on mukavaa ajanvietettä lukea toisten tarinoita ja toisinan kommentoidakin, mutta nyt tarvitsisin itse neuvoja.
poikaystävälläni on pieni poika ex-yttöystävänsä kanssa. asumme yhdessä, mutta tämän mielestä mitkään lapseen littyvät asiat tai ongelmat eivät uulu minulle edes sen vertaa, että niistä voisi puhua. kun seurustelen, seurustelen vakavasti ja tulevaisuuta ajatellen. jos tämä haluaa sulkea minut kokonaan poikansa elämästä ja päin vastoin, miten yhteiselo voi toimia? miten minun tulisi suhtautua siihen, että poikaystäväni tapaa lastaan aina lapsen äidin luona, lapsen äiti on tiiviisti yhteydessä (päivittäin) poikaystäväni vanhempin (joita en ole tavannut, kuten en lastakaan). en halua tehdä itsestäni narria. en myöskään siedä sitä, että aina pienen riidan (oli aihe mikä tahansa) jälkeen poikaystäväni soittaa exälleen.
iältämme olemme vatsa hieman yli 2-kymppisiä, eli itsekin "kakaroita".
parisuhteessamme on muitakin ongelmia. olen huomattavasti suurempituloinen ja asumme minun asunnossani (poikaystävälläni ei ole varaa maksaa puolta asumismenoista). kotityöt jäävät yksin minun huolekseni. poikaystäväni on rasistinen, sairaalloisen huomionkipeä (sisareni käy luonani pari kertaa vuodessa ja poikaystäväni on mustasukkainen, jopa tälle antamastani huomiosta), äkkipikainen, eikä tällä ole elämässään ollut juuri vastoinkäymisiä. tämän entiset tttöystävät ovat mitä ilmeisimmin olleet tyyppiä "teen mitä tahansa vuoksesi, kunhan et jätä minua", kun taas minusta ei olisi ikipäivänä alistumaan moiseen. poikaystäväni arvostelee jopa hiuksiani ("en tykkää, kun pidät hiuksia kiinni"), meikkiäni ("onko sinun meikattava noin paljon?") ja asusteitani ("et sitten ota tuota laukkua mukaan, kun mennään kummitätini luo"). olenkin suoraan klysynyt, miksi tämä ylipäätään on knassani, jos en kelpaaomana itsenäni. tämän käsitys suhteesta on se, että pitää tehdä kaikkensa miellyttääkseen toista (vaan eipä itse ole vastannut myöntävästi, kun olen ehdottanut tälle nännilävistyksiä -hah). minussa on luonnollisesti myös vikaa. 7 vuotta sitten pois kotoa muuttaneena (siitä vain 2 vuotta avoliittoa) olen tottunut pitämään pääni. ajattelen tapaan: "minä olen aina oikeassa, muut väärässä" ja halutessani loukata haen aina ne arimmat paikat, joihin isken ja sanon paljon sellaista, jota myöhemmin kadun.
onkohan tässä suhteessa mitään järkeä?
suurimmalta "ongelmalta" tuntuu kuitenkin se, että poikaystäväni on mitä ilmeisimmin alusta asti päättänyt sulkea minut poikansa elämästä ja päin vastoin. tämä joko haluaa täysn irtisanoutua lapsestaan, tai sitten pitää asian aivan omanaan. eikö tämä käsitä, että tuon asetelman säilyttääkseen oikeastaan ainoa mahdollinen ratkaisu olisi palata yhteen lapsen äidin kanssa? tämä ei selvästikään näe uusperhe-elämää mahdollisuutena. minulla ku ei ole mitään sitä vastaan, että mies tekisi viralliset sopimukset tapaamisista ja elatuksesta ja lapsi asuisi luonamme joka toisen viikonlopun. luulen kyllä, ettei lapsen äitikään ole kovin innostunut tällaisesta ratkaisumallista, koska tähän asti tällä on ollut valta aivan omissa käsissään (soittaa, kun haluaa miehen luokseen tai jos tarvitsee rahaa, ei anna miehen mennä tapaamaan lasta , jos sattuu itse olemaan huonolla tuulella jne,...). silti tuo ns. normaali uusperhearki tuntuu minun mielestäni ainoalta vaihtoehdolta tämän suhteen jatkuvuuden kanmnalta, tai ylipäätään misä tahansa selaisessa tapauksessa, että mies elää jonkun muun, kuin lapsensa äidin kanssa.
kertokaahan,...
poikaystävälläni on pieni poika ex-yttöystävänsä kanssa. asumme yhdessä, mutta tämän mielestä mitkään lapseen littyvät asiat tai ongelmat eivät uulu minulle edes sen vertaa, että niistä voisi puhua. kun seurustelen, seurustelen vakavasti ja tulevaisuuta ajatellen. jos tämä haluaa sulkea minut kokonaan poikansa elämästä ja päin vastoin, miten yhteiselo voi toimia? miten minun tulisi suhtautua siihen, että poikaystäväni tapaa lastaan aina lapsen äidin luona, lapsen äiti on tiiviisti yhteydessä (päivittäin) poikaystäväni vanhempin (joita en ole tavannut, kuten en lastakaan). en halua tehdä itsestäni narria. en myöskään siedä sitä, että aina pienen riidan (oli aihe mikä tahansa) jälkeen poikaystäväni soittaa exälleen.
iältämme olemme vatsa hieman yli 2-kymppisiä, eli itsekin "kakaroita".
parisuhteessamme on muitakin ongelmia. olen huomattavasti suurempituloinen ja asumme minun asunnossani (poikaystävälläni ei ole varaa maksaa puolta asumismenoista). kotityöt jäävät yksin minun huolekseni. poikaystäväni on rasistinen, sairaalloisen huomionkipeä (sisareni käy luonani pari kertaa vuodessa ja poikaystäväni on mustasukkainen, jopa tälle antamastani huomiosta), äkkipikainen, eikä tällä ole elämässään ollut juuri vastoinkäymisiä. tämän entiset tttöystävät ovat mitä ilmeisimmin olleet tyyppiä "teen mitä tahansa vuoksesi, kunhan et jätä minua", kun taas minusta ei olisi ikipäivänä alistumaan moiseen. poikaystäväni arvostelee jopa hiuksiani ("en tykkää, kun pidät hiuksia kiinni"), meikkiäni ("onko sinun meikattava noin paljon?") ja asusteitani ("et sitten ota tuota laukkua mukaan, kun mennään kummitätini luo"). olenkin suoraan klysynyt, miksi tämä ylipäätään on knassani, jos en kelpaaomana itsenäni. tämän käsitys suhteesta on se, että pitää tehdä kaikkensa miellyttääkseen toista (vaan eipä itse ole vastannut myöntävästi, kun olen ehdottanut tälle nännilävistyksiä -hah). minussa on luonnollisesti myös vikaa. 7 vuotta sitten pois kotoa muuttaneena (siitä vain 2 vuotta avoliittoa) olen tottunut pitämään pääni. ajattelen tapaan: "minä olen aina oikeassa, muut väärässä" ja halutessani loukata haen aina ne arimmat paikat, joihin isken ja sanon paljon sellaista, jota myöhemmin kadun.
onkohan tässä suhteessa mitään järkeä?
suurimmalta "ongelmalta" tuntuu kuitenkin se, että poikaystäväni on mitä ilmeisimmin alusta asti päättänyt sulkea minut poikansa elämästä ja päin vastoin. tämä joko haluaa täysn irtisanoutua lapsestaan, tai sitten pitää asian aivan omanaan. eikö tämä käsitä, että tuon asetelman säilyttääkseen oikeastaan ainoa mahdollinen ratkaisu olisi palata yhteen lapsen äidin kanssa? tämä ei selvästikään näe uusperhe-elämää mahdollisuutena. minulla ku ei ole mitään sitä vastaan, että mies tekisi viralliset sopimukset tapaamisista ja elatuksesta ja lapsi asuisi luonamme joka toisen viikonlopun. luulen kyllä, ettei lapsen äitikään ole kovin innostunut tällaisesta ratkaisumallista, koska tähän asti tällä on ollut valta aivan omissa käsissään (soittaa, kun haluaa miehen luokseen tai jos tarvitsee rahaa, ei anna miehen mennä tapaamaan lasta , jos sattuu itse olemaan huonolla tuulella jne,...). silti tuo ns. normaali uusperhearki tuntuu minun mielestäni ainoalta vaihtoehdolta tämän suhteen jatkuvuuden kanmnalta, tai ylipäätään misä tahansa selaisessa tapauksessa, että mies elää jonkun muun, kuin lapsensa äidin kanssa.
kertokaahan,...
Vastaukset 9
Vanhimmat
ukkoa??
Tästä tilanteesta on vielä mahdoliisuus lähteä. Miksi väen vängällä aiheutat itsellesi harmeja....
tekisi mahdollisesti hyvää. olet oikeassa siinä, että tässä tilanteessa ero olisi helpompi, kuin myöhmmin. silti suhde on vielä niin nuori, että vain aika voi näyttää tulevaisuuden suunnan. mieskin on kovin nuori (2,5 vuotta ikäeroa minun edukseni ja tässä vaiheessa se tuntuu!), mutta toisaalta "koulutettavissa" :).
'
täytyy tunnustaa, että tällä hetkellä miehen omaisuus on pakattuna auton tavaratilassa. mies itse puolestaan on vaipunut uneen olohuoneen sohvalle ja on niin rakastettava näky, että ihmettelen miten siitä kestäisin luopua.
tänään on keskusteltu jonkin verran ja huomenna on vanhempien tapaamisen aika. alkaa heti tapahtua, kunhan ymmärsin vaatia -näköjään.
vaikka kirjoitin kovin negatiiviseen sävyyn, suhteessa on myös runsaasti hyviä asioita. mies on henkisesti balanssissa, vaalii terveitä elämäntapoja, antaa positiivista palautetta, hellii, on ulkoisesti tyyppiäni, seksielämä on värikästä ja enemmän kuin tyydyttävää, miehellä on myös omia menoja ja harrastuksia, mikä takaa minulle mahdollisuuden jopa yksinololle kokiessani siihen tarvetta.
olivatpas nämä ihmissuhdeasiat vaikeita etenkin kun osuvat omalle kohdalle.
samalla sitä lasta. Entä jos suhteenne alkuhuumassa vaadit päästä osaksi lapsen elämää ja sitten yhtäkkiä suhteenne menee mönkään (sorry, ei ole tarkitukseni manata mitään)??
Lapsi ehtii tottua ja kiintyä sinuun ja sitten yhtäkkiä ei enää saakaan tavata sinua... Aika hyvät välit sinulla täytyisi olla lapsen vanhempiin sen jälkeen ,että voisit pysyä lapsen ystävänä.
Älä murskaa pientä sydäntä, isommilla ei niin väliä ole. Miehesi, tai ainakin lapsen äiti varmasti ajattelee tätä puolta asiasta. Lapsen takia siis jarrut ovat päällä ja sehän osoittaa vain vastuuntuntoa !!!
Älä ole mustasukkainen pienestä lapsesta. Ole aikuinen. Ei tässä elämässä hätiköidä tarvitse.
Eihän elämässä mikään toimi,jos alkaa jossittelemaan..
Pitää toki ajatella,mutta myös kuunnella sydämen ääntä
asun kuitenkin yhdessä lapsen isän kanssa. lapsen äiti vie kuitenkin omia poikaystäviään kotiin,...
Ja tässä miesnäkökulmaa. Oma elämäni on tällä hetkellä melko kriisiä. Mutta kun ootte kotona, niin otapa aiheeksi, että miten tää homma hoidetaan. Sano sille jäbälle omanäkökulmasi ja ne asiat, jotka askarruttaa mieltä. Asiat yleensä alkaa mennä vitulleen, kun käydään olettamaan ja miettimään omanpään sisällä liikaa. Jos kysymyksiin saa järkeviä vastauksia, niin omien spekullatioiden määrä vähenee. Jos heppu välttelee aihetta, niin ei se ehkä ole sitten niin vilpitön. Nää on niin pirunvaikeita joskus myönnetään. Käytä kuitenkin omaa maalaisjärkeä.
..siltä, että pidemmän päälle suhde ei tule toimimaan ja edessä on paljon paljon ongelmia ja riitoja ja kaikenlaista, mikä syö suhdetta. En ymmärrä, miksi siinä pitää väkisin roikkua kun jo alkuasetelmat tökkii.
Olen itse uusperheessä, jossa minä kyllä olen ihan täysipainoisesti mukana kuvioissa kun lapset ovat tapaamisella ja siltikään kuvio ei mikään helppo ole. Ongelmia ja ristiriitoja ja riitoja aiheesta on silti, vaikkeei minua ulkopuolelle tuolla tavalla konkreettisesti tungetakaan.
Poikakaverisi ei ole vielä päässyt irti lapsen äidistä. Hän on lapsellinen. Jos olisi, ei soittelisi tälle.
Tiedän että kommenttisi oli vitsi, mutta silti se saa niskakarvani pystyyn: KUKAAN EI OLE "KOULUTETTAVISSA" ! ! ! ! !
Et voi muokata ja muuttaa toista ihmistä, muista se!
Muutos lähtee aina itsestä. Siihen ei saa edes painostaa, ei edes pyytää "rakkauden nimissä"!
Missä on se ero, että puutut tekemisiin etkä persoonaan?
Puuttuhan sinun poikaystäväsi sinun toimintaasi: meikkaamiseen, hiuksiin, asusteisiin. Onko se persoonaan kajoamista? Muuttamista se kuitenkin on, sitä "kouluttamista" mieleisekseen.
Hän on suloinen kun nukkuu siinä, ja seksielämä on upeaa. Ei kuitenkaan riitä kesätävän ja hyvän suhteen pohajksi.
Poikakaverillasi ei ole edes asuntoa. Onhan hänen kiva olla sinun kanssasi, kun elintaso ja asunto on sinun kauttasi. Äiti.
Siitä käsin on hyvä roikkua menneessä, entisessä suhteessa, lapsen äidissä.
Olette nuoria. Elämänikäistä liittoa ei kannata vielä tuossa vaiheessa ruveta rakentamaan, etenkin kun ne rakennuspalikat jo nyt vaatii isoja arvokeskusteluja ja suurten kysymysten ratkomisia.
Suosittelen että otatte aikalisän. Kaveri muuttaa omilleen ja seurustelette, jatkatte sitä upeaa seksielämää mutta asutte erillään. Kaverin olisi aika itsenäistyä eikä siirtyä aina äidin sylistä tyttöystävän huomaan ja eron kynnyksellä toisen tytön kämppään josta voi kuitenkin menneessä roikkua.
Suhde on hyvä ja siihen kannattaa panostaa ja sen kanssa kannattaa alkaa tehdä tulevaisuutta ja töitä, siinä on jatkuvuutta SITTEN KUN sinun ei tarvitse pohtia nettipalstalla, että onko tässä mitään järkeä. TArkoitan, että alitajuisesti taidat itsekin tietää ettei suhteessasi ole mitään järkeä, koska kysyt neuvoa. Ratkaisun tekeminen ja ero on vain kipeitä asioita. Sattuvat kuitenkin vähemmän kuin kituminen toimimattomassa liitossa.
Hei,
itse olen kutakuinkin samassa tilanteessa. Kipiää käy kun pitää tähänkin itsestään selvä neuvo ensin lukea vaan näin kun ei tahdo asiaa itselleen tunnustaa millään kun hän on tosiaan niin lutunen ja seksi on taivaallista.
Tämä lutunen loinen on muuttanut minun kämmppääni (tuosta noin vaan pikkuhiljaa) ja vaatii jo omaa avainta vaikka ei halua maksaa laskuja. Olo on hyvin hyväksikäytetty. Kun yritän puhua asiasta kommentit ovat "milläs maksan ku ei oo" ja "eikö me rakastetakaan toisamme", "kyllä minä jakasin kaikki sun kanssa jos mulla ois mitä jakaa". BLAABLAABLAA....ja kommentit ulkonäöstä ovat myös juuri samanlaiset eli minua yritetään muuttaa kun hän itse on kova kuin kivi ja täysin muokkaamattomissa. Ei sen puoleen, en minäkään usko että ketään voidaan muuttaa eikä saakkaan, ei edes mua. ELI pellollehan se olisi potkittava, mistäkähn löytäisin voimaa....
Kun minä aikoinaan painiskelin parisuhteeni ongelmissa, minua vieläkin wanhempi ja wiisaampi vain tuumasi: sinulla on vain tämä yksi elämä ; mieti tarkkaan miten haluat käyttää sen.
Tajusin hänen lauseensa vasta monta monta vuotta myöhemmin kun olimme eronneet.
Siinä välissä tuhlautui monta vuotta. Minä rapistuin silmissä. Rakkaudeton liitto nääs.
Olisin voinut toimia toisin: vaatia napakasti miestä tarttumaan ongelmiinsa ja tekemään ratkaisun. Tai lähteä itse. Mutta ajattelin: niin, tämä yksi elämä ja haluan elää sen hänen kanssaan.
Jos olisin napakammin vaatinut, olisi eroratkaisu tullut eteen nopeammin. Erottu olisi siis kuitenkin.
Mutta kun ei osaa eikä jaksa ja kun on niin kivaa ... ja plaaplaa.. niin siinä vaan kelluu. Ja elämä kuluu..
En itse alkuasetelmissakaan ottaisi nurkkiini loislämään ketään suloisen ihanaa Peter Pania = henkisesti lapsen tasolle jäänyttä mutta iän puolesta aikuista. En ole koskaan tykännyt tämmösistä siipeilijöistä.
Ne näkee jo kapakassa: kerjäävät hörppujä naisen paukusta tai pummaavat jämät juomasta tai pyytävät: tarjoa mullekin.
HAH!
Vakka kantensa valitsee: toinen on niin saamaton luuseri, ettei saa minkäänlaista työtä hankittua itselleen vaan siipeilee tyttöystävän nurkissa. Pääsee helmpimmalla . Tyttöystävä on niin saamaton, ettei saa tätä loiseläjää potkastua ulos vaan elättää vain, pääsee helpommalla kun ei tarvitse tehdä itse yhtään päätöstä.
Kaksi päättämätöntä. Saamatonta. No, oma on elämämme. Voi sen tuhlata noinkin.