.... toissapäivänä ja nyt on niin älyttömän hyvä mieli, että ihan pakko jakaa se kanssanne:-) . Puolisen vuotta minä sitä jahkailin ja pähkäilin ja huomasin etten tajua akustisista yhtkikäs mitään, mutta onneksi tuolla muusikoiden netissä oli avuliaita lajitovereita jotka neuvoivat ja kertoilivat mihin kiinnittää huomiota ja miten se kompromissi tehdään kun rahat ei kuitenkaan riitä siihen parhaimpaan.
Kaikenlaisia tuli testattua ja moneen erikoisuuteen ehdin ihastua ja meinasin jo hairahtuakin Ovationin Ideaan (joka ei pöllömpi vaihtoehto olisi ollutkaan), mutta soittimena vähän tylsä sointinen sitten kummiskin, vaikka mielestäni ihan napakka ja kelvollinen saundi siinäkin oli. Resonaattorikitarat oli se alkusysäys joihin intouduin, mutta hyvä peruskitara vei sitten loppumetreillä voiton. Alle tuhannen euron kitaraa olin hakemassa ja siksi Gibsonit, Martinit, Larriveet, etc. putosivat heti kättelyssä pois vaihtoehdoista. Martineja muutamia kyllä kokeilin kaupassa ja on ne hyviä ihan kautta linjan ei käy kiistäminen.
Opin, että soololovi syö soundia ei voi mitään (riippuu vähän kitarasta, ei se aina niin paljoa vaikuta). Opin myös, että valmistusmateriaalilla on väliä jos ihan vaan sointia katsotaan. Monen laminaattikitarat on koreita kuin riikinkukot, mutta saundaavat latteasti ja ovat vaimeita ja elottomia eivätkä herkkiä. Esim. Ibanezin Exoticwood sarjan kitarat ovat hyvin vaimeita ja elottomia akustisesti, mutta isot pojat sano että niissä on hyvä mikkisysteemi ja vahvistettuna toimivat hyvin (ovat lisäksi näyttävän näköisiä). Ibanezin Artwood sarjan skitat oli minusta ihan hyvän kuuloisia myös akustisesti ja varsin lähellä Yamahan APX sarjan kitaroita. Opin, että jos haetaan hyvää akustista sointia, niin unohdetaan laminaatti ja soololovi ensimmäisenä (no soololovi varauksella koska parissa kokeilemassani jazzkitarassa oli ihan pirun magee soundi soololovesta huolimatta). Puu on herkkä materiaali suomen kuiviin oloihin, mutta sitä ei pidä pelätä, vaan kaupasta kostutusmadot ka kitaralle kotelo mukaan. Puu kitaran halkeiluherkkyys riippuu monesta asiasta jota ostaessa ei voi ennakoida, mutta isot pojat pitivät ihan positiivisena jos kansi halkeaa, koska niissä halkeamissa se kannen jännittyneisyys vapautuu ja sitten vain liimataan raot kondikseen ja saadaan entistä parempi sointinen kitara. Laminaatti, viilupuriste, lycra, etc. kestää täkäläisiä oloja kukaties paremmin, mutta soaundillisesti kandee katsella sitten elekroakkaria jota soittaa vahvistettuna jolloin etuasteella voi paikata kitaran akustisia ominaisuuksia ja itse huomasin, että myös artop kantiset toimivat hyvin viilupuristettuinakin niissä on kiinnostava saundi joskin vähän vaimeampia ne ovat, koska kielet menevät tallan yli kitaran perään kielenpitimeen jota kutsutaan trapetsiksi.
Alle tuhannen euron puukitaroista loppusuoralle kohdallani pääsi Saga Blueridge BR160 (ruusupuusivut ja pohja sekä sitkakuusikansi), jonka sitten ostinkin se on sellainen Martin kopio, joka on todellakin parasta mitä itselläni on ikinä ollut. Yamaha LL6 oli todella hyvä myös se oli sata tai pari sataa halvempi ja mahnkiset sivut ja pohja, mutta soundi oli hyvä ja soittotuntuma miellyttävä.
Kaikenlaisia tuli testattua ja moneen erikoisuuteen ehdin ihastua ja meinasin jo hairahtuakin Ovationin Ideaan (joka ei pöllömpi vaihtoehto olisi ollutkaan), mutta soittimena vähän tylsä sointinen sitten kummiskin, vaikka mielestäni ihan napakka ja kelvollinen saundi siinäkin oli. Resonaattorikitarat oli se alkusysäys joihin intouduin, mutta hyvä peruskitara vei sitten loppumetreillä voiton. Alle tuhannen euron kitaraa olin hakemassa ja siksi Gibsonit, Martinit, Larriveet, etc. putosivat heti kättelyssä pois vaihtoehdoista. Martineja muutamia kyllä kokeilin kaupassa ja on ne hyviä ihan kautta linjan ei käy kiistäminen.
Opin, että soololovi syö soundia ei voi mitään (riippuu vähän kitarasta, ei se aina niin paljoa vaikuta). Opin myös, että valmistusmateriaalilla on väliä jos ihan vaan sointia katsotaan. Monen laminaattikitarat on koreita kuin riikinkukot, mutta saundaavat latteasti ja ovat vaimeita ja elottomia eivätkä herkkiä. Esim. Ibanezin Exoticwood sarjan kitarat ovat hyvin vaimeita ja elottomia akustisesti, mutta isot pojat sano että niissä on hyvä mikkisysteemi ja vahvistettuna toimivat hyvin (ovat lisäksi näyttävän näköisiä). Ibanezin Artwood sarjan skitat oli minusta ihan hyvän kuuloisia myös akustisesti ja varsin lähellä Yamahan APX sarjan kitaroita. Opin, että jos haetaan hyvää akustista sointia, niin unohdetaan laminaatti ja soololovi ensimmäisenä (no soololovi varauksella koska parissa kokeilemassani jazzkitarassa oli ihan pirun magee soundi soololovesta huolimatta). Puu on herkkä materiaali suomen kuiviin oloihin, mutta sitä ei pidä pelätä, vaan kaupasta kostutusmadot ka kitaralle kotelo mukaan. Puu kitaran halkeiluherkkyys riippuu monesta asiasta jota ostaessa ei voi ennakoida, mutta isot pojat pitivät ihan positiivisena jos kansi halkeaa, koska niissä halkeamissa se kannen jännittyneisyys vapautuu ja sitten vain liimataan raot kondikseen ja saadaan entistä parempi sointinen kitara. Laminaatti, viilupuriste, lycra, etc. kestää täkäläisiä oloja kukaties paremmin, mutta soaundillisesti kandee katsella sitten elekroakkaria jota soittaa vahvistettuna jolloin etuasteella voi paikata kitaran akustisia ominaisuuksia ja itse huomasin, että myös artop kantiset toimivat hyvin viilupuristettuinakin niissä on kiinnostava saundi joskin vähän vaimeampia ne ovat, koska kielet menevät tallan yli kitaran perään kielenpitimeen jota kutsutaan trapetsiksi.
Alle tuhannen euron puukitaroista loppusuoralle kohdallani pääsi Saga Blueridge BR160 (ruusupuusivut ja pohja sekä sitkakuusikansi), jonka sitten ostinkin se on sellainen Martin kopio, joka on todellakin parasta mitä itselläni on ikinä ollut. Yamaha LL6 oli todella hyvä myös se oli sata tai pari sataa halvempi ja mahnkiset sivut ja pohja, mutta soundi oli hyvä ja soittotuntuma miellyttävä.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Kivojahan noi akkaritkin ovat, itellä 2 kpl ja 4 sähkistä.
Erillaistahan noilla on soittaa. Itellä on ihan tuollainen ei halpa muttei kalliskaan Ibanezin AW800 ECENT elektroakustinen teräskielinen soololovella ja hyvin pelittää ja soundaa ja istuupi käteenkin oikein hienosti vaikka koppa on ihan reilun kokoinen.
Nyt kun sulla on uusi akkari niin edessä on kaikenlaista kivaa sen tiimoilta, kokeilla kannattaa ainakin sitten eri kielimerkkejä ja vähän paksuuksiakin sekä myös hieman eri vireitäkin.
Itellä on nyt vakioitunut vuosien testailujen jälkeen omille hyppysille/tatsiin ja korviin soundaavasti ainoaksi valinnaksi Phosphor Bronze kielisetti alk. 011 paksuudesta. Toimii kivasti mun käyttämillä vireillä normi E, Eb ja D, voi toki vetää muillakin jos haluaa mutta parhaimmat soundit irtoaa kitarasta juurikin noilla vireillä (makuasioita tosin nämä soundit).
Onnea uutukaisen kitaran johdosta
... joo hienoja ovat nuo Ibanezit. Itse kiinnostuin juurikin tuosta aw-sarjasta ja aw20 ja aw40 kitaroita vähän tyypittelin, mutta ne taitaa olla astetta edullisempia kuin tuo sinun, mutta ihan hienolta nekin soundasi. Olin siitä soololovellisista malleista ensisijaisesti kiinnostunut, koska olen vanhoilla päivillä aikonut vähän jazziakin harrastella.
Mulla on myös noita sähkiksiä ja olen enimmäkseen niillä soitellutkin rokkia ja bluesia ja semmoista. Blues on sydäntä lähellä ollut aina minulle, mutta tosiaan meininki vähän laajentaa repertuaaria. Tommy Emmanuellen jutut on minulle liian vaativia, mutta olen tuumaillut, että jonkinmoista näppäilysoittoakin vähän harjoittelisin ehkä jotain semmoista bluegrassin tapaista meininkiä. En ole mikään erityisen näppäräsorminen kitaristi, mutta arvelin, että hienoja juttuja voi soittaa hitaastikin ja puuttuvan nopeuden voi korvata selkeällä artikulaatiolla;-).
Juu kiitoksia kiitoksista :-)
Jep, tuo AW800ECE NT oli silloin tuon sarjan lippulaiva, enää tuota ei valmisteta (ihan varma en tästä kyllä ole) ja tosiaan astetta kalliimpi tuo oli noita muita AW sarjan kitaroita.
Tommy Emmanuelilla kyllä löytyy vähän helpompiakin soitettavia, näitä biisejä löytyy linkistä http://tommyemmanuel.wordpress.com/gitar-tabok/ (ite löysin tuon ihan haulla n. yli vuosi sitten).
Näppäilysoittoa kannattaa harjoittaa ja noitten akkareiden soitto on siinä oikein hyvä, tästä on aika tavalla apua myös sähkökitaran soitossakin kun hallitsee akkarilla näppäilemisen ilman plektraa (helpottaa kummasti esim. chicken picken soiton jossa soitetaan plekulla ja sormilla samanaikaisesti tai vuorotellen riippuen mitä soittaa, esim. ite käytän tuota chicken picken tekniikkaa countryssä, jazzissa eniten mutta myöskin ihan muussakin tyylissä toimii hyvin.)
Nopeus ei ole soittamisessa pääasia vaikka kivahan se on osata soittaa valoa nopeammin jos tekniikkaa tuottaa puhdasta soittoa mutta pääasia ei ole nopea soitto vaan soitto hyvällä tyylitajulla tuottaen taivaallisia soundeja ja tuntemuksia kuulijoilleen ja tietysti itse soittajallekin. Voihan sitä tietysti soittaa teknisesti puhtaasti mutta jos itse kappale on ihan hirveää musiikillisesti niin ei se nopea enää kuullostakaan niin hyvältä. Tuo nopea näppärä sorminen soitto vaatii kaverikseen annoksen tyylitajua, tunteita jne.
Nopea soitto ei aina edes ole se vaikein juttu soittamisessa, monet hitaat kappaleet on itse asiassa vaikeampia soitettavia kuin se nopee tilu, hitaissa kappaleissa voi esim. olla vaikeampia otteita jne. ja lisäksi hitaammassa kuulee soiton epäpuhtaudet ja väärinsoittamiset paljon helpommin, ne ketkä ei tätä allekirjoita niin suosittelen kokeilemaan muutamia vaikka Satrianin hitaita kappaleita joissa soitta kaikki pendaukset ja liutukset täysin kohdilleen niin että homma toimii.
HUOM! En nyt tällä väitä että nopea soittaminen olisi helpompaa jne. vaan halusin tuoda esimerkin ettei nopea ole yhtä kuin vaikea aina :-).
Joka tapauksessa tämä kitaran soitto ja yleensäkin musiikki on oikein kivaa hommaa.
Onneksi olkoon uudesta kitarasta! Hienolta peliltä vaikuttaa.