Tämä lienee sellainen vakioaihe joka nousee aina silloin tällöin, mutta olisi kiva kuulla muiden vastauksia... eli näin 10 vuotta kestäneen liiton jälkeen pohdiskelin elämääni ja aloin yht'äkkiä miettiä että miksiköhän ikinä meninkään naimisiin. Ei sillä, ettäkö sitä katuisinkaan: sittenhän minulla ei ehkä olisi rakkaita lapsiani, koska puolisoni tuskin olisi tyytynyt aviottomaan yhteiseloon, mutta kuitenkin.
Tulin siihen tulokseen että oli kaksi pääsyytä: puoliso halusi ja se nyt jotenkin oli sellaista mitä piti tehdä, yleisen hyväksynnän takia tai jotain. Aika säälittävää, mutta totta kuitenkin. Tottakai pidin - ja pidän - vaimostani, mutta on tunnustettava, etten koskaan ole tuntenut sellaista rakkautta että tietäisin haluavani olla hänen kanssaan lopun elämääni. Voikohan mies tuntea sellaista? No, en sitten sanonut ei, kun tuntui että jotainhan tässä elämässä on tehtävä, ja ajattelin että tuntisiko sitä ketään toista kohtaan sen vahvemmin kuitenkaan. Ehkä tein itse asiassa selkärangattoman ratkaisun? En tiedä, mutta kadehdin niitä joille tällaiset päätökset tuntuvat selkeiltä ja kirkkailta (jos sellaisia on).
Kun tuosta lähtökohdasta asiaa pohtii, niin eihän aviolittossa kyllä silloin järkeä ole, vai onko? Miksei toisen ihmisen kanssa voisi olla ihan ilman tällaisia pölyyntyneitä ja nykymaailmanmenon kanssa ristiriidassa olevia perinteitä? (Anteeksi vaan kaikille hää/naimisiinmenofaneille.) Ei kai enää aviottomia lapsia sentään haukuta ja kiusata...?
Voisiko jopa olla niin, että jos olisi toisen kanssa ilman tätä epämääräistä sopimusta, niin tulisikin panostettua suhteeseen enemmän ja otettua paremmin toinen huomioon, kun yhteiselo ei tuntuisikaan 'sopimuksella' sinetöidyltä itsestäänselvyydeltä?
No, tämä tällaisena perjantaipohdiskeluna, kun ei enää töitäkään jaksa vääntää. Mutta kiva olisi kuulla miten muut näkevät asian...
Tulin siihen tulokseen että oli kaksi pääsyytä: puoliso halusi ja se nyt jotenkin oli sellaista mitä piti tehdä, yleisen hyväksynnän takia tai jotain. Aika säälittävää, mutta totta kuitenkin. Tottakai pidin - ja pidän - vaimostani, mutta on tunnustettava, etten koskaan ole tuntenut sellaista rakkautta että tietäisin haluavani olla hänen kanssaan lopun elämääni. Voikohan mies tuntea sellaista? No, en sitten sanonut ei, kun tuntui että jotainhan tässä elämässä on tehtävä, ja ajattelin että tuntisiko sitä ketään toista kohtaan sen vahvemmin kuitenkaan. Ehkä tein itse asiassa selkärangattoman ratkaisun? En tiedä, mutta kadehdin niitä joille tällaiset päätökset tuntuvat selkeiltä ja kirkkailta (jos sellaisia on).
Kun tuosta lähtökohdasta asiaa pohtii, niin eihän aviolittossa kyllä silloin järkeä ole, vai onko? Miksei toisen ihmisen kanssa voisi olla ihan ilman tällaisia pölyyntyneitä ja nykymaailmanmenon kanssa ristiriidassa olevia perinteitä? (Anteeksi vaan kaikille hää/naimisiinmenofaneille.) Ei kai enää aviottomia lapsia sentään haukuta ja kiusata...?
Voisiko jopa olla niin, että jos olisi toisen kanssa ilman tätä epämääräistä sopimusta, niin tulisikin panostettua suhteeseen enemmän ja otettua paremmin toinen huomioon, kun yhteiselo ei tuntuisikaan 'sopimuksella' sinetöidyltä itsestäänselvyydeltä?
No, tämä tällaisena perjantaipohdiskeluna, kun ei enää töitäkään jaksa vääntää. Mutta kiva olisi kuulla miten muut näkevät asian...
Vastaukset 8
Vanhimmat
"Voisiko jopa olla niin, että jos olisi toisen kanssa ilman tätä epämääräistä sopimusta, niin tulisikin panostettua suhteeseen enemmän ja otettua paremmin toinen huomioon, kun yhteiselo ei tuntuisikaan 'sopimuksella' sinetöidyltä itsestäänselvyydeltä? "
Roskaa.
Ihmiset sitoutuvat kovemmin sellaisiin tavoitteisiin, jotka he ilmoittavat julkisesti. Tämä on kylmä ja tutkittu fakta, joka pitää paikkansa arkielämän havaintojen kanssa.
Mitä muuta avioliitto on kuin julkinen ilmoitus siitä, että tässä aiotaan olla elämän tappiin saakka?
Uskoisin niin, että sen ihmisen kanssa josta todella pitää (rakastaa?) voi hyvinkin viettää lopun elämänsä. Tuntee toisensa ja voi olla kotona "kuin kotonaan" ja tehdä yhdessä matkoja, kasvattaa yhteisiä lapsia jne. Onhan ne suuret tunteet mukavia joskus, mutta miten pitkälle ne kantaa ja muuttuuko ne suuriksi toiseen suuntaan sitten jossain vaiheessa?
Omaan suhteeseensakin voi panostaa. Päättää vaan yht'äkkiä järjestää jotain romanttista, yllättävää, ihanaa... kumppani yllättyy ja on varmasti otettu. Saa ehkäpä itsekin yllättyä kun kumppanikin aivan eri tavalla alkaa panostaa suhteeseen :-) Mitä väliä sillä on kuka aloitti, jos odottaa toisen aloitetta, niin mitään ei ikinä tapahdu. Kannattaa kokeilla, ainakin ennenkuin lähtee vaihtamaan tai etsimään uutta seikkailua!
ei minulla aiemmin ollut poikaystävääni/exiäni kohtaan näin "suuria tunteita", mutta vuoden seurustelun jälkeen nykyisen poikaystäväni kanssa minusta tuntuu, että juuri hänen kanssa haluan olla loppuikäni.
tiedän hänet hyvät ja huonot puolet ja olemme olleet yhdessä sen verran pitkään, että ne alkuvaiheessa olevat perhoset vatsassa tunteet ovat hiipuneet. kuitenkin rakastan häntä paljon enemmän kuin vuosi sitten, ja arvostan suhdettamme enemmän nyt, kun hän ei enää asukaan samassa kaupungissa kuin minä.
syitä miksi kultani on minusta niin ihana: hän on niin energinen, eloisa, huumorintajuinen, sosiaalinen, söpö, karismaattinen, musikaalinen, rakastava ja huomioonottava jne jne jne. näitä voisi listata vaikka kuinka paljon, mutta suurin syy miksi haluan olla loppuikäni T:n kanssa on, koska jopa huonoina päivinä minulla on hyvä ja rakastettu olo hänen seurassaan.
minun ei ole pakko 'päästä' naimisiin, mutta kihloihin haluan ehdottomasti. haluan kulkea kaupungilla sormus nimettömissä ja näyttää kaikille tuntemilleni ja tuntemattomille, että tittidii, olen sitoutunut niin ihanaan mieheen :D ehkä vähän pinnallista, mutta sou wot.
Et ole ainoa ajatustesi kanssa, myös (ainakin minä) muut miettivät oliko oikea valinta.
Tässä onkin kysymys jota joutuu miettimään usein, tai olet myös toveri, joka ajattelee että suhde vetää viimeisiään. Samanlaiset ovat tunteet myös minulla, (yli kymmenen vuotta avioliitossa) oliko tämä se oikea ratkaisu. Oma mielipiteeni on, jos homma ei enää toimi niin mitä järke siinä on (edelleen aviossa)? Ainoastaan, ainakin meillä lapset sotkee kuvion, rakkaus tuntuu kadonneelta, mutta lapsiin kohdistuva rakkaus niin suuri jonka takia ei vaan voi erota! Lapset ensin, ja sitten oma hyvinvointi, tiedän että on väärin, mutta jos omilla lapsilla on hyvä olla niin vaikea sitä kuplaa on hajottaa!
Käypä kyselemässä tuolta avoliitto- ja avoero- palstoilta panostavatko he suhteeseen enemmän, ja ottavatko toisiaan huomioon paremmin, kun heidän yhteiselonsa ei ole sopimuksella sinetöityä itsestäänselvyyttä?
Vai onko, tavalla tai toisella vahvemmassa asemassa olevan, helpompi kiristää ja pompotella kumppaniaan, kun avoliitossa jättäminen on niin paljon helpompaa?
Veikkaan, että se heikommassa osassa oleva (taloudellisesti tai henkisesti riippuvaisempi) panostaa suhteeseen ja ottaa toista huomioon (usein jopa oman hyvinvointinsa kustannuksella) huomattavasti enemmän kuin avioliitossa tekisi. Vahvemmassa asemassa oleva taas ei piittaa senkään vertaa, mitä tekisi avioliitossa.
Viisaat ihmiset tosin panostavat suhteeseen ja puolisoonsa täysin riippumatta siitä, ovatko avo- vai avioliitossa.
Se kyllästyminen kumppaniin tulee viimeistään 20 vuoden päästä ja ymmärtäähän tuon.
naiminen on kuin kaurapuuron syöntiä ja puhumiset on puhuttu satoja kertoja..ei jaksa samat vitsit enää kiinnostaa. upeet kropatkin on vanhoja ruhoja keski-iän ylittäneillä..nauti siitä sitte muka..
Dementtia voi vielä ehkä liiton pelastaa..on taas kaikki asiat uutta, kun ei muista edellisiä :D
Ja sillä ei oo merkitystä onko naimisissa vai ei. samaa vanhaa paskaa kaikki kuitenkin aikanaan.
Muistan. Ja hääpäivä oli aivan ihana päivä! "Ei koskaan enää yksin" sanoimme miehen kanssa toistemme sylissä.
Ja kun mies tuli lääkäristä ja sanoi, että syöpäkokeissa oli näkynyt sekä maksassa että munuaisessa täplä, niin oksensin välittömästi siihen olohuoneen lattialle. Halusin kuolla, sillä elämässäni ei olisi enää mitään merkitystä saati järkeä ilman tätä rakasta ihmistä. Mitä järkeä käydä töissä, käydä kaupassa, sisustaa kotia, koristella joulukuusta... mielummin kuolen itsekin pois tästä tyhjästä ja turhasta maailmasta.
Ei tätä tunnetta voi käsittää, jos ei elämä koettele sen enempää, kuin että arkirutiini on tylsää samaa naamaa tuijottaessa vuodesta toiseen. Mieheni on edelleen tässä ja pidän hänestä, elämästä ja avio-onnesta kaksin käsin kiinni :-)
Syyt miksi menit naimisiin jne,en ota kantaa niihin,mut se mua pisti miettimään,että miten suhtaudut avioliittoon ja miksi pidät sitä sitoutumistä niin ahdistavana,et oikeastaan pilaat sillä tunnelmasi?
Omasta mielestäni yhteiset lapset sitovat paljon enemmän kuin avioliitto,sillä lasten kautta olet jossain tekemisissä heidän äidin kanssa lopun ikäsi,taas lapsettomasta liitosta eronneena,voit unohtaa koko ihmisen jos haluat.
Itse olen avioliitossa,mut periaatetasolla ollaan puolison kanssa puhuttu että liitto on vapaaehtoinen ja halua siinä olemiseen pitää olla jokapäivä,vuosi vuodelta.En nyt tarkoita et jos ei ole yhtenä päivänä niin kantapäät yhteen,vaan tietty vapaaehtoisuus pitää sitä kasassa ja hoitaa sitä,eikä liiton turvin ajauduta itsestäänselvyyteen, jossa ei tarvitse yrittää enää mitään.Silti tietysti toivotaan onnistuvamme lopunikämme.
Usein kuulee että avioliiton myötä kaikki muuttui.Samat ihmisethän sitä on avioliitossa kun avoliitossakin,ja ihan samat ongelmat.Miten tänä päivänä joku voisi tuudittautua siihen, et nyt kun ollaan naimisissa niin ei tuo tuosta mihinkään lähde?
Suhtaudun ihan vakavalla mielellä avioliittoon,omaani ja muiden,mut ihmiset sitä kannattelevat,ei papin aamen tai muut paperit.Parisuhde on ihan sama kaikissa muodoissa,ja kenenkään ei ole pakko olla nykyään kenenkään kanssa,mistään syystä.Siksi jokaisen kannattaakin miettiä minkälainen puoliso sitä itse on!