Olipas avartava otsikko mutta tällä mennään..
Olen jonkin aikaa tuntenut että elämäni on jotenkin "tyhjää". Mulla on ystäviä ja kaikkea, mutta tuntuu että jokin puuttuu. Viime vuonna se ei sitä ollut, tutustuin heti vuoden alussa poikaan johon ihastuin ensisilmäyksellä. Olin niin rakastunut että sormia pisteli ja mahassa tuntui jännältä kun vaan ajatteli poikaa. Tapasimme todella usein ja tutustuimme, vaikka se oli vaikeaa koska molemmat (varsinkin minä) ujostelimme paljon ja oli vaikea jutella rennosti toiselle (paitsi mesessä..). Mä olin korviani myöten rakastunut mutta en voinut tehdä asialle mitään koska poika jo seurusteli. Satutin vaan itseäni, koska olin niin umpirakastunut enkä tiennyt pojan tunteista mitään, vaikka hän lähetti sellaista viestiä että olisi kiinnostunut. Ja niin paljastui että hän sitten olikin. Tuntui hetken että kaikki loksahtaisi paikoilleen. Poika erosi tyttöystävästään mutta palasi harmikseni heti takaisin hänen luokseen. Sen jälkeen kaveerasimme pari kuukautta ja "vihjailu" jatkui. Kunnes sitten hänellä alkoi mennä suhteessaan hyvin eikä hän enää jutellut minulle tai mitään muutakaan. Mutta kohtasimme uudestaan joulukuusta ja hän halusi viettää uuden vuodenkin kanssani ja kertoi kuinka kivaa oli että olin hänen kanssaan. Taas rupesin miettimään että onko jätkällä muu kuin kaveruus mielessä vai ajatteliko hän mua puhtaasti kaverina. Sen jälkeen näimme kerran baarissa ja hän käyttäytyi jotenkin "mustasukkaisesti" jos joku poika jutteli mulle ja sanoi eräällekkin pojalle, että minä olen muka hänen kanssaan, kun tämä poika olisi etsinyt naisseuraa. Ei olla taas nähty pitkään aikaan (2kk) sen jälkeen.
Mulla on vaan niin tyhjä olo koska viime vuonna tämä poika oli tavallaan piristeeni, en olisi uskonut että tutustun häneen saatika sitten että hän olisi ihastunut minuun. Koska pidän häntä niin paljon paremman näköisenä kuin itse olen. Lisäksi on surullinen olo koska kaikki ystävät tuntuvat pariutuvan ja muuttavat omilleen ja yhteen, kun minä taas olen yksin ja kotona, koska voin muuttaa vasta ensi syksynä kun tiedän minne päädyn opiskelemaan. Musta tuntuu että mun on hirveän vaikea edes löytää ketään miestä rinnalleni tuon viimevuotisen ihastukseni jälkeen, koska tuntuu etten tule löytämään häntä parempaa. Kävin kerran treffeillä yhden söpön pojan kanssa joka osottautui itsekkääksi vaikka vaikutti ensin herrasmieheltä, sitten hän alkoi ilkeäksi mulle ja poisti facebook kavereista ja käyttäytyi muutenkin niin että se sai tuntemaan oloni noloksi ja mietin että mitä väärää mä olen tehnyt.
Harmittaa koska en pääse irti ja itken edelleen hänen takiaan. Ja elättelen typeriä toiveita että ehkä jokin päivä päädymme yhteen. Itkettää ja surettaa. Olen käyttänyt aikani urheiluun ja kavereiden näkemiseen, mutta heitäkin nään yleensä vaan viikonloppuisin. Aina kaikki sanoo että huonompien kokemuksien jälkeen tulee jotain hyvää eteen ja lukenut monien kertomuksia esim. erosta, kuinka ei uskonut enää löytävänsä ketään sitten tapasi jonkun tyädellisen ihmisen. Mun on hirveän vaikea uskoa että mulle tapahtuu näin. Varsinkin kun olen vielä rakastunut tuohon poikaan josta kerroin. Hän on niin tärkeä mulle että pelkään teidemme eroamista lopullisesti joskus tulevaisuudessa.. Kaiken tän lisäksi mulla on niin hirveät itsetunto-ongelmat ja ajattelen etten sopisi tämän pojan kanssa kuitenkaan vaikka hän on nätiksi kehunutkin...
En tajua mikä pointti tällä nyt oli, mutta ois kiva kuulla vaikka sielunsiskojen (veljien?) vastaavia kokemuksia tai jotain kannustavaa neuvoa.
Olen jonkin aikaa tuntenut että elämäni on jotenkin "tyhjää". Mulla on ystäviä ja kaikkea, mutta tuntuu että jokin puuttuu. Viime vuonna se ei sitä ollut, tutustuin heti vuoden alussa poikaan johon ihastuin ensisilmäyksellä. Olin niin rakastunut että sormia pisteli ja mahassa tuntui jännältä kun vaan ajatteli poikaa. Tapasimme todella usein ja tutustuimme, vaikka se oli vaikeaa koska molemmat (varsinkin minä) ujostelimme paljon ja oli vaikea jutella rennosti toiselle (paitsi mesessä..). Mä olin korviani myöten rakastunut mutta en voinut tehdä asialle mitään koska poika jo seurusteli. Satutin vaan itseäni, koska olin niin umpirakastunut enkä tiennyt pojan tunteista mitään, vaikka hän lähetti sellaista viestiä että olisi kiinnostunut. Ja niin paljastui että hän sitten olikin. Tuntui hetken että kaikki loksahtaisi paikoilleen. Poika erosi tyttöystävästään mutta palasi harmikseni heti takaisin hänen luokseen. Sen jälkeen kaveerasimme pari kuukautta ja "vihjailu" jatkui. Kunnes sitten hänellä alkoi mennä suhteessaan hyvin eikä hän enää jutellut minulle tai mitään muutakaan. Mutta kohtasimme uudestaan joulukuusta ja hän halusi viettää uuden vuodenkin kanssani ja kertoi kuinka kivaa oli että olin hänen kanssaan. Taas rupesin miettimään että onko jätkällä muu kuin kaveruus mielessä vai ajatteliko hän mua puhtaasti kaverina. Sen jälkeen näimme kerran baarissa ja hän käyttäytyi jotenkin "mustasukkaisesti" jos joku poika jutteli mulle ja sanoi eräällekkin pojalle, että minä olen muka hänen kanssaan, kun tämä poika olisi etsinyt naisseuraa. Ei olla taas nähty pitkään aikaan (2kk) sen jälkeen.
Mulla on vaan niin tyhjä olo koska viime vuonna tämä poika oli tavallaan piristeeni, en olisi uskonut että tutustun häneen saatika sitten että hän olisi ihastunut minuun. Koska pidän häntä niin paljon paremman näköisenä kuin itse olen. Lisäksi on surullinen olo koska kaikki ystävät tuntuvat pariutuvan ja muuttavat omilleen ja yhteen, kun minä taas olen yksin ja kotona, koska voin muuttaa vasta ensi syksynä kun tiedän minne päädyn opiskelemaan. Musta tuntuu että mun on hirveän vaikea edes löytää ketään miestä rinnalleni tuon viimevuotisen ihastukseni jälkeen, koska tuntuu etten tule löytämään häntä parempaa. Kävin kerran treffeillä yhden söpön pojan kanssa joka osottautui itsekkääksi vaikka vaikutti ensin herrasmieheltä, sitten hän alkoi ilkeäksi mulle ja poisti facebook kavereista ja käyttäytyi muutenkin niin että se sai tuntemaan oloni noloksi ja mietin että mitä väärää mä olen tehnyt.
Harmittaa koska en pääse irti ja itken edelleen hänen takiaan. Ja elättelen typeriä toiveita että ehkä jokin päivä päädymme yhteen. Itkettää ja surettaa. Olen käyttänyt aikani urheiluun ja kavereiden näkemiseen, mutta heitäkin nään yleensä vaan viikonloppuisin. Aina kaikki sanoo että huonompien kokemuksien jälkeen tulee jotain hyvää eteen ja lukenut monien kertomuksia esim. erosta, kuinka ei uskonut enää löytävänsä ketään sitten tapasi jonkun tyädellisen ihmisen. Mun on hirveän vaikea uskoa että mulle tapahtuu näin. Varsinkin kun olen vielä rakastunut tuohon poikaan josta kerroin. Hän on niin tärkeä mulle että pelkään teidemme eroamista lopullisesti joskus tulevaisuudessa.. Kaiken tän lisäksi mulla on niin hirveät itsetunto-ongelmat ja ajattelen etten sopisi tämän pojan kanssa kuitenkaan vaikka hän on nätiksi kehunutkin...
En tajua mikä pointti tällä nyt oli, mutta ois kiva kuulla vaikka sielunsiskojen (veljien?) vastaavia kokemuksia tai jotain kannustavaa neuvoa.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Hänellähän on/on ollut tunteita sinua kohtaan, koska on sen myöntänyt?
Minusta tässä se miksi hän ei ole sinun kanssasi piilee vain siinä että hän tahtoo panostaa nykyiseen seurustelusuhteeseensa, hän oli varattu kun ihastui sinuun ja alkoi sekoilla kunnes ymmärsi että ei tahdokaan lähteä suhteesta toisen naisen takia. Mutta tuskin olisi harkinnutkaan lähtemistä, ellet sinä olisi hänessä paljon tunteita herättänyt!
Tyhjän olon ymmärrän, mutta ei sinun missään tapauksessa pitäisi ajatella että et kelpaisi hänelle.
Kelpaisit, mutta tilanne on sellainen että teistä ei voi tulla mitään.
Minusta sinun ei kannata odotella josko teistä tulevaisuudessa voisi tulla jotain, antaa vaan ajan kulua ja tehdä miltä itsestä tuntuu.. Ei sekään ole tervettä kun moni käskee vaan unohtamaan, kun ei niille omille tunteille voi mitään. Saat sinä tuntea mitä tunnet.
Oletteko koskaan jutelleet siitä mitä tunteita tuo mitä teillä oli molemmissa herätti?
Mietin että tietääkö hän sinun todellista pahaa oloasi?
Kiitos sinullekkin viestistäsi! :) En ollutkaan kunnolla ajatellut asiaa noin miten sen ilmaisit. Että olen herättänyt hänessä ainakin sen verran suuria tunteita että hän aidosti välitti musta. Ja on siis kertonut sen myös itse minulle, ensin tunnustaessaan tunteensa ja kertoessaan olevansa kiinnostunut minusta tosi paljon. Ja sen jälkeen kun jatkoimme ystävyyttä hänen seurustelunsa alettua uudestaan, hän kertoi silti välittävänsä musta tosi paljon. Lämmittää muistella noita..
Olet oikeassa siinä että hän tajusi sekoilleensa ja halusi panostaa nykyiseen suhteeseensa. Olen tajunnut itse saman. Ja että ehkä mussa ei sittenkään ollut mitään vikaa, meistä ei vaan siinä tilanteessa voisi tulla mitään.
Aikahan se on mikä vaan auttaa ja ehkä mun ei tosiaan kannattaisi odotella. En suoranaisesti odotakkaan ja ajattele että "kyllä meidän on pakko päätyä yhteen joku päivä" vaan takaraivossa kytee sellainen ajatus että "eihän sitä koskaan tiedä. Ehkä ei ole tervettä ajatella ihan noinkaan. Juuri tuo satuttaa mua eniten kun sanotaan päin naamaa että "unohda se" tai "se pitää sua vaan kaverina, etkö tajua", koska musta tuntuu edelleen niin pahalta tän asian suhteen. Omille tunteilleen ei harmi vaan voi mitään :( Muuta kuin odottaa että ne muuttuu..
Ei olla koskaan oikeastaan juteltu siitä kunnolla.. Ainakaan kasvotusten. Kerran pojan "sekoilun" jälkeen, kun hän käyttäytyi taas siten että olisi kiinnostunut musta (vaikka oli juuri päättänyt jatkaa seurusteluaan) kerroin pojalle että musta tuntuu pahalta ja sekään ei tapahtunut kasvotusten. Hän sanoi ymmärtävänsä ja sitten se temppuilu loppui ainakin vähäksi aikaa.. Se siinä onkin että hänellä ei varmaan ole mitään aavistusta että olen kärsinyt näin paljon tai että kärsin vieläkin...
Kuule, minulla on lapsi rakastamani miehen kanssa. Rakastin häntä aivan järkyttävän paljon. En voi kuitenkaan olla hänen kanssaan. Meitä ei oltu tarkoitettu yhteen loppujen lopuksi. Näen miehen joka päivä lapsessa, hänen hiuksensa, hänen kasvojenpiirteensä, hänen luonnettaankin. Rakastan lasta äärettömän paljon ja koko ajan pelkään menettäväni hänet kuten menetin hänen isänsä, elämäni rakkauden. En minäkään tiedä miten eteenpäin. Miten rakastua uudelleen. Elän päivän kerrallaan iloiten lapsesta ja painaen hänen isänsä muistoissa taka-alalle.
koska ET ole mies!