on kyse.
Yhtälailla on vaikeaa tietää minkä moisesta ”tunteesta” on kyse sitten vapaa tai varattu. Ihmiset ihastuvat ja rakastuvat miettimättä sen kummemmin asiaa.
Tie rakastumisesta rakastamiseen on pitkä ja polveileva. Monella on liian kiire ja he haluavat kulkea oikopolkuja. Toiset ovat varautuneita kuoppiin ja ansoihin. Kaikki eivät sitä edes koe koko elämänsä aikana.
Ehkä sekin vaikuttaa että itse ”hylättynä” ei ole kivaa katsoa vierestä rakastuneita?
Rakastumisen takana on muutoksen tarve siihen omaan elämään (ei välttämättä parisuhteeseen). Sitä muutosta vaan ei saada aikaiseksi ilman ”pätevää” syytä ja syyksi hyväksytään yleisesti että tunteet vie. Siksi rakastuminen usein haipuu, koska se oli vain käyntivoima, sitä ei tarvita enää, mikäli tuo muutos onnistuu.
Joilla se ei onnistu, haetaan niitä rakastumisia lopulta vain rakastumisen tunteen vuoksi. Haetaan sitä elämisen tunnetta koska ei muutoin kyetä sitä kokemaan, eikä haluta muuttaa mitään.
Samat ongelmat ne vaanii vaikka kaksi vapaata rakastaa ja etenkin kun ollaan nuoria!
"Samat ongelmat ne vaanii vaikka kaksi vapaata rakastaa ja etenkin kun ollaan nuoria! "
Tätä nimenomaan ajoin takaa. Mutta silloin ei näitä epäilyjä ja latistavia kommentteja kukaan lausu ääneen.
Vanhempana sentään tuntee itsensä jo paremmiin , tietää mitä haluaa ja mihin itse pystyy ja kykenee.
Ja jos on jo kokemusta aiemmista suhteista ja liitosta- osaa kenties paremmin välttää ne arjen karikot ja virheet, mitä on tullut aiemmissa suhteissa tehtyä.
Tietenkään tämä ei toimi, jos säntäilee suhteesta toiseen pysähtymättä miettimään mikä meni niin pahasti pieleen edellisellä kerralla.
Itsetutkiskelun paikka.
Mielestäni onkin kaikille osapuolille reilua, kun kerran tunteet omaa nykyistä puolisoa kohtaan muuttuneet, niin siitä kerrottaisiin heti. Pettämiseen ei kannattaisi mennä. Siinä nimittäin pettää myös itseään kun räpistelee suhteessa josta puuttuu jotakin.
Näitä ihmisiä, jotka käyvät reissuilla toisen luona pitkäänkin ja väittävät, etteivät halua luopua siitä vakinaisesta, niin mikä heidän ajatuksensa oikein on? Luulisi sellaisen salailun ja kyräilyn käyvän voimille varsinkin jos sitä jatkaa vuosia. Jos kerran tarvetta muuhun/muihin suhteisiin niin silloinhan se nykyinen suhde ei ole asianosaiselle sitä mitä hän kaipaa.
Jos todellakin ihastuu/rakastuu toiseen eihän siinä ole mitään. Mutta se ettei siitä kerro vaikka toinen sitä kysyisikin niin mitä se sitten on jos ei suoraan voi kertoa ettei enää välitä/rakasta nykyistä puolisoaan.
Sen jätetynkin on helpompi jatkaa omaa elämäänsä jos kaikin puolin on oltu reiluja, mutta petetyksi tulemisesta onkin jo toinen juttu toipua.
kuin se varmaankin perusonnellisessa liitossa elävästä kuulostaakin, niin monesti tuo ihastuminen toiseen tapahtuu ennen kuin itse on edes tajunnut, ettei ole onnellinen tai edes tyytyväinen nykyisessä suhteessaan. Kun ei edes tunne itseään erityisen onnettomaksi, on aika hankalaa mennä selittämään kumppanille, ettei tämä nyt toimi... Vuosien saatossa, kun tulee asuntolainat, lapset ym elämän suorittamisessa kiinni pitävät tekijät kuvioon mukaan, ei tule miettineeksi, onko sitä onnellinen vai onneton liitossaan. Arjen täytyy pysyä pyörimässä, lapset kuskata hoitoon ja harrastuksiin, lainan lyhennykseen tarvittavat rahat tienattava... Parisuhde jää hoitamatta - no oikeastaan tuo ei ole edes kovin kaksinen nimitys sille, mitä jää tekemättä, koska monet ymmärtävät parisuhteen hoidolla pelkästään jonkin laatuajan viettämisen esim pitkän hotellivknlopun muodossa, vaikka kyse on kumppanin huomioimisesta myös arjen keskellä. Omat tarpeet ja halut jäävät syrjään, ei niitä tule ajatelleeksikaan ennen kuin eteen tulee kuin puskista uusi ihminen, jonka seurassa aurinko paistaa kirkkaammin ja maailmassa on jopa muitakin värejä kuin harmaata...
Ei tietenkään hyväksyttävää, mutta noin se vaan tuppaa menemään... Eteen tulee jotain, jota ei ole tiennyt edes olevansa vailla. Itsestähän se kiinni on, miten asiaan suhtautuu - alkaako hakea niitä värejä vanhan kumppanin kanssa ja ajattelee sen ulkopuolisen ihmisen olleen vain jonkinlainen herättäjä. Vai antautuuko tunteiden vietäväksi ja "unohtaa" oman kumppanin olemassaolon ja kunnioittamisen.
Lienee kysymys ihmisen itsensä perusarvoista ja lähtökohdista. Jollekin on tärkeää ikuinen rakkaus ja uskollisuus, halu rakastaa huonoinakin päivinä puolisoaan ja samalla uskoa yhteiseen tulevaisuuteen. Toinen voi ajatella jo naimisiin mennessään, että katsotaan, mihin asti tämä kestää ja kantaa.
Ei rakkaus ole ruma sana, mutta pettäminen on!!!
Kirjoitit, että "Eikö toisaalta voisi ajatella, että nyt ihminen vielä varmemmin tietää mitä tahtoo. On jo elämää nähnyt ja yhdenlaisen pitkänkin suhteen elänyt. On varmempi siitä, millaisen kumppanin tarvitsee rinnalleen."
Eiköhän tuo sinällään romuta koko avioliiton tarkoituksen ja avioliittovalassa luvatun uskollisuuden, tahtomisen rakastaa.... Miksi kannattaa edes mennä naimisiin, jos se ensimmäinen aviopuoliso onkin vain harjoitus- ja testikumppani, matkalla kohti sitä oikeaa, sitä kumppania, joka on täydellinen ja jolle minä olen täydellinen???
On edelleen niitä, jotka haluavat olla uskollisia puolisolleen ja odottavat sitä samaa puolisoltaankin. Pitäisikö petetyn silitellä vain pettäjäpuolisonsa päätä ja toivotella onnellista elämää uuden rakkauden kanssa ja olla kyseenalaistamatta heidän rakkautensa aitoutta? Miksi ihmeessä se toinen rakkaus olisi jotenkin kestävämpää, oikeutetumpaa, onnellisempaa ja uskollisempaa kuin ensimmäinen? Miksi se ensimmäinen ei voisi olla läpi elämän kestävä? Niin, ehkä se ei ole nykyaikaa.
Kysyn vielä, Pieta74, kirjoitatko omasta kokemuksesta vai mistä moiset mietteet?
On myös tärkeä miettiä, mitä tarkoittaa ihastuminen, rakastuminen ja rakastaminen. Ja minkä verran niihin voi ihminen itse vaikuttaa.
Täysin samaa mieltä kanssasi. Miten voidaan edes kuvitella, että se petetty ja jätetty puoliso jaksaisi iloita jättäjän uudesta rakkaudesta oman surunsa ja tuskansa keskellä. Ajatuskin on absurdi. Vähän sama kuin irtisanotun työntekijän pitäisi iloita siitä, että nyt työnantajalla on mahdollisuus saada halvempaa työvoimaa ulkomailta ja joku onnellinen kiinalainen saa työpaikan. Herää kysymys, että olisiko ketjun aloittaja itsekään niin järin onnellinen, jos tulisi itse joskus jätetyksi ja petetyksi. Tuskinpa vain.
Itseäni on aina naurattanut nämä syrjähyppyjen "romantisoinnit" eli höpinät siitä, että nyt se pettäjä on vasta löytänyt sen oikean rakkauden ja ensimmäinen puoliso oli vain harjoituskappale, vaikka liitto olisi kestänyt 25 vuotta. Harvemmin kuitenkaan vaihtamalla paranee pitkällä tähtäimellä. En toki myöskään sano, ettei niinkin voi joskus käydä, mutta yhtä hyvin voi käydä juuri päinvastoin. Riskipeliä. Ja oli niin tai näin, on aika naurettavaa sanoa 25 vuoden avioliiton jälkeen, että nyt vasta löysin sen oikean. Mitä se edellinen puoliso sitten oli ne 25 vuotta ? Vääräkö ?
allekirjoittaa joka sanan, täyttä asiaa.
se on totta. Mutta ihminen nyt tekee virheitä ja ymmärrän kyllä sen, ettei aina ymmärretä eikä tiedetä, milloin tuo pettämisen vaara alkaa vaania.
”Miksi se ensimmäinen ei voisi olla läpi elämän kestävä? Niin, ehkä se ei ole nykyaikaa.”
Paremminkin se on nykyaikaa että mennään rakastumisen takia naimisiin ja odotetaan sen kestävän läpi elämän. Mielenkiintoista on, etteivät ne elämänikäiset liitot ennenkään ole kestäneet kuin 20 – 30 vuotta. Silloin kuolema korjasi satoaan.
Samoin sanottiin että ”ristinsä on jokaisen kannettava” ja se tarkoitti että avioliitolta odotettiin myös kärsimystä. Oli vain kärsittävä jos puoliso ei ollutkaan hyvä, erota ei voinut. Tämä koski etenkin naisia, joiden oli alistuttava siihen, mitä mies teki. Ei nykyaikana moista voi odottaa, kun ei kestetä edes pieniä vastoinkäymisiä.
Avioliiton tarkoitus, niin mikähän se on? Riippuu kovasti siitä, millaiselle arvopohjalle maailmansa on rakentanut. Minulle avioliiton alkuperäinen merkitys on ollut omaisuus ja toimeentulo. Perhe on eri juttu, sillä kulttuuri taas on määrännyt sen, kuinka lapset huolehditaan. Pitää muistaa että ns. ydinperhe malli toimii vain hyvissä olosuhteissa ja perin harvinainen esim. luonnonkansojen parissa. Se vain nyt on paras kulutuksen yksikkö tänä päivänä.
Todella eikö voi ajatella että kyllä se oli rakkautta se ensimmäinenkin liitto? Se täytti sen tarkoituksen mikä sillä olikin. Jokainen meistä käyttää parisuhdetta myös omana kasvualustanaan. Kun ihminen kehittyy läpi ikänsä, voi olla että suhteesta kasvetaan ulos. Kun molemmat sen tekee samaa tahtia, ei ero ole niin dramaattinen. Useimmiten me kuitenkin kehitymme eri tahtia ja voi olla, ettei toinen ole valmis eroon.
Niin, ei sitä nuorena vielä elämästä paljoa tiedä, eikä etenkään sitä, millaisen ihmisen kanssa sitä oikeasti haluaa elää. Se tulee kokemuksen myötä. Jos ei muuta niin sen että ikuinen rakkaus on ideaali ja romantisoitu juttu, kun puhutaan miehen ja naisen välisestä eroottisesta rakkaudesta.
No itse erehdyin nuorena kuvittelemaan ihastumista rakkaudeksi. Samoin erehtyi puolisoni. Teini-iästä asti yhdessä liikuttiin, siitä luonnollisena jatkumona kihlauduttiin, mentiin vihille jne.
Yhteiseloa kesti toistakymmentä vuotta. Onneksi tajusimme olla hankkimatta lapsia, sillä aikuistuessa ja oppiessamme tuntemaan itsemme ja tarpeemme paremmin, molemmat osapuolet tajusimme olevamme naimisissa ystävän kanssa, ei rakastetun.
Puoliso oli rohkeampi ja otti asian puheeksi, nosti kissan pöydälle. VAikeaa eron tekeminen silti oli. Niin tiiviisti oltiin kasvettu yhteen nuoruudesta lähtien. Suku pillastui, lähipiiri tyrmistyi, kukaan ei voinut ymmärtää miksi me , ns. "täydellisen onnellinen" pariskunta eroamme. Mies löysi nopeasti uuden naisen ja sai kovat syytökset lähipiiriltä päällensä ja minulle yritettiin tuputtaa petetyn marttyyrin kruunua. Jota en todellakaan ollut.
Rakkaus iski sitten minuunkin, ja lujaa iskikin. Mutta näitä epäilijöitä riittää. Näitä ns. ystäviä ja tuttavia , jotka ovat valmiita ennustamaan pahinta, veikkaamaan nopeaa eroa,kauhistelevat kuinka saatoimme jättää jonkun tutun ja turvallisen taaksemme ja syöksyä uuteen suhteeseen. Tämä kun tulee tottakai laimenemaan ja eroonhan tämäkin tulee päätymään, kuinkas muutenkaan.
Paras tuki ja kannustaja on ollut ex-mies. Samoin minä hänelle. Me tiesimme mikä meiltä puuttui ja nyt meillä molemmilla on sitä. Eli rakkautta. Naisen ja miehen välistä rakkautta. Ei vain ystävyyttä.
Pitäisi kait vaan yrittää ajatella, että kateellisten panettelua kaikki tyynni. Ehkä niin monelta itseltään puuttuu rohkeus lähteä ja hakea muutosta.. vaikkakin olisi kuinka onneton.
sanoa, että omalla kohdallani kukaan ei kyseenalaistanut rakastumistani toiseen. Ei edes silloinen mieheni :D (nykyisin ex). Itse puolestani kyseenalaistin rakkauteni häneen jo useita vuosia ennen toiseen rakastumista ja eroa. Rakkautta on monenlaista ja se voi muuttaa muotoaan, haihtua kokonaan, tai muuttua vihaksi tai välinpitämättömyydeksi. Monesti myös unohdetaan, ettei parisuhteessa ole läheskään aina kysymys rakkaudesta. Ei ole koskaan ollut mitään alkuhuumaa eikä intohimoa. Halutaan vain jostain syystä asua yhdessä (perustaa perhe?). Molemmille riittää kunhan vaan ollaan. Sitten kun toiselle pelkkä oleminen ei enää riitä, tulee kriisi.
Tuo onkin täysin totta,monesti nuorena solmitut suhteet vuosien kuluessa ovat tuollaisia, niin itsellenäkin oli. Sitä tavallaan ajautuu suhteeseen, perustaa perheen ym. kaiken mitä ns. kuuluukin tehdä. Ajan kanssa sitä vain huomaa ettei elämää olisi niin pitänyt elää, mutta koska kuitenkaan ei ole suurempia ongelmia suhteessa on se jostain syystä toiselle niin hankala kertoa. Sitten ajautuukin suhteeseen jonkun toisen kanssa joka herättää niitä tunteita mitkä ovat aina puuttuneet siitä omasta suhteesta ja tuleekin sitten loukattua sitä toista osapuolta kuitenkin.
Täsmälleen. Ja he ketkä ovat kyseiseen tilanteeseen joutuneet luulevat että kaikki muutkin jättävät elämänsä elämättä ja vain tyytyvät. Heille ketkä uskaltautuvat toteuttamaan haaveensa yritetään jankuttaa peloissaan kuinka turhaa se on. Yritetään puolustella omaa saamattomuuttaan. Kateellisten panettelua sanon minä. Eläkää ja antakaa toisten elää. Rakastakaa ja antakaa toisten rakastaa.
se kysymys ole aika luonnollinen, jos ihminen on jo kertaalleen omalla käytöksellään osoittanut, että ei pysty ylläpitämään rakkaussuhdetta puolisoonsa? Muuttuminen on vaikeaa ja vaatii yleensä pitäkestoista itsetutkiskelua. Kukasta kukkaan lentäminen ei ratkaise mitään, jos ihminen itse ei muutu.