Ensimmäinen ongelmani oli ratkaista, mille foorumille sanottavani kuuluisi. Jos siis olen ihan väärällä estraadilla, pyydän anteeksi. Voit toki ohjeistaa minua, jos katsot sen tarpeellisesksi.
Kerron ensin hieman itsestäni, tai ainakin elämäntilanteestani. Olen vuosimallia -61, kahden tyttären isä. Avioliittoa on kestänyt tähän mennessä 16 vuotta.
Avioliitto? Minulla oli yksi ainoa ehto; yhdellä perheellä on vain yksi sukunimi, sen verran luterilainen olin siihen aikaan (nykyään en kuulu enää kirkkoon). Kaiken muun olin valmis hyväksymään siitä ilosta, että kanssani perustetaan perhe. Asetin ehtoja? Sen jälkeen kun "...useita, mutta sinä olet sellainen, jonka kanssa mennään naimisiin ja tehdään lapsia".
Se oli itsetuntoa kohottavaa, tunsin itseni hyväksi, tärkeäksi. Osittain siitä syystä katsoin velvollisuudekseni huolehtia ainakin kohtuullisesta tulotasosta, joka tosin varasti ison osan ajasta. Ja mahdollisesti siitä johtuen olemme ajautuneet tähän tilanteeseen.
Suhteessamme on ollut ylämäkiä ja alamäkiä ennenkin, mutta nyt tuntuu edessä olevan pelkkää syöksyä. Me puhumme toisillemme vain, jos se on välttämätöntä, yleensä lapsiin liittyen. En väitä ollenkaan olevani syytön tähän tilanteeseen. Tytöt tuntuvat jo tottuneet nykyiseen tilanteeseen, vain vanhempi muistaa, että joskus oli toisin.
Työ varastaa edelleen liian ison osan siitä ajasta, jonka olen hereillä. Mutta usein tuntuu siltä, että vain työni kautta pysyn jollakin tavalla kiinni todellisuudessa. Sen seurauksena sosiaaliset kontaktit rajoittuvat lähes kokonaan työkavereihin.
Ehkäpä nykyinen tilanne ei olisi jatkunut näin pitkään, jos en olisi näin ... saamaton (tätä adjektiivia on käytetty). Myönnän, että pelkään sanoja ja asioita, joiden jälkeen on mahdotonta palata entiseen.
Kirkastaakseni ajatuksiani ja saadakseni paremman kosketuksen siihen elämään, joka on olemassa minun egoni ulkopuollella, haluaisin vaihtaa ajatuksia aikuisen ihmisen kanssa. En tarkoita sitä, että sinun pitäisi elää samanlaisessa tilanteessa, vaan otan kiitollisena vastaan kaikki viestit ja lupaan niihin vastata. Siis iästäsi ja sukupuolestasi riippumatta, jos keskustelu kiinnostaa, mailaa osoitteeseen [email protected]. Itse pääsin jo sydäntäni edellä purkamaan, joten valitse aihe ;-)
Kerron ensin hieman itsestäni, tai ainakin elämäntilanteestani. Olen vuosimallia -61, kahden tyttären isä. Avioliittoa on kestänyt tähän mennessä 16 vuotta.
Avioliitto? Minulla oli yksi ainoa ehto; yhdellä perheellä on vain yksi sukunimi, sen verran luterilainen olin siihen aikaan (nykyään en kuulu enää kirkkoon). Kaiken muun olin valmis hyväksymään siitä ilosta, että kanssani perustetaan perhe. Asetin ehtoja? Sen jälkeen kun "...useita, mutta sinä olet sellainen, jonka kanssa mennään naimisiin ja tehdään lapsia".
Se oli itsetuntoa kohottavaa, tunsin itseni hyväksi, tärkeäksi. Osittain siitä syystä katsoin velvollisuudekseni huolehtia ainakin kohtuullisesta tulotasosta, joka tosin varasti ison osan ajasta. Ja mahdollisesti siitä johtuen olemme ajautuneet tähän tilanteeseen.
Suhteessamme on ollut ylämäkiä ja alamäkiä ennenkin, mutta nyt tuntuu edessä olevan pelkkää syöksyä. Me puhumme toisillemme vain, jos se on välttämätöntä, yleensä lapsiin liittyen. En väitä ollenkaan olevani syytön tähän tilanteeseen. Tytöt tuntuvat jo tottuneet nykyiseen tilanteeseen, vain vanhempi muistaa, että joskus oli toisin.
Työ varastaa edelleen liian ison osan siitä ajasta, jonka olen hereillä. Mutta usein tuntuu siltä, että vain työni kautta pysyn jollakin tavalla kiinni todellisuudessa. Sen seurauksena sosiaaliset kontaktit rajoittuvat lähes kokonaan työkavereihin.
Ehkäpä nykyinen tilanne ei olisi jatkunut näin pitkään, jos en olisi näin ... saamaton (tätä adjektiivia on käytetty). Myönnän, että pelkään sanoja ja asioita, joiden jälkeen on mahdotonta palata entiseen.
Kirkastaakseni ajatuksiani ja saadakseni paremman kosketuksen siihen elämään, joka on olemassa minun egoni ulkopuollella, haluaisin vaihtaa ajatuksia aikuisen ihmisen kanssa. En tarkoita sitä, että sinun pitäisi elää samanlaisessa tilanteessa, vaan otan kiitollisena vastaan kaikki viestit ja lupaan niihin vastata. Siis iästäsi ja sukupuolestasi riippumatta, jos keskustelu kiinnostaa, mailaa osoitteeseen [email protected]. Itse pääsin jo sydäntäni edellä purkamaan, joten valitse aihe ;-)
Vastaukset 4
Vanhimmat
Hei, sinulla taitaa olla aikamoinen taival edessäsi. Itse jotain vastaavaa läpikäyneenä toivon sinulle voimia aloittaa se taival, ja että olet itellesi ja vaimollesi rehellinen. Mutta varmaa on, että jotain sinun täytyy ennemmin tai myöhemmin tehdä. Minä opin paljon; kunnioittamaan ja olemaan nöyräkin. Ja ehkäpä aavistuksen siitäkin, mikä elämässä oikeasti on tärkeää. Senkin, että nämä kliseet yleensä perustuvat oleellisiin asioihin. Onhan se tietysti jotain, kun läpikäy erään sortin helvetin ja löytää kliseitä. Yleensä siinä kyllä löytää jotain itsestäänkin...
Hei, ollaan samaa vuosikertaa. Kannattaa tutustua kehityspsykologian termiin neljänkympin siirtymä (muistaakseni esim. Dunderfeldin Elämänkaaripsykologia). Se voi avata jotain näkökulmia. Onnea matkaan ja jaksamista.
Oma avoliittoni taisi kariutua pari vuotta sitten juuri tuohon kertomaasi tarinaan. Mies paljon pois,minä lasten kanssa kotona. Yhteistä aikaa ei ollut ja lopulta kuvioon tulivat miehen viikonlopun rentoutumiset eli kassillinen kaljaa, kapakkaan ja perhe pihalle jos uskalsi jotain asiasta mainita. Asioista ei enää keskusteltu muuta kuin sosiaalitoimen kanssa. Toivottavasti osaatte ratkoa solmut, hakekaa apua vaikka perheneuvolasta. Ja tsemppiä mukaan, siihen tarvitaan kaksi osapuolta onnistuakseen :) Itse muuten elän yksinhuoltajana ja olen ratkaisuuni todella tyytyväinen sillä lopulta lapset saivat kovia kolhuja kun oltiin loppusuoralla.
olla keskellä neljänkympin kriisiä ja siitä selviää parhaiten ymmärtämällä, että se on henkilökohtainen.
Syöksykierteen parisuhteessasi loppuu vain jos pysäytät sen. Olen huomannut, että kumppanilta saa huomiota ja ihailua paremmin jos ihailee kumppaniaan ja antaa tälle huomiotaan! Tämä taas ei ole mahdollista, ellei kommunikoi keskenään kuin pelkistä arkirutiineista. Puolikas kannustava lause kumppanille voi saada ihmeitä aikaan.
Työtä ei voi syyttää siitä, että se riistää aikaa perheeltä. Paljon pahempi tilanne olisi jos olisit työtön tai kävisit töissä, mutta sinulla ei olisi sielläkään sosiaalisia kontakteja keneenkään.
Itse hoidin vuosia lapsiani kotona. Kun jokin aikaa sitten palasin työelämään on ruhtinaallinen olo. Vaikka monista saattaa kuullostaa kummalta kun sanon, että aina työ kotiolot voittaa niin totta siinä ainakin toinen puoli jo pelkästään sen takia, että töissä saa rauhassa keskittyä siihen mitä tekee. Pienten lasten kanssa kotona se on mahdotonta. Itsestänikin tuntuu, että on olemassa "kotitodellisuus" ja "työtodellisuus", mutta ne eivät ole toisiaan poissulkevia vaihtoehtoja. Molempia tarvitaan.