Olen 30v nainen. Olen tavannut ihanan miehen ja tuntuu että tämä voisi olla se oikea. Mutta, hän haluaa jossain vaiheessa lapsia. Itse en tiedä. En ikinä ole kokenut tunnetta että haluaisin lapsia. Viime aikoihin ajattelin että ehkä joskus tulevaisuudessa. Viime aikoina on ollut enemmänkin sellainen olo että ehkä ei kuitenkaan, ei vain kuullosta mun jutulta. Mutta kun en ole varma. Tos raastavaa, jatkaakko vai ei tämän miehen kanssa? Ja jatkuuko tämä epävarmuuteni vielä pitkäänkin? Olen jo sentään 30!
Lapsista
n30
27585
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 27
Vanhimmat
Kuinka pitkään olette seurustelleet? Mulle on aina sanottu, että kyllä sitten kun Se Oikea mies löytyy, sitä alkaa haluta niitä lapsia juuri Sen miehen kanssa. Sitä mäkin tässä odottelen... Jos olis ihan varma ettei halua lapsia vois tehdä ihan selväksi sen ja se olis ihan miehen päätös haluaako jatkaa silti. Mut kun en mäkään tiedä, haluanko lapsia vai en... olen päättänyt katsoa mihin suhde kehittyy tän miehen kans, onko hän Se Oikea ja tuleeko sitä vauvakuumetta.
on vielä ihan uusi suhde, noin 3kk vasta. Mutta tuntuu typerältä mennä täysillä siihen ja haaskata pari vuotta ja sitten erota jos ei toiveet lasten suhteen täsmää. Viime suhteessa, jonka kyllä luulin olevan se oikea, (23-27vuotiaana) ajattelin ihan samalla tavoin, eli en tiennyt haluanko lapsia, mutta silloin oli vielä aikaa.
Toisaalta ajattelee että olisihan se ihan kiva kun olisi lapsi tai kaksi. Oma poika tai tytär sinänsä ajatuksena kuulostaa ihan lämpimältä. Mutta sitten sellainen käsite kuin lapsiperheen arki saa niskakarvat nousemaan pystyyn. Huutavat kakarat, pitää kuskata sinne tänne, pitää tehdä joulupiparit ja kuralätäköissä hyppimiset. Noin vain ne lapset nappaisivat reilusti yli 10 vuotta elämästäni, tuntuu vähän liialta. Että pääni vain poksahtaisi. Kyllä minä tykkään lasten kanssa puuhastella paljonkin, mutta se onkin se, että sitä voi tehdä silloin kun haluaa.
"Mutta sitten sellainen käsite kuin lapsiperheen arki saa niskakarvat nousemaan pystyyn. Huutavat kakarat, pitää kuskata sinne tänne, pitää tehdä joulupiparit ja kuralätäköissä hyppimiset. Noin vain ne lapset nappaisivat reilusti yli 10 vuotta elämästäni, tuntuu vähän liialta."
Ensinnäkin täytyy korjata, että 10 vuotta ei riitä. Kyllä se on vajaat parikymmentä vuotta, johon saat varautua. Ja todellakin, päätös pitää tehdä se asia vakaasti tiedostaen, että tuon ajan elämässäsi ykkönen on joku muu kuin sinä itse. Liian moni tekee päätöksensä jonkinlaisten ruusunpunaisten lasien läpi, miettien juuri, että "olisihan se kiva kun olisi palsi tai kaksi".
Täytyy kyllä nostaa hattua sille, että näytät kykenevän vakavaan tarkasteluun. Itse olin aiemmin ihan yhtä epävarma asian suhteen, ja sen takia yksi avioliitto päättyikin eroon. Siitä huolimatta olen sitä mieltä, että oikea ratkaisu oli odottaa oman ajatusmaailman selkeytymistä. Pitää vain muistaa, että ei johda toista harhaan. Jos olet epävarma, myönnä olevasi epävarma. Jos olet jo tehnyt päätöksesi, älä panttaa sitä, vaikka se johtaisikin suhteen päättymiseen.
Terveisin, esikoinen laitoksella.
Kuralätäköt, joulupiparit ja kuskaaminen 24/7 ovat miellyttäviä pikkujuttuja. Annas olla kun ne kasvaa...
Sitten kun päästään toislle kymmenelle niin ne vekarat vie hermot; kakarat tekevät kolttosiaan naapureille ja tuntemattomille. Teinit tahtoo merkkivaatteita, hampurilaisia ja iPodeja. Mopon, kevarin, ajokortin, oman auton, bensaa (älyttömästi) ja jonkun maksamaan kolarit. Ryyppäävät ja imevät norttia. Kokeilevat kaikenmoista. Vittuilevat päin naamaa. Huutavat. Ovet paukkuu. Tuovat kotio loisimaan kavereitaan jotka ei ota edes kenkiä jalasta. Haluavat koiria ja kissoja joita vanhemmat hoitaa. Koittavat päästä toistensa housuihin ja jos huonosti käy niin pamahtavat paksuiksi tai saavat tauteja. Luuhaavat maailmalla ja jos et katso niiden perään niin lastensuojeluviranomaiset syyttää sua heitteillejätöstä. Koulut ja lukiot ja harrastukset ym. muut imee rahaa. Kielikouluun on päästävä ja Interailille vaikkei karvat kasva. Kesätöihin niitä laiskureita saa tuuppia muttei ne mene kun kotona saa ilmasen ylläpidon. Riparit, lakkiaiset, häät. Ja koko ajan ruinataan rahaa. Vielä vinkuvat vanhempansa takaamaan järjettömät asuntolainansa. Lapsenlapset tuodaan väkisin mummolaan hoitoon kun kakarat lähtee tuhlaamaan Thaimaaseen. Sitten kun et enää ole ihan skarppi niin passittavat kilvan laitokseen lääkittäväksi ja pistävät talon ja tavarat myyntiin. Perintöä odottavat kuola poskella ja tahtovat kukin erivapauksia mihinkin rantatonttiin. Ja jos olet toivonut niistä yliopiston käyneitä ylpeydenaiheita niin niistä tulee räkäposkisia hamppareita joita saat hävetä.
Pieniä ja isoja penteleitä koko sakki.
Pistä johdot poikki vielä kun kerkiät.
ihan ex vaimoni nulikoilta. Onneksi niitä ei tarvitse enään koskaan sietää. Minä ja naisystäväni 29vee eikä lapsia ja ai että tätä autuutta ja ihanuutta..............:)) Elämää ei sen enempää jne...Tissismailaif tai jotain:)
Jos ottaa tuon "pikkupaskiaiset" kirjoittelun, kuin ed.ei kannata lapsia koskaan tehdä!
Mutta jos löytää siitä sen huumorilla höystetyn ihanan kamaluuden, johon haluaa itsekkin osallistua ja joka kuulostaa itse elämältä, sitten kyllä kannattaa!!
Että elämä on valintoja täynnä!!
"Ensinnäkin täytyy korjata, että 10 vuotta ei riitä."
Musta tuntuu että se on se varsinainen lapsuusikä minkä kanssa mulla on se ongelma. Vaikka murkkuikäisenä saattaa nuori olla paljon hankalampi, niin silti se kuullostaa paremmalta. Pienemmät lapset vievät kaiken ajan ja vaativat huomiota koko ajan. Se onkin se ongelmani, ajatus että ne lapset olisivat siinä koko ajan riekkumassa kuulostaa kamalalta.
joka toinen päivä ajatus tuntuu ihan kivalta ja joka toinen aivan kamalalta. En ymmärrä miksei minulla ole niin selvää mielipidettä asiasta kuten lähes kaikilla muilla tuntuu olevan..
joka on ei tiedä varmaksi mitä haluaa.
Itse olen päättänyt, että en yhtään lasta saata tähän maailmaan, ennenkuin olen 100 % varma, että sen lapsen haluan.
Helppo se on miehen sanoa että haluaa lapsia kun kaikki on kuitenkin naisen vastuulla. Raskaus, synnytys, imettäminen, valvominen, kotiin jääminen, kurahaalarien ostaminen... ylipäänsä kaikki järjestelyt, tarhat koulut harrastukset... vaikka mies "osallistuisi" lasten hoitoon niin fakta on että 90% siinäkin tapauksessa jää naisen hommaksi. Yleensä se on nainen joka haluaa lapsia ja mies passiivisesti suostuu siihen. Mutta jos se on toisinpäin, ihmettelen mitkä on miehen ruusuiset kuvitelmat siitä millaista on olla isä ja elää lapsiperheessä. Ja kun naisella ei ole mikään paikka niinkun ennen, eikä seksi kiinnosta kun haluais vaan nukkua. Tuskin miehet edes miettii tällaisia asioita, ja haluaako oikeasti sitä mitä toivoo. Jos kolmas toive toteutuu täytyy luopua paljosta muusta. Mä haluun bemarin. Mä haluun tiukkapyllyisen mimmin. Mä haluun kolme lasta.
Ompa sinulla kumma käsitys lapsiperheen arjesta, oletko kenties kokenut sen? Arki on juuri sitä, minkä sinä itse siitä teet. Kolmen lapsen äitinä voin sanoa, että elin elämäni parhainta aikaa silloin kun lapset olivat pieniä; sitä ei voita mikään muu elämäntilanteeni. Nyt vanhempana kun lapset ovat maaimalla minulla on sekä aikaa että rahaa toteuttaa itseäni, on hyvä avioliitto ja mies mutta nämä eivät anna sitä samaa onnellisuuden tunnetta, joka oli silloin kun olin kotiäitinä.
Lapset eivät nappaa yhtään vuotta elämästäsi (mistä elämästä??) vaan tuovat vuosiin sisältöä. TOisaalta sinun asenteesi on aika rankka ja itsekäs, ehket olekaan sopiva äidiksi, ja jos näin on, älä tee lapsia.
Ystävättäreni miettivät sinun ikäisenä samoja ajatuksia kuin sinä; saivat vauvakuumeen 4-kymppisinä ja alkoivat yrittää lasta. Osalla onnisti, kaikilla ei. Nyt kaksi ystävätertänä lähemmäs 50-vuotiaita ovat pikkulasten äitejä ja yksi hukuttaa lapsettomuuden tuskaansa pulloon. Ei hyvältä näytä mutta onhan heillä takanaan loistava sinkkuelämä, jonka ovat saaneet elää pelkästään itselleen, joskin muistoja ei ole, ikuista elämysten ja juhlanaiheiden metsästämistä"!
Siis kuulostaa tosiaan siltä että olet oikeasti kateellinen naisille, jotka ovat eläneet onnellista nuoruutta toteuttaen itseään - ilman lapsia. ("Ei hyvältä näytä mutta onhan heillä takanaan loistava sinkkuelämä, jonka ovat saaneet elää pelkästään itselleen, joskin muistoja ei ole, ikuista elämysten ja juhlanaiheiden metsästämistä"!) Ei keskustelussa ole tarkoitus mollata sen enempää kotiäitejä kuin niitäkään, jotka eivät halua lapsia, tai kuten aloittaja, eivät tiedä haluavatko lapsia. Joten elä sinäkään mollaa naisia, jotka eivät halua lapsia tai haluavat niitä vasta myöhemmällä iällä. Jos vauvakuumetta ei yksinkertaisesti tule ennen 4-kympin ikää, turha sitä on jossitella. Jokaisen on elettävä itselleen parhaaksi katsomallaan tavalla. Harkittu lapsettomuus ei ole itsekkyyttä.
se olla sinun oma asenteesi aika rankka ja itsekäs jos kuvittelet että olet joku kaikkien muiden naisten esikuva.
Kyllä se monesti säälittää, kun näkee niiden "väärien" tehneen niitä lapsia...ja viina tulee vanhemmilla naisilla valitettavasti lohdukkeeksi..ei siinä varmaan ollut katkeruutta, vaan sääliä edelliseltä, luulisin :)
Tuota noin.. Olen itse 42 v nainen, enkä koskaan ole tuntenut tarvetta äitiyteen. Olen ollut 15 v naimisissa eli en ole viettänyt juhlahumuista sinkkuelämää. Mutta kaltaistesi naisten tuomitsemista olen kuullut koko avioliittoni ajan. Sitä kuinka olen itsekäs, kuinka kadun vanhempana, kuinka en ole edes oikea nainen ilman lapsia ja kuinka oikeasti asia on niin etten oikeasti edes saa lapsia ja peitän sen muka vapaaehtoisella lapsettomuudella. Nyt nuo tuomitsemiset on vähenemään päin, mutta edelleen kun tutustun uuteen äiti-ihmiseen, sanon heti kättelyssä että hauku vaan, kestän sen kyllä.
Onneksi aika alkaa olla toinen, lapsettomuus on jo lähes tasaveroinen valinta. Nyt olisi helpompi olla lapsettomuuden valinnut nuori nainen.
Niin muuten, en ole lasten vihaaja. Itseasiassa vielä tässä iässäkin leikin, touhuan ja lasken vaikka mäkeä ystävien ja sukulaisten lasten kanssa ja lapset tykkäävät minusta ja minä heistä, mutta en vaan halua omia!
naiset pukeutuu nykyään housuihin, käy töissä, ajaa autoa, toimii johtajina jne. Mutta vieläkin helposti ajatellaan että naisessa on jotain vikaa jos hän ei ala äidiksi.
Eli se äitinä olo on vieläkin monille se naisen olemassaolon tarkoitus. Jotenkin kyllä huvittaa tuo heidän vouhkaus, ihan kuin kuuluisivat johonkin lahkoon. Sen verran suppeaa on tuo heidän suvaitsevaisuus ja elämänkatsomus; mitään muuta kuin heidän omaa tapaansa elää ei voi ymmärtää.
Minulla on lapsia, mutta en ole ikinä aliarvioinut, enkä arvostellut lapsettomia ihmisiä!
Se on valintakysymys, ei muuta.Tätini on 50v ja lapseton ja se on ollut aina luonnollinen juttu, hänen valintansa!
Jos todellakaan et halua lapsia ja miehesi haluaa, silloin te kaksi ette tee lapsia.
Pienokaisia taytyy molempien haluta 100%sti. Heitä kun ei voi lähettää takaisin, sen jälkeen kun heidät on tehty.
Jos miehesi on voimakkaasti lasten puolella, silloin sinun täytyy antaa hänen mennä ja valita itselleen puoliso joka on valmis ja halukas olemaan hänen lastensa äiti.
Siinä ei ole mitään pahaa tai hyvää ettei tee lapsia. On vain tosiasia ettei kaikkia naisia ole luotu äideiksi ja heidän itsensä tiedostaessaan tuon, on miljoona kertaa parempi että on ilman heitä.
Oon samaa mieltä et 100% täytyy molempien haluta lapsia, ei niitä muuten kannta tehdä. Mutta mitä sitten jos ei vaan tuu tunnetta et haluis lapsia, onko se sama asia kun et ei haluu lapsia? Jos naiselle ei tule vauvakuumetta jonku määrä ajan sisällä, lähtiskö mies siitä suhteesta käveleen vai onko sillä toiseella jotenki velvollisuus ilmottaa et en tänäkään vuonna haluu lapsia ja jatketaanko sopimusta ens kaudelle? Vai voiko mieli muuttuu toiste päin myös, niin että parisuhde tuntuu sittenkin molemmista riittävältä ja ne lapset nyt vaan oli sellanen ajatus jonka voi kuopata?
Aloittaa uusi ihminen on sen verran vakava asia että sen kanssa ei pelleillä tyyliin että "ehkä minä vuoden päästä muutan mieleni", niin että pysyhän pojuseni vain kuvioissa mukana.
Kaikista reiluinta jokaista kohtaan on tehdä asia kristallin kirkkaasti selväksi että "minä todellakaan en halua äidiksi/isäksi, en ole äiti/isä materiaalia". Se oikeastaan on kunnioitettavaa että tiedostaa tuon toiselle. Silloin naisella/miehellä on valittavissa joko suunnitella tulevaisuus ilman lapsia tämän naisen/miehen kanssa tai antaa tilaisuus tämän ihmisen valita itselleen puoliso joka myoskään ei halua lapsia. Tuo on kaikista reiluinta lasta kohtaan. Sekä kaikkia aikuisia kohtaan.
Ja kuten sanottu, se EI todellakaan ole paha jos ei halua tehdä lapsia.
Miten järkyttäviä kohtaloita on saanut kuulla lapsilta joita ei ole haluttu perheisiin.
"Kaikista reiluinta jokaista kohtaan on tehdä asia kristallin kirkkaasti selväksi että "minä todellakaan en halua äidiksi/isäksi, en ole äiti/isä materiaalia".
Näin juuri olisi reilua, mutta ongelma onkin siinä jos asia ei ole kristallin kirkas itsellekään. Kyllä - ei, siinä välissä on ehkä.
tarkennukseksi vain tämä, kun tuossa alussa taisin vähän epämääräisesti asian ilmaista. Siksi nimenomaan mietin että jatkaakko tämän miehen kanssa, koska en todellakaan haluaisi jatkaa jos tietäisin etten halua niitä lapsia. Juttu onkin se, että en ole varma. Tuntuu että tämä asia on minulle vielä ihan yhtä auki kuin 10 vuotta sitten.
Mietin että jos nyt jatkamme suhdetta, saattaa käydä niin että parin vuoden päästä päätän etten halua lapsia, ja se olisi suoraan sanottuna aika paska juttu mielestäni. Voi myös olla että sitten haluankin lapsia. Se juuri tässä v*tuttakin, se epävarmuus. Ja olisin ihan samassa tilanteessa myös sellaisen miehen kanssa joka EI haluaisi lapsia. Että mitä ihmettä tässä pitäisi tehdä, olla yksin vain?
...tiedoksi vaan, että yleensä miehet ovat epävarmoja lapsen hankkimisesta aika samoin perustein mitkä sinullakin on mielessä. Myös minulla oli hyvin samoja ajatuksia lapsen hankkimisen suhteen n20v sitten. Vaimoni toki halusi lasta kiihkeästi, mikä oikeastaan latisti minun lapsen hankkimishaluja entisestään.
Päätin kuitenkin suostua lapsen hankintaan olinhan niin lupaillut seurustelun alkuvaiheessa.
No lapsi saatiin ja täytyy sanoa koko elämän asenteeni muuttuneen pian lapsen myötä aivan erilaiseksi, elämän arvot heilahtivat kummasti erisuuntaan siitä mitä ne ennen olivat. Eli vasta silloin ymmärsi mikä on elämisen tarkoitus ja sehän on lapsen kasvattaminen oman itsenäisenelämäsä alkuun parhaan kykyni mukaan ja aikanaan hänen vastaavasti tekevän samoin. Mikäli näin ei ihmisten enemmistön osalta tapahtuisi ihmiskunta häviäisi olemasta.
Täytyy myös sanoa, etteivät ne ennakkoon mielessä olevat negatiiviset asiat lapsen hankinnan osalta todellakaan tuntunut miltään, verrattuna siilen iloon mitä lapsi ja lapsen kasvattaminen toivat mukanaan.
Eli pidän sitä aikaa elämästäni ehdottomasti parhaana vaiheena ainakin tähän asti, ja tuntisin jääneeni paljosta paitsi jo se vaihe olisi jäänyt kokematta. Hyvin moni mies on sanonut kokeneensa samoin, vaikka hekin olivat ennakkoon yhtä epäileväisiä lasten suhteen. Eli nähdäkseni ei tarvitse olla ennakkoon kiihkomielinen lapsen haluaja, mutta jos ei pidä lapsista, tai jopa vihaa heitä, niin silloin ehkä kannattaa jättää lapset tai lapsi hankkimatta.
Itsekään en ole koskaan lapsia tahtonut, silti on tullut yksi tehtyä. Tapasin vuosia sitten sen "ainoan ja oikean" miehen, mutta jo heti suhteemme alussa tuli ilmi se että mies halusi lapsia, tai ainakin yhden lapsen. Itse en ollut koskaan halunnut lapsia ja alkuun yritinkin pelata aikaa, mutta useamman vuoden seurustelun jälkeen tilanne alkoi sitten mennä siihen suuntaan, että mies olisi varmaan lähtenyt jonkin toisen naisen matkaan jos tuota poikaa ei olisi tehty. Ei hän kyllä sillä lähtemisellä koskaan minua uhkaillut tai kiristänyt, mutta kyllähän tuo asia rivienvälistä tuli melko hyvin selväksi.
Nyt vuosien jälkeenkin olen yhä sitä mieltä, että lasta en olisi ilman miestäni alkanut edes harkitsemaan, vaikka paljon onnea on rakas poikamme meille tuottanutkin, niin mielipiteeni ei ole paljoa muuttunut. En kuitenkaan kadu päätöstäni tai asiassa luovuttamista, mutta kyllä minulla on vieläkin vähän sellainen tunne että mies painosti liikaa asiassa. Toki asiaa auttoi se että mies oli ja on ollut mitä parhain aviomies, eikä hänellä ollut paljon muita "vaatimuksia" liitoltamme kuin lapsen hankkiminen. Lasta olen aina rakastanut, niin kuin äiti lastaan rakastaa, eikä mieheni varmaan ole koskaan tiennyt kuinka suuri myönnytys lapsen hankkiminen minulta oli.
En tiedä mitä pitäisi tehdä. Ehkäpä ajaudutte erilleen, jos asia on lopulta niin selkeästi jakajana. Kuitenkin pitää pitää mielessä, ettei ehkä ole vielä ei ja saattaa muuttuakin. Joskin sen pitää sit mennä sillai, että kukaan ei painosta tai mitään. Ja vaikka ette jatkaisikaan yhdessä, niin silloinkin se avoimuus helpottaisi kumpaakin. Ja sitä kautta saa annettua erollekin aikaa, eikä tuu niin yllättäen. Elä hetkessä avoimesti ja jos eroatte, niin sekin sitten ajallaan. Miksi sitä etukäteen luovuttamaan, jos kerran viihtyy yhdessä. Vaikka... Jos mielipide olisi varmaakin varmempi kummallakin, niin silloin olisi todella vaikea tilanne.
Itse olen hieman sua vanhempi mies,joka ei halua lapsia,mutta vastaavaa toivovaa naista on vaikea löytää (useimmat haluavat lapsia).
Olen nelikymppinen nainen, en ole koskaan halunnut lapsia, vaikka yleensä hyvin heidän kanssa tulenkin toimeen. Olin pitkässä liitossa, josta erosin muutamia vuosia sitten. Nyt olen tapaillut hivenen itseäni nuorempaa miestä, joka haluaa lapsia, mutta kun itse en haluan, enkä varmaan enää edes saa, niin juttu tussää siihen.
Näytän varmaan ikäistäni nuoremmalta, koska kaikki miehet jotka esim. ravintolassa "yrittävät" minua, ovat itseäni nuorempia ja heillä on kiire isäksi. Ärsyttää kun en läydä miestä, jolla jo olisi lapsia tai joka ei niitä haluaisi. Miksi oikeanlaiset ihmiset eivät kohtaa ;)