"Vuodata surusi ja pahaolosi tällä palstalla. Kerro oma tarinasi!", niinpä... Olen aika hiljaista sorttia, vähän sisäänpäin kääntynyt ja ihmisten suhteen varautunut. Herkkä. Hyvin itsenäinen. Todella huono suhde isääni, joten ehkä se selittää jotain… Miehiin on siis ollut hyvin vaikeaa luottaa, joten vasta nyt vähän päälle kaksikymppisenä uskalsin avata sydämeni eräälle. Tähän asti olin vain tapaillut muutamaa, mutta tunteeni eivät ole aikaisemmin olleet pelissä. Eikä näin pitänyt käydä tälläkään kertaa.
Suoritan nyt ulkomailla työharjoittelua ja tapasin vaihto-opiskelijan, joka on myös kaukana kotimaastaan. Jo ensimmäisten treffien jälkeen sanoin, ettei hänen kannata kiintyä minuun, sillä en halua murtaa hänen sydäntään. Hän käveli vakavana pois, mutta jo vartin kuluttua hän soitti minulle ja sanoi, että haluaa nähdä uudestaan. Vietimme koko viikon tiivisti yhdessä. Sitten hänen täytyi muuttaa toiseen kaupunkiin. En uskonut, että se mikä välillämme oli tulisi kestämään, mutta hän uskoi siihen ja hän osoitti sen minulle useita kertoja. Ikävöin häntä kun hän oli poissa. Kahden kuukauden ajan vietimme jokaisen viikonlopun yhdessä. Kaikki oli hyvin kaunista. En ole koskaan luottanut sanoihin, mutta katseillaan, kosketuksellaan ja muilla eleillään hän sai minut todella uskomaan, että hän on rakastunut. Hän jopa sanoi sen. Itse en halunnut tehdä suhteesta kovin vakavaa, ”me vain tapaillaan”. Olin naiivi kun yritin uskotella itselleni, että jos emme ole pari, niin minun on helpompi päästää hänestä irti silloin kun se hetki koittaa. Osoitin kyllä hänelle tunteeni. Hän tiesi, että oli ensimmäinen jonka päästin niin lähelle. Hän tiesi, että hän teki minut onnelliseksi.
Sovimme hyvin yhteen, vaikka olenkin vakavaluontoisempi ja hän on leikkisä ja hyvin elämäniloinen. Todellinen herrasmies, huomioi minut aina. Huomasi heti jos mieltäni painoi jokin ja kannusti aina puhumaan tunteistani ja ajatuksistani. En aikaisemmin uskonut, että sellaisia miehiä oikeasti on olemassa. Ja niin minä annoin sydämeni viedä. Minulla on tapana analysoida asioita vähän liikaa, mutta nyt järki antoi periksi. Rakastuin.
Olen oppinut luottamaan vaistooni ja jossain vaiheessa minusta alkoi tuntua, että tämä mieheni etääntyy minusta. Niin oikeastaan tuntui aina arkena ja erityisesti ennen kuin tapasimme taas viikonloppuisin. Ajattelin, että se on ihan normaalia etäsuhteessa tai ainakin minun tapauksessani, kun toisinaan osaan olla hyvin epävarma. Sitten hän sairastui ja yksi viikonloppu jäi väliin. Tunsin suunnatonta ikävää, ja niin hänkin, kuulemma. Seuraavana lauantaina, aamulla puoli kuusi, hän lähetti minulle viestin, että hän tarvitsee aikaa miettiäkseen ja että hän ei ole varma toimiiko oikein. Hän haluaakin tavata ja jutella vasta seuraavana päivänä. Tämä viesti mursi minut. Tätähän minä osasinkin jo pelätä, tähänhän olinkin jo varautunut. Reaktioni yllätti minut, olin vihainen. Sanoin, että jos hänestä tuntuu näin, niin meidän olisi parasta lopettaa tähän. Hän sanoi, ettei tämä ole loppu, hän tarvitsee aikaa. Mutta minäpä toimin pelkurimaisesti ja itsekkäästi, sanoin, että en halua enää odottaa häntä ja on parasta kummallekin jos lopetetaan tähän. Yöllä lähetin hänelle vielä yhden vihaisen viestin, että miten hän saattoi sanoa rakastavansa minua ja antaa minun rakastua, ja vasta sitten alkaa miettiä, että tekeekö hän virheen.
Kului vuorokausi eikä hänestä kuulunut mitään. Kirjoitin hänelle pitkän sähköpostiviestin, jossa pahoittelin käytöstäni ja perustelin miksi toimin näin. Kerroin, miksi en vain voinut teeskennellä, ettei se, mitä hän sanoi viestissään satuttanut minua. Kerroin todella välittäväni, kiitin kauniista hetkistä ja sanoin ymmärtäväni jos en enää kuulisi hänestä. Vaikka aikaisemmin sanoinkin, että en halua odottaa häntä, niin en pystyisi muuttamaan sitä. Taas vuorokauden kuluttua lähetin viestin, jossa kysyin, että teinkö virheen, sellaisen virheen jonka rakastunut hölmö tekee suojellakseen itseään. Kaksi viikkoa on nyt kulunut. En ole kuullut hänestä sen lauantaiaamun jälkeen.
Sietämätöntä ikävää, surua, kyyneleitä… Särjin itse oman sydämeni. Tein virheen. Minun olisi pitänyt antaa hänelle aikaa. Tämä kaikki olisi pitänyt hoitaa kasvotusten. En nyt tiedä miten tästä jatkaisin. Tiedän, että tämä on tuore suhde ja aikaa on kulunut vähän, mutta silti… ensimmäinen rakkauteni. Odotanko vain, että hän ottaa yhteyttä? Pahennanko asiaa, jos yritän itse? En edes tiedä särjinkö hänen sydämensä, vihaako hän nyt minua vai olivatko hänen tunteensa edes aitoja. Miksi hän ei taistellut rakkautensa puolesta? Ehkä tämä oli kuitenkin oikea ratkaisu. En vain halua, että tämä jää vaivaamaan minua. En halua, että kadun myöhemmin sitä, etten yrittänyt tarpeeksi.
Kiitän jos joku jaksoi lukea tämän, ja otan vastaan kaikki neuvot ja näkökulmat. Ja tiedän kyllä, että minun tulee toimia sydämeni mukaan...
Suoritan nyt ulkomailla työharjoittelua ja tapasin vaihto-opiskelijan, joka on myös kaukana kotimaastaan. Jo ensimmäisten treffien jälkeen sanoin, ettei hänen kannata kiintyä minuun, sillä en halua murtaa hänen sydäntään. Hän käveli vakavana pois, mutta jo vartin kuluttua hän soitti minulle ja sanoi, että haluaa nähdä uudestaan. Vietimme koko viikon tiivisti yhdessä. Sitten hänen täytyi muuttaa toiseen kaupunkiin. En uskonut, että se mikä välillämme oli tulisi kestämään, mutta hän uskoi siihen ja hän osoitti sen minulle useita kertoja. Ikävöin häntä kun hän oli poissa. Kahden kuukauden ajan vietimme jokaisen viikonlopun yhdessä. Kaikki oli hyvin kaunista. En ole koskaan luottanut sanoihin, mutta katseillaan, kosketuksellaan ja muilla eleillään hän sai minut todella uskomaan, että hän on rakastunut. Hän jopa sanoi sen. Itse en halunnut tehdä suhteesta kovin vakavaa, ”me vain tapaillaan”. Olin naiivi kun yritin uskotella itselleni, että jos emme ole pari, niin minun on helpompi päästää hänestä irti silloin kun se hetki koittaa. Osoitin kyllä hänelle tunteeni. Hän tiesi, että oli ensimmäinen jonka päästin niin lähelle. Hän tiesi, että hän teki minut onnelliseksi.
Sovimme hyvin yhteen, vaikka olenkin vakavaluontoisempi ja hän on leikkisä ja hyvin elämäniloinen. Todellinen herrasmies, huomioi minut aina. Huomasi heti jos mieltäni painoi jokin ja kannusti aina puhumaan tunteistani ja ajatuksistani. En aikaisemmin uskonut, että sellaisia miehiä oikeasti on olemassa. Ja niin minä annoin sydämeni viedä. Minulla on tapana analysoida asioita vähän liikaa, mutta nyt järki antoi periksi. Rakastuin.
Olen oppinut luottamaan vaistooni ja jossain vaiheessa minusta alkoi tuntua, että tämä mieheni etääntyy minusta. Niin oikeastaan tuntui aina arkena ja erityisesti ennen kuin tapasimme taas viikonloppuisin. Ajattelin, että se on ihan normaalia etäsuhteessa tai ainakin minun tapauksessani, kun toisinaan osaan olla hyvin epävarma. Sitten hän sairastui ja yksi viikonloppu jäi väliin. Tunsin suunnatonta ikävää, ja niin hänkin, kuulemma. Seuraavana lauantaina, aamulla puoli kuusi, hän lähetti minulle viestin, että hän tarvitsee aikaa miettiäkseen ja että hän ei ole varma toimiiko oikein. Hän haluaakin tavata ja jutella vasta seuraavana päivänä. Tämä viesti mursi minut. Tätähän minä osasinkin jo pelätä, tähänhän olinkin jo varautunut. Reaktioni yllätti minut, olin vihainen. Sanoin, että jos hänestä tuntuu näin, niin meidän olisi parasta lopettaa tähän. Hän sanoi, ettei tämä ole loppu, hän tarvitsee aikaa. Mutta minäpä toimin pelkurimaisesti ja itsekkäästi, sanoin, että en halua enää odottaa häntä ja on parasta kummallekin jos lopetetaan tähän. Yöllä lähetin hänelle vielä yhden vihaisen viestin, että miten hän saattoi sanoa rakastavansa minua ja antaa minun rakastua, ja vasta sitten alkaa miettiä, että tekeekö hän virheen.
Kului vuorokausi eikä hänestä kuulunut mitään. Kirjoitin hänelle pitkän sähköpostiviestin, jossa pahoittelin käytöstäni ja perustelin miksi toimin näin. Kerroin, miksi en vain voinut teeskennellä, ettei se, mitä hän sanoi viestissään satuttanut minua. Kerroin todella välittäväni, kiitin kauniista hetkistä ja sanoin ymmärtäväni jos en enää kuulisi hänestä. Vaikka aikaisemmin sanoinkin, että en halua odottaa häntä, niin en pystyisi muuttamaan sitä. Taas vuorokauden kuluttua lähetin viestin, jossa kysyin, että teinkö virheen, sellaisen virheen jonka rakastunut hölmö tekee suojellakseen itseään. Kaksi viikkoa on nyt kulunut. En ole kuullut hänestä sen lauantaiaamun jälkeen.
Sietämätöntä ikävää, surua, kyyneleitä… Särjin itse oman sydämeni. Tein virheen. Minun olisi pitänyt antaa hänelle aikaa. Tämä kaikki olisi pitänyt hoitaa kasvotusten. En nyt tiedä miten tästä jatkaisin. Tiedän, että tämä on tuore suhde ja aikaa on kulunut vähän, mutta silti… ensimmäinen rakkauteni. Odotanko vain, että hän ottaa yhteyttä? Pahennanko asiaa, jos yritän itse? En edes tiedä särjinkö hänen sydämensä, vihaako hän nyt minua vai olivatko hänen tunteensa edes aitoja. Miksi hän ei taistellut rakkautensa puolesta? Ehkä tämä oli kuitenkin oikea ratkaisu. En vain halua, että tämä jää vaivaamaan minua. En halua, että kadun myöhemmin sitä, etten yrittänyt tarpeeksi.
Kiitän jos joku jaksoi lukea tämän, ja otan vastaan kaikki neuvot ja näkökulmat. Ja tiedän kyllä, että minun tulee toimia sydämeni mukaan...
Vastaukset 3
Vanhimmat
Yritin viimeisen kerran ottaa yhteyttä. Ei vastausta. Tämä sietämätön ikävä ja suru vie kaikki voimani, joten etsin nyt epätoivoisesti keinoja päästä tästä yli. Tiedän, että vain aika parantaa tämän haavan, mutta en saisi enää kiduttaa itseäni, minun on pakko päästää hänestä irti. En voi jäädä odottamaan, että hän tulee koputtamaan ovelleni. Yritin parhaani ja jos se ei riittänyt…
Alkoholi auttaa hetkeksi, olen myös antanut toisen miehen koskettaa ja suudella, mutta ei siitä ollut iloa. Ystävien kanssa asiaa on puitu, mutta se on vain turhauttanut entistä enemmän. Musiikki ei enää tuo lohtua. Olen kaikki tunteeni ja ajatukseni kirjannut paperille, ei auta. Yritän hukuttautua työhön, mutta en silti saa häntä mielestäni. Järkeilyyn yritän nyt luottaa. Yritän etsiä hänestä virheitä ja saada itseni uskomaan, että ei tämä suhde olisi toiminut. On kai väärin toivoa, että hän olisi pettänyt minua tai olisin tunnistanut hänet pelimieheksi. Olisi edes jokin hyvä syy vihata häntä. Pahinta on, että voin vain syyttää itseäni. Minä jätin hänet. Pelkäsin kai jätetyksi tulemista, mutta nyt tuntuu, että se olisi ollut paljon parempi vaihtoehto. Voin vain oppia virheestäni, hyväksyä ja yrittää jatkaa eteenpäin.
Kunpa sydän kuuntelisi järkeä.
Hän otti yhteyttä. Kaksi ja puoli kuukautta on kulunut hänen viimeisestä viestistään. Ja nyt hän pyytää anteeksi. En tiedä mitä tehdä...
Olen jo päässyt pahimmasta yli vaikka hän on edelleenkin päivittäin ajatuksissani. Olen jo hyväksynyt, että se ei olisi toiminut kuitenkaan. Olen jo korjannut sydämeni. En tiedä mitä tehdä...
Kuulin yhteiseltä tutulta, että sen jälkeen kun jätin hänet hän palasi yhteen entisen tyttöystävänsä kanssa. Mutta hän näköjään edelleen ajattelee minua. Voi, kun tuntuu hyvältä tietää se, mutta kaikki varoituskellot soivat. Tiedän vain, etten voi enää luottaa häneen.
varalla!? Arvosta itseäsi!!! Hän oli jo sillon entisen tyttöystävänsä luona,kun ilmoitti sulle,et haluaa miettiä!!! Hän halusikin miettiä ja valita sun ja entisensä välillä ja nyt kun on tullut hylätyksi entisen jättäessä,hakee sinusta lohtua,niinkuin teki aikasemminkin!!!