Ei ole ketään jolle kertoa. Tai sanotaan vaikka näin etten uskalla kenellekkään avautua niin paljon että kertoisin mikä pahan olon möykky se sisälläni asustaa. Tyhmälle tuntuu jo nyt vaan kirjotetaan kuitenki...
Aloin seurustella lukion viimeisenä vuonna miekkosen kanssa, johon tiesin erään kaverini myös silmänsä iskeneen. Kysyin tuolloin kaveriltani onko seurustelu hänen puoleltaan ok ja hän kehotti minua etenemään. Puolenvuoden seurustelun jälkeen sain kuulla että ihana poikaystäväni johon olin korviani myöten rakastunut niinkin paljon kuin suudellut kahta parasta ystävääni. Useampaan otteeseen kuin yhdesti. Hän itse kertoi näistä tapauksista ja puhuimme ja lupasin antaa anteeksi jos se jäisi siihen... Olin naiivi. Erittäin. Seurustelin tämän ihmisen kanssa neljä vuotta.
Kolmisen vuotta sitten juhannuksena lähdin sitten erittäin hyvän ystäväni ja tämän kihlatun kanssa heidän mökilleen. Mukana oli myös kihlatun ystäviä. Poikaystäväni ei päässyt mukaan töiden tähden. Mökillä tämä ystäväni joutui nahisteluun kihlattunsa kanssa. Alkoholin vaikutuksen alaisina kun olimme minä tietysti puolustamaan ystävääni ja ilmoitin kihlatulle että hauskaa oltiin tultu pitämään että voisivatko nyt vaikka rauhoittua... Ainut mitä tämä kihlattu keksi oli ilmoittaa minulle uutiset: minun rakas ystäväni ja poikaystäväni olivat maanneet yhdessä puolisen vuotta sitten. Minun sängyssäni. Klassikko, eikö?
Kaikki muut luonnollisesti tiesivät minua lukuunottamatta. Ja luonnollisesti me erosimme poikaystäväni kanssa.
Mutta minä rakastin häntä. Kaikesta huolimatta. Vuosi eron jälkeen päätimme vielä yrittää ja elimmekin vuoden yhdessä. Täytyy ymmärtää sekin että poikaystäväni oli ja on edelleenkin aivan uskomaton ihminen. Ei vain todellakaan tarkoitettu minulle. Ymmärrän sen kyllä nyt.
Ytimekkäästi siis: olin rakastunut miekkoseen, joka ilmeisesti oli rakastunut parhaaseen kaveriini. Olen edelleenkin kummankin kanssa tekemisissä. Olin ystäväni häissä kaasona jokin aika sitten.
Jotkut satunnaiset jotka tämän ovat kuulleet ovat jostain syystä pitäneet minua outona, mutta hyvänä ihmisenä... Ei pidä paikkaansa. Minä olin vain niin lyöty sen jälkeen kun se tapahtui minulle, että en osannut työntää heitä pois ja nyt se on jo tavallaan myöhäistä...
Kysymys oikeastaan onkin että oletteko te kyenneet luottamaan ihmisiin tämän jälkeen? Tai voiko ihmisiin ylipäätään luottaa? Jotenkin vaan tuntuu kun ei voi kenellekkään puhua asioista miettimättä että miten minua tullaan käyttämään hyväksi. Tai miten juuri tämä mahtava mies tulee satuttamaan minua.
No niin ja menee nyyhkyttämiseksi. Eli siis kohtalon tovereita? Onko se löytyny se onni kaiken tämmösen paskan jälkeen?
Aloin seurustella lukion viimeisenä vuonna miekkosen kanssa, johon tiesin erään kaverini myös silmänsä iskeneen. Kysyin tuolloin kaveriltani onko seurustelu hänen puoleltaan ok ja hän kehotti minua etenemään. Puolenvuoden seurustelun jälkeen sain kuulla että ihana poikaystäväni johon olin korviani myöten rakastunut niinkin paljon kuin suudellut kahta parasta ystävääni. Useampaan otteeseen kuin yhdesti. Hän itse kertoi näistä tapauksista ja puhuimme ja lupasin antaa anteeksi jos se jäisi siihen... Olin naiivi. Erittäin. Seurustelin tämän ihmisen kanssa neljä vuotta.
Kolmisen vuotta sitten juhannuksena lähdin sitten erittäin hyvän ystäväni ja tämän kihlatun kanssa heidän mökilleen. Mukana oli myös kihlatun ystäviä. Poikaystäväni ei päässyt mukaan töiden tähden. Mökillä tämä ystäväni joutui nahisteluun kihlattunsa kanssa. Alkoholin vaikutuksen alaisina kun olimme minä tietysti puolustamaan ystävääni ja ilmoitin kihlatulle että hauskaa oltiin tultu pitämään että voisivatko nyt vaikka rauhoittua... Ainut mitä tämä kihlattu keksi oli ilmoittaa minulle uutiset: minun rakas ystäväni ja poikaystäväni olivat maanneet yhdessä puolisen vuotta sitten. Minun sängyssäni. Klassikko, eikö?
Kaikki muut luonnollisesti tiesivät minua lukuunottamatta. Ja luonnollisesti me erosimme poikaystäväni kanssa.
Mutta minä rakastin häntä. Kaikesta huolimatta. Vuosi eron jälkeen päätimme vielä yrittää ja elimmekin vuoden yhdessä. Täytyy ymmärtää sekin että poikaystäväni oli ja on edelleenkin aivan uskomaton ihminen. Ei vain todellakaan tarkoitettu minulle. Ymmärrän sen kyllä nyt.
Ytimekkäästi siis: olin rakastunut miekkoseen, joka ilmeisesti oli rakastunut parhaaseen kaveriini. Olen edelleenkin kummankin kanssa tekemisissä. Olin ystäväni häissä kaasona jokin aika sitten.
Jotkut satunnaiset jotka tämän ovat kuulleet ovat jostain syystä pitäneet minua outona, mutta hyvänä ihmisenä... Ei pidä paikkaansa. Minä olin vain niin lyöty sen jälkeen kun se tapahtui minulle, että en osannut työntää heitä pois ja nyt se on jo tavallaan myöhäistä...
Kysymys oikeastaan onkin että oletteko te kyenneet luottamaan ihmisiin tämän jälkeen? Tai voiko ihmisiin ylipäätään luottaa? Jotenkin vaan tuntuu kun ei voi kenellekkään puhua asioista miettimättä että miten minua tullaan käyttämään hyväksi. Tai miten juuri tämä mahtava mies tulee satuttamaan minua.
No niin ja menee nyyhkyttämiseksi. Eli siis kohtalon tovereita? Onko se löytyny se onni kaiken tämmösen paskan jälkeen?
Vastaukset 1
Vanhimmat
....muutama vuosi sitten kävi vastaava tilanne jossa olin yksin pettäjän kavereiden joukossa ilman mitään tietoa mitä sen aikainen tyttöystäväni oli tehnyt selkäni takana. Sen lisäksi sain vielä koko porukan vihat niskaani koska olin "huono poikaystävä" Hän oli tyyppiä joka riitojen aikoina kasasi itselleen armeijaa kavereistaan minua vastaan levittäen minusta valheellisia asioita tai vain asioita jotka olivat hyviä syitä vihata minua, kuten minun tekemiäni virheitä (niitäkin jotka hän oli antanut anteeksi)
En väitä että olisin ollut herra täydellinen, mutta en usko että se oli aivan oikeudenmukaista maata toisen kanssa selkäni takana ja usuttaa kaverit kimppuuni koska masennuin antamiseen saamatta mitään.