Kaipaan neuvoja/mielipiteitä nykyisen suhteeni ongelmaan/ongelmiin.
Olemme parikymppinen nuoripari, asumme yhdessä sekä olemme kihloissa. Yhteistä oloa on kertynyt muutaman kuukauden päälle puolitoista vuotta. Etenimme aikoinaan vauhdilla yhteenmuuttamisen ja kihlojen suhteen, eikä kumpikaan ole epäilyttänyt minua ennen kuin vasta nyt.
Meillä ei koskaan ole ollut sen suurempia ongelmia, mitä nyt siivouksesta kinasteltu ja siitä on paisunut nyt ylitsepääsemätön ongelma.
Minä olen aina se joka siivoaa, liioittelematta. Mies vaan menee ja tulee, makaa sohvalla pelaamassa tai soittelee kitaraansa. Hän ei takuulla siivoa edes vähän, ellei ole pakko. Eikä edes silloinkaan. Hänellä on tapana "unohtaa" ikävät asiat eikä hoida niitä. Kaikki siis jää minun kontolleni ja minä perkele teen.
Viime keväänä kävin koulua toisella paikkakunnalla eli päivät venyivät aika pitkiksi. Samaan aikaan mieheni lojui kotona työttömänä, hengaillen kavereiden kanssa ja pelaillen. Minä kävin kaupassa koulusta päästyäni, tein ruoan sekä siivosin. Kaiken ohella myös hoidin tuki- ja raha-asiat.
Kyllästyin ja käskin hänen muuttaa takaisin äitinsä luokse. Puhuimme ja lopputuloksena oli stressitön kesä, hän ryhdistäytyi.
Syksyllä muutimme isompaan asuntoon ja kuvittelin, että kaikki jatkuisi yhtä hyvin. No kun ei jatkunut, hän ei edelleenkään siivoa eikä osaa hoitaa omia asioitaan. Hän jopa soittaa minulle jos ei löydä sytkäriään kun en ole kotona. Mistä minä tietäisin missä se on kun en kotona ole.
Hän on myös äärimmäisen mustasukkainen vanhoista suhteista/yhden illan jutuista joita minulla on ollut, sillä hänellä on takana vain yksi seurustelusuhde ennen minua eikä sekään kovin pitkä. Ennen minulla oli paljon kavereita ja suurin osa niistä miehiä, nykyään minulla ei ole juurikaan kavereita ja ne harvatkin ovat naisia. Hän ei pidä siitä, jos käyn jonkun miespuolisen kaverin kanssa kahvilla. Silti hänen pitäisi päästä kahville naispuolisen kaverinsa kanssa.
Viime aikoina olen tuntenut mielenkiinnottomutta miestäni kohtaan, sängyssä sekä muuten. Tappelemme pienistäkin asioista emmekä osaa keskustella. Riidoissamme hän aina puolustautuu osoittelemalla minun vikojani ja huomautteleekin niistä suhteellisen usein.
Häntä ei kiinnosta minun asiani, vaan kokee ne tylsiksi. Minua taas ei pahemmin kiinnosta hänen pelinsä, kitaransoittelunsa tai kavereidensa asiat.
Olen yrittänyt kiinnostua hänen asioistaan ja kuunnellukin, mutta se ei oikein auta. Tunnen itseni ulkopuoliseksi ja eläväni vain hänelle ja hänen tarpeilleen.
Viikko sitten tappelimme kunnolla ja käskin hänen etsiä itselleen muijan, joka jaksaa siivota hänen paskat ja hoitaa hänen asiat, sillä minä en jaksa. Lopputuloksena oli selittelyä miksi hän ei tee mitää jne. siksi, että hän kokee elämän niin tylsänä. Hän haluaisi tehdä jotain ja haluaisi, että lähtisin joskus hänen ja kavereiden kanssa jonnekin.
Millä ajalla? Tulen töistä kotiin ja loppuilta menee ruokaa tehdessä ja pyykätessä. Lupasin yrittää enemmän ja lähteä vaikka viikonloppuisin jonnekin. Hän lupasi huomioivansa minua enemmän. Olen itse lunastanut lupaukseni jo viikossa, hän sen sijaan ei ole tehnyt juurikaan mitään. Eikä luultavasti tee, eihän hän muista tälläisiä ikäviä asioita.
Olen kovin ahdistunut ja tunnen itseni huonoksi, kun jatkuvasti joudun pyytämään häntä tekemään jotain. Tunnen itseni nalkuttajaksi, vaikka tiedän etten ole, en sano turhasta ja ylimääräisestä. Mitä siivoukseen tulee, minulle riittää perussiisteys, ei tarvitse joka hetki olla hinkkaamassa pöytää.
Vaadinko tosissaan liikaa, jos haluan hänen siivoavan kanssani, hoitavan itse omat asiansa sekä joskus huomioivan minua ja keksiä jotain kivaa yhdessä? Sen sijaan että istuisi aina siellä yhellä kavereiden kanssa.
Olen miettinyt ehdottavani taukoa tai eroa, mutten haluaisi luovuttaa ennenkuin mitään ei enää ole tehtävissä.
Toisaalta ehkä se olisikin hyvä ratkaisu, sillä viime aikoina olen myös katsellut muita miehiä. En kuitenkaan sillä tavalla, vaan leikitellyt ajatuksella miltä tuntuisi käydä kahvilla jonkun ihanan miehen kanssa. Ja että miltä tuntuisi olla taas sinkku.
Miten saisin suhteemme taas raiteilleen? Mieheni ei kuitenkaan ole kokonaan paska, vaan hänessä on hirveästi hyviäkin puolia ja hän on aivan ihana muuten. Nämä ylläolevat asiat kuitenkin nakertavat suhdettamme eikä puhuminen tunnu auttavan.
Olemme parikymppinen nuoripari, asumme yhdessä sekä olemme kihloissa. Yhteistä oloa on kertynyt muutaman kuukauden päälle puolitoista vuotta. Etenimme aikoinaan vauhdilla yhteenmuuttamisen ja kihlojen suhteen, eikä kumpikaan ole epäilyttänyt minua ennen kuin vasta nyt.
Meillä ei koskaan ole ollut sen suurempia ongelmia, mitä nyt siivouksesta kinasteltu ja siitä on paisunut nyt ylitsepääsemätön ongelma.
Minä olen aina se joka siivoaa, liioittelematta. Mies vaan menee ja tulee, makaa sohvalla pelaamassa tai soittelee kitaraansa. Hän ei takuulla siivoa edes vähän, ellei ole pakko. Eikä edes silloinkaan. Hänellä on tapana "unohtaa" ikävät asiat eikä hoida niitä. Kaikki siis jää minun kontolleni ja minä perkele teen.
Viime keväänä kävin koulua toisella paikkakunnalla eli päivät venyivät aika pitkiksi. Samaan aikaan mieheni lojui kotona työttömänä, hengaillen kavereiden kanssa ja pelaillen. Minä kävin kaupassa koulusta päästyäni, tein ruoan sekä siivosin. Kaiken ohella myös hoidin tuki- ja raha-asiat.
Kyllästyin ja käskin hänen muuttaa takaisin äitinsä luokse. Puhuimme ja lopputuloksena oli stressitön kesä, hän ryhdistäytyi.
Syksyllä muutimme isompaan asuntoon ja kuvittelin, että kaikki jatkuisi yhtä hyvin. No kun ei jatkunut, hän ei edelleenkään siivoa eikä osaa hoitaa omia asioitaan. Hän jopa soittaa minulle jos ei löydä sytkäriään kun en ole kotona. Mistä minä tietäisin missä se on kun en kotona ole.
Hän on myös äärimmäisen mustasukkainen vanhoista suhteista/yhden illan jutuista joita minulla on ollut, sillä hänellä on takana vain yksi seurustelusuhde ennen minua eikä sekään kovin pitkä. Ennen minulla oli paljon kavereita ja suurin osa niistä miehiä, nykyään minulla ei ole juurikaan kavereita ja ne harvatkin ovat naisia. Hän ei pidä siitä, jos käyn jonkun miespuolisen kaverin kanssa kahvilla. Silti hänen pitäisi päästä kahville naispuolisen kaverinsa kanssa.
Viime aikoina olen tuntenut mielenkiinnottomutta miestäni kohtaan, sängyssä sekä muuten. Tappelemme pienistäkin asioista emmekä osaa keskustella. Riidoissamme hän aina puolustautuu osoittelemalla minun vikojani ja huomautteleekin niistä suhteellisen usein.
Häntä ei kiinnosta minun asiani, vaan kokee ne tylsiksi. Minua taas ei pahemmin kiinnosta hänen pelinsä, kitaransoittelunsa tai kavereidensa asiat.
Olen yrittänyt kiinnostua hänen asioistaan ja kuunnellukin, mutta se ei oikein auta. Tunnen itseni ulkopuoliseksi ja eläväni vain hänelle ja hänen tarpeilleen.
Viikko sitten tappelimme kunnolla ja käskin hänen etsiä itselleen muijan, joka jaksaa siivota hänen paskat ja hoitaa hänen asiat, sillä minä en jaksa. Lopputuloksena oli selittelyä miksi hän ei tee mitää jne. siksi, että hän kokee elämän niin tylsänä. Hän haluaisi tehdä jotain ja haluaisi, että lähtisin joskus hänen ja kavereiden kanssa jonnekin.
Millä ajalla? Tulen töistä kotiin ja loppuilta menee ruokaa tehdessä ja pyykätessä. Lupasin yrittää enemmän ja lähteä vaikka viikonloppuisin jonnekin. Hän lupasi huomioivansa minua enemmän. Olen itse lunastanut lupaukseni jo viikossa, hän sen sijaan ei ole tehnyt juurikaan mitään. Eikä luultavasti tee, eihän hän muista tälläisiä ikäviä asioita.
Olen kovin ahdistunut ja tunnen itseni huonoksi, kun jatkuvasti joudun pyytämään häntä tekemään jotain. Tunnen itseni nalkuttajaksi, vaikka tiedän etten ole, en sano turhasta ja ylimääräisestä. Mitä siivoukseen tulee, minulle riittää perussiisteys, ei tarvitse joka hetki olla hinkkaamassa pöytää.
Vaadinko tosissaan liikaa, jos haluan hänen siivoavan kanssani, hoitavan itse omat asiansa sekä joskus huomioivan minua ja keksiä jotain kivaa yhdessä? Sen sijaan että istuisi aina siellä yhellä kavereiden kanssa.
Olen miettinyt ehdottavani taukoa tai eroa, mutten haluaisi luovuttaa ennenkuin mitään ei enää ole tehtävissä.
Toisaalta ehkä se olisikin hyvä ratkaisu, sillä viime aikoina olen myös katsellut muita miehiä. En kuitenkaan sillä tavalla, vaan leikitellyt ajatuksella miltä tuntuisi käydä kahvilla jonkun ihanan miehen kanssa. Ja että miltä tuntuisi olla taas sinkku.
Miten saisin suhteemme taas raiteilleen? Mieheni ei kuitenkaan ole kokonaan paska, vaan hänessä on hirveästi hyviäkin puolia ja hän on aivan ihana muuten. Nämä ylläolevat asiat kuitenkin nakertavat suhdettamme eikä puhuminen tunnu auttavan.
Vastaukset 12
Vanhimmat
suoraan äidin helmoista.
noin siinä käy.
Olette kummatkin vielä kovin nuoria ja mies varsinkin ihan lapsi. Olisi tosi hyvä lähteä eri suuntiin nyt, kun olette vielä noin nuoria ettekä ole tuon kauemmin yhdessä asuneet ja olleet. Suhteesta ei kuitenkaan seuraa mitään hyvää, johan sen näkee siitä että mies on mustis. Siis ihan laiska paska.
todellakin yhdyn tähän mielipiteeseen....!!!
ite asuin tuon ikäisenä avoliitossa itseäni viisi vuotta vanhemman kanssa ja mies oli samanlainen lapamato... tosin ite olin työttömänä joten loogisestikin minä siivosin asunnossa... mutta kerrankin olin tehnyt suur siivouksen eli kuluttanut monta tuntia siivoukseen ja tehnyt sen erittäin huolellisesti.. niin mikä oli miehen kommentti kun pääsi töistä kotiin?? "olisit sä vitun lehmä voinu paremminki siivota"...
Jos tolleen porisee muijalleen, niin mahtaa olla vähän enemmän vialla kuin aloittajan tapauksessa.
turha varmaan ihmetellä sitten miksi kyseinen herra on ollu eksä jo monta vuotta?
Lukijan on todella vaikea ymmärtää miksi sinä täydellisen vapaaehtoisesti ja ilman palkaa tarjoat 100% ylläpidon täysin ilmaiseksi täydellisen terveelle nuorelle miehelle.
Oletko koskaan kuullut sanaa " LOINEN". se on olio joka elää toisen kustannuksella.
Miksi sinä huolellisesti harkiten elätät tuollaista oliota, menee täydellisesti yli ymmärryksen!!!!!!!!!!!
Onko koskaan tullut mieleesi että kaikki tuo energia jonka käytät terveen nuoren ihmisen holhoamiseen, olisi niin paljon paremmin käytetty ihmiselle joka todella tarvitsee tukeasi ja apuasi: kyvyton vanhus, sokea, rampa, hätää kärsivä. Silloin tuon avunantosi ymmärtäisi ja sitä kunnioittaisi.
Mutta nykytilanteessa - sinä kuulostat hiukan.... anteeksi, mutta ... tymältä.
Tekisit niin paljon älykkäämmin antaessasi tuon loisen huolehtia itsestään! Sinun täytyisi keskittäytyä omaan elämääsi. Sinun ei tarvitse alkaa vihamaan tuota loista, mutta laske hänet vain pois elämästäsi. Sen sijaan voit keskittäytä halutessasi todellisiin avuntarvitsijoihin. Heitäkin, katsos, todella on olemassa! Ja itse määräisit ne ajat jolloin auttaisit heitä!
jättää miehes. Eihän tuota ois tarvinnu täältä kysellä.
En kutsuisi poikaystävääsi vielä mieheksi vähään aikaan. Ihan koltiainenhan tuo on vielä! Teillä on mennyt vähän hassusti nuo roolit. Poika on niin kuin ennenkin ja sinä olet kuin kaakattava kanaemo joka hyyysää ja passaa. Ette te ole kuin pariskunta, te olette kuin äiti ja poika.
Jos odottelet että tuo tuosta muuttuu niin turha luulo. Vain itseäsi voit muuttaa, et toista. Hyväksy se että poikaystäväsi ei tee mitään ja sinä tulet häntä passaamaan aina ja että jos saatte lapsen niin sinulla on sitten kaksi hoivattavaa. Jos et hyväksy niin lähde.
Näin vanhempana ja kokeneena voin sanoa että nuo nuorena solmitut suhteet eivät tule kestämään. Jo ihan siksi että parikymppinen kasvaa vielä henkisesti todella paljon ja on ihan mahdottomuus että kaksi ihmistä kasvaisivat koko ajan samaa tahtia. Hyvä esimerkki on teidän suhde. Sinä olet oppinut kantamaan vastuuta asioista ja osaat hoitaa perusasiat kuten kodinhoidon. Poikaystäväsi tarvitsee vielä äitiä. Ei ole oppinut hoitamaan asioitaan eikä opi ennenkuin lopetat hänen äitinä olemisen.
Itse keskittyisin sinkkuiluun parikymppisenä ja jos joku mukava mies löytyy niin tokihan voi seurustella mutta en muuttaisi suin päin yhteen. Kaksikin vuotta on ihan hyvä seurusteluaika erillään ennen yhteen muuttoa. Silloinkaan ei vielä tunne toista kunnolla!
Tuttua huttua. Nyt jo 25-v, mutta aikoinaan muutin 19-vuotiaana avoliittoon silloisen poikaystävän kanssa. Vaikka hän oli asunut jo pari vuotta yksin ennen mun kanssa yhteen muuttoa, hän silti tuntui olettavan, että kun talossa on nainen, niin nainen on se joka siivoaa ja pyykkää, ym. Tunsin itseni kotiorjaksi. Eroonhan se päättyi, minä lähdin kun en kestänyt, vaikka oltiin teineistä asti seurusteltu. Yhdessä asumista kestin vuoden verran ennenkuin lähdin.
Nyt on avoliitto aivan ihanan miehen kanssa. Tällä hetkellä kun hän on lähes kaiket päivät kotona, ja itse käyn töissä, hän tiskaa ja kokkaa. Myös imuroi ja siistii yleisesti paikkoja jos pyydän. Itse hoidan pyykit ja esim wc:n pesun, koska teen ne mieluummin itse että tulee varmasti tehtyä kunnolla! :D heh. Mutta esim. pyykkien ripustelussa ja viikkaamisessa mies auttaa kyllä. Ja näin sen pitääkin olla!
Se joka on enemmän kotona, se tekee kotityöt! Jos molemmat käyvät töissä, kotityöt jaetaan mahdollisimman tasan.
Teillä ei ole parisuhdetta, vaan sinä olet passaava äiti, ja poikaystäväsi on kuin pieni lapsi joka nauttii täysihoitolasta.
Ehdottaisin että teet saman, kuin itse tein sun iässäsi: kysy itseltäsi (ja ole tosissasi!!): HALUANKO ELÄÄ TÄMÄN MIEHEN KANSSA LOPPUELÄMÄNI, JA MAHDOLLISESTI SAADA LAPSIA HÄNEN KANSSAAN?
Itselläni vastaus oli: EN HALUA. Laitoin sinä iltanan yksiön hakuun, ja miehelle kerroin tulevasta lähdöstäni muutama päivä myöhemmin. Asunnon löysin lopulta yli kuukauden myöhemmin, mutta pääsinpä vihdoin pois!
Päivääkään en katunut, elämä toi mulle jotain paljon parempaa.
Voisiko olla niin että hän ei siivoa silloin kun sinä haluat?
Itselläni oli miehenä sellainen kokemus, että nainen valitsi siivouspäiväksi aina kun oli jotain muuta ohjelmaa, esim. viikonloppuna. jos en halunnut lauantai-iltana imuroida hän kyllä imuroi ja pesi pyykkiä. Lisäksi muisti osoittaa mieltään tästä.
Mielelläni kyllä siivosin töiden jälkeen viikolla mutta sepä ei naiselle sopinut, koska en osaa kumminkaan pestä vessaa oikein ja kas, lauantaina taas imuri lauloi vaikka olisinkin siivonnut jo viikolla. Yhdessä ei koskaan voitu sopia milloin siivotaan, vaan muija automaattisesti oletti että huushollissa nainen määrää milloin on siivouspäivä ja mies on lapamato paska jos tämä päivä ei sovi. Eipä paljon kiinnostanut.
joku kirjoittaja tuossa juuri edellä kertoo miten hän pyytää miestä imuroimaan yms, mutta ei halua tämän pesevän pyykkiä kun mies ei kait osaa!? Siis mitä helvettiä? Onko oikeasti miehiä jotka eivät osaa laittaa pesukonetta päälle? Vai onko tässä taas kyseessä miesten aiheeton aliarviointi sekä taidossa että halussa pitää koti siistinä ja puhtaat vaatteet päällä?
Olen asunut yksin sekä parisuhteessa, kummassakin osaan siivota. Nykyisen kanssa ei ole ongelmia kun sovitaan semmoinen siivouspäivä että MOLEMMILLE sopii. Ei voi olla hirveän vaikeaa.
Ihan vaan pakko tarkentaa, että tulkitsit tekstini väärin. En sanonut, että EN HALUA miehen pesevän pyykkiä. Sanoin tekeväni sen MIELUUMMIN itse, ja mieskin mieluummin jättää homman mulle. Mies saa toki pestä itsekin, jos haluaa, ja on itse pessyt omat pyykkinsä ennen yhteenmuuttoamme. Syynä siihen, että itse mieluummin pyykkään, on lähinnä se, että mies pelkää mokaavansa jotain esim mun rintsikoiden, sukkahousujen, paljettitoppien, ym arkojen materiaalien kanssa. Joten molemmille parempi, että minä pesen, enkä suinkaan koe sitä minkäänlaiseksi vaivaksi, kun mies kerran muuten auttaa kaikessa! :)
moni jo sanoikin, ei hyvältä kuulosta.
Poikaystäväsi on selvästi kypsymätön, sinä olet häntä "henkisesti" vanhempi ja tiedät sen itsekin. Et jaksa oikein enää olla kiinnostunut hänen jutuistaan, hän tuntuu sinusta usein tuskastuttavalle ja taakalle. Olenko oikeassa? Et haluaisi myöntää sitä itsellesikään ääneen, koska tunnet myötätuntoa poikaystävääsi kohtaan, hänessä on hyviäkin puolia, hän on ehkä suloinen, rakastaa sinua, on kiintynyt sinuun ja sinä häneen, teillä on historia. Mutta. Mitä pidemmälle tilanne etenee, sitä lopullisemmaksi se teidän välillenne kasvava kuilu repeää. Se on surullista, mutta taistelet turhaan sitä vastaan. Eikä sinun kannata siitä tuntea syyllisyyttä, niin se menee useimmilla liian nuorena yhteen menneillä.
Et sinä voi tervettä nuorta miestä alkaa loputtomasti hyysäämään etkä ole äiti hänelle etkä haluakaan olla. Tämän voit sanoa hänelle suoraan ja olet ilmeisesti jo sanonutkin. Jos tahti ei kerran muutu, älä hassaa parhaita vuosiasi tällaisen asian soutamiseen ja huopaamiseen. Lähde ja anna hänellekin tilaisuus kasvaa ja ottaa vastuuta.
Ehkä kohtaatte jossakin vaiheessa uudestaan ja tilanne on toinen, ehkä ette.
Eräs asia mikä tulee mieleen on se, että työttömyys, kotona oleminen, pelaileminen ja kaljalla istuminen passivoittaa ihmisen yllättävän nopeasti. Ei ole nuorelle, jos kohta ei vanhallekaan ihmiselle hyväksi nyysätä kotosalla päivästä toiseen. Siinä käy niin, että kohta jo pelkkä sohvalta nouseminen ja ulos lähtö tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealta ja poikaystävästäsi voi oikeasti tuntua, että hän ei edes ehdi tehdä mitään siivoja siinä välissä kun sinä aamulla lähdet ja tulet iltapäivällä kotiin. Hän on ehkä tullut kaikin puolin aikaansaamattomaksi. Hakeeko hän töitä/opiskelupaikkaa aktiivisesti vai onko hän jo asennoitunut elämään vapaaherran elämää? Se on aika haitallista ja vaikka alkuun voi olo tuntua lokoisalta, tuloksena voi olla syrjäytymistä ja pitkittynyttä masennusta. Olisi tärkeää että hän joutuisi tosissaan ottamaan vastuun omasta elämästään ja hankkimaan rahansa, jos työtä ei löydy niin sitten täyttelemään itse ne paperinsa Kelalle ja huomaamaan, että kaikki ei elämässä tule valmiina kuin Manulle illallinen.
Mietipä näitä asioita, kukaan ei sinua moiti jos päästät irti suhteesta joka ei ole kummallekaan teistä rakentava eikä hyödyllinen. Mietipä sitäkin, että saatat olla oikeasti todella ison päätöksen ja elämänvalinnan äärellä. Millaista elämää haluat elää? Aika kuluu nopeasti ja mitä pidemmäksi aikaa jäät epätyydyttävään tilanteeseen, sitä vaikeampi on irrottautua. Voin sanoa kokemuksen äänellä tämän.