Naisen muotokuva
Asioiden ymmärtämistä helpottaaksemme kutsumme häntä kirjoituksessamme salanimellä Hercul. Tapasin kyseisen ladyn Napolissa neljä vuotta sitten kesällä; hän vaahtosi hotellin respassa tallelokeronsa lukitsemisesta. Käsittääkseni yhdistelmälukko ei toiminut, eikä hän saanut lukkoa kiinni.
Nuori poika tiskin toisella puolella oli helisemässä, sillä kriittinen asiakas ei hellittänyt, vaikka hänelle selitettiin kolmen ihmisen toimesta hotellin olevan täysi, ja että uuden lokeron saaminen paikalle oli käytännöllisesti katsoen mahdotonta.
Kävelin naisen vierelle ja etsin keskustelusta kohtaa jossa olisin pyytänyt oman avaimeni ja poistunut paikalta vähin äänin. Kun ehdin naisen vierelle, niin jouduin sekä hämilleni että jonkinlaisen unen valtaan. Satuin vilkaisemaan häntä sivusilmällä ja näin etruskien jälkeläisen nenän ja huulet. Silmät olivat kuin tulta, vaikka olivat mustat kuin yö. Kaulan kaari ojentui tiskin ylle ja silmiini heilahti kultainen kirjailtu risti, ehkä kaunein koskaan näkemäni.
Viriilinä miehenä silmäni upposivat hänen toppinsa alta pullottaviin rintoihin. Juuri samalla hetkellä hän käänsi päänsä minuun ja oli tipahtaa siihen paikkaan. Olen nähnyt monenlaisia ilmeitä monenlaisten ihmisten kasvoilla, mutta tämä yö edessäni ei ollut enää ihminen. Olin kohdannut jumalattaren. Hän syntyi juuri sinä hetkenä kuin katseemme osuivat toisiinsa. Minua ei ollut ennen häntä. Mitään ei ollut ennen minua eikä häntä. Olimme maailman ensimmäiset ihmiset, Adan & Eve.
Sain ryöpyn murrettua italiaa kasvoilleni. Hän sähähti kuin kissa ja nakkasi niskojaan jatkaen tallelokeronsa problematiikan setvimistä. Mutta kun hän samalla aksentilla ja yrittäen olla yhä yhtä kiihtynyt kuin ennen, niin huomasin hänen raivonsa hiljaa laskevan. Hän vilkaisi uudelleen minuun, tällä kertaa säyseämmin. Ehdotin heti välittömästi kaikille paikalla olijoille, että olisin valmis vaihtamaan huoneita kyseisen signorinan kanssa milloin tahansa, vaikka heti, jos se vain suinkin hänelle sopisi. Näin välttäisimme kaikki ongelmat näinkin kauniina päivänä kuin oli.
Hymyilin naiselle ja ojensin hänelle käteni. Silloin näin ensimmäisen kerran hänen hymynsä, tunsin viileän ja kuivan käden omassani. Olin varma että olin saapunut satamaan. Tunsin miten hän kiinnittyi minuun ja kertoi, että sinun laivasi ei koskaan ole liikkunut merellä mihinkään, vaan hän oli saapunut luokseni, maa ja satama.
Hänen sukunsa oli suuri, ystävällinen ja täynnä italialaista suorasukaisuutta. Etenkin viihdyin hänen äitinsä kanssa talon suunnattomassa keittiössä, jossa loputtomien keskusteluiden ja kysymyksien ja surun ja ilon hetkinä opin tuntemaan naiseni kasvojen todellisen taustan.
Häntä ei voinut ymmärtää ymmärtämättä maailmaa jossa hän oli, josta hän oli tullut ja jonka syvyyksistä oli voimansa imenyt. Hän oli jokaisen kuparipannun kyljessä ja jokaisen yrttinipun kumilenkissä, joita katsoin. Hän asui äitinsä kasvoilla ja käsissä, jotka olivat nähneet kaiken, niin syntymän kuin kuoleman, köyhyyden, sodan ja rauhan vaurauden. Ei ollut sellaista kohtaa kylässä, joka ei jollain tavalla olisi ollut kiinni hänessä, ollut hän.
Hän oli toreilla niiden pöydät, pomppivat varpuset kivetyksellä, kaivon kitinä ja lasten ilo ja itku, sataman kalastajien huudot ja maailman tuoksu kaiken painuessa iltaan ja pimenevään yöhön.
Asioiden ymmärtämistä helpottaaksemme kutsumme häntä kirjoituksessamme salanimellä Hercul. Tapasin kyseisen ladyn Napolissa neljä vuotta sitten kesällä; hän vaahtosi hotellin respassa tallelokeronsa lukitsemisesta. Käsittääkseni yhdistelmälukko ei toiminut, eikä hän saanut lukkoa kiinni.
Nuori poika tiskin toisella puolella oli helisemässä, sillä kriittinen asiakas ei hellittänyt, vaikka hänelle selitettiin kolmen ihmisen toimesta hotellin olevan täysi, ja että uuden lokeron saaminen paikalle oli käytännöllisesti katsoen mahdotonta.
Kävelin naisen vierelle ja etsin keskustelusta kohtaa jossa olisin pyytänyt oman avaimeni ja poistunut paikalta vähin äänin. Kun ehdin naisen vierelle, niin jouduin sekä hämilleni että jonkinlaisen unen valtaan. Satuin vilkaisemaan häntä sivusilmällä ja näin etruskien jälkeläisen nenän ja huulet. Silmät olivat kuin tulta, vaikka olivat mustat kuin yö. Kaulan kaari ojentui tiskin ylle ja silmiini heilahti kultainen kirjailtu risti, ehkä kaunein koskaan näkemäni.
Viriilinä miehenä silmäni upposivat hänen toppinsa alta pullottaviin rintoihin. Juuri samalla hetkellä hän käänsi päänsä minuun ja oli tipahtaa siihen paikkaan. Olen nähnyt monenlaisia ilmeitä monenlaisten ihmisten kasvoilla, mutta tämä yö edessäni ei ollut enää ihminen. Olin kohdannut jumalattaren. Hän syntyi juuri sinä hetkenä kuin katseemme osuivat toisiinsa. Minua ei ollut ennen häntä. Mitään ei ollut ennen minua eikä häntä. Olimme maailman ensimmäiset ihmiset, Adan & Eve.
Sain ryöpyn murrettua italiaa kasvoilleni. Hän sähähti kuin kissa ja nakkasi niskojaan jatkaen tallelokeronsa problematiikan setvimistä. Mutta kun hän samalla aksentilla ja yrittäen olla yhä yhtä kiihtynyt kuin ennen, niin huomasin hänen raivonsa hiljaa laskevan. Hän vilkaisi uudelleen minuun, tällä kertaa säyseämmin. Ehdotin heti välittömästi kaikille paikalla olijoille, että olisin valmis vaihtamaan huoneita kyseisen signorinan kanssa milloin tahansa, vaikka heti, jos se vain suinkin hänelle sopisi. Näin välttäisimme kaikki ongelmat näinkin kauniina päivänä kuin oli.
Hymyilin naiselle ja ojensin hänelle käteni. Silloin näin ensimmäisen kerran hänen hymynsä, tunsin viileän ja kuivan käden omassani. Olin varma että olin saapunut satamaan. Tunsin miten hän kiinnittyi minuun ja kertoi, että sinun laivasi ei koskaan ole liikkunut merellä mihinkään, vaan hän oli saapunut luokseni, maa ja satama.
Hänen sukunsa oli suuri, ystävällinen ja täynnä italialaista suorasukaisuutta. Etenkin viihdyin hänen äitinsä kanssa talon suunnattomassa keittiössä, jossa loputtomien keskusteluiden ja kysymyksien ja surun ja ilon hetkinä opin tuntemaan naiseni kasvojen todellisen taustan.
Häntä ei voinut ymmärtää ymmärtämättä maailmaa jossa hän oli, josta hän oli tullut ja jonka syvyyksistä oli voimansa imenyt. Hän oli jokaisen kuparipannun kyljessä ja jokaisen yrttinipun kumilenkissä, joita katsoin. Hän asui äitinsä kasvoilla ja käsissä, jotka olivat nähneet kaiken, niin syntymän kuin kuoleman, köyhyyden, sodan ja rauhan vaurauden. Ei ollut sellaista kohtaa kylässä, joka ei jollain tavalla olisi ollut kiinni hänessä, ollut hän.
Hän oli toreilla niiden pöydät, pomppivat varpuset kivetyksellä, kaivon kitinä ja lasten ilo ja itku, sataman kalastajien huudot ja maailman tuoksu kaiken painuessa iltaan ja pimenevään yöhön.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Jees...
vaan se kysymyshän kuuluu, että mikä oikein on Poirotin ja Hastingsin suhde? Ystävyyttä? Kenties jotain enemmän?
Mä olen ajatellut aivan samaa, ja päässyt siihen lopputulokseen että kirjoittajalla ei ole laittaa salapoliisin vierelle ketään muuta hahmoa kuin tällaisen ûber maskuliinin ja gentin cuulistelijan kaikkine auto-hörhöilyineen.
Musta ajatus on täysin looginen; kirjoittaja jakoi itsensä kahtia, tämä nainen. Toisella puolella oli hänen ideaali mielikuvansa karikatyyrista: miehestä, ja toisella puolelle jäi hän itse, epäseksuaalisena älykkönä. Loppujen lopuksi uskon kirjoitajan olleen älyllinen hetero.
Mut mä tiedä.
että kirjoitukset ja ajatukset kertovat aina kirjoittajasta itsestään. Jollakin tapaa. Voisiko kirjoittaa mitään sellaista, mitä ei itse ole?
Hyvä kysymys. En ole järin hyvä leipoja, nytkin sotkua on enemmän kuin säntillistä syötävää. Miten jonkin taikinan tekeminen ja kohottaminen on niin halvatun vaikeaa?
Kuvitellaan, että mä olisin tavallinen kotikokki, mutta tarvikkeita vain ei saisi sellaisia kuin haluaisi ollakseen niin hyvä, että naapurille viitsisi tarjotintaan kantaa
Mä meen koisaan. Hyvää yätä
..toisaalla laiva oli saapunut satamaan. Niin, tai pystyikö rantahiekkaan karahtamista kuvaamaan siten, mutta johonkin oli suurinpiirtein tultu. Yöllä oli ollut niin pimeää ettei eteensä nähnyt. Vain myrskylamppu avarsi tietä kohti laivan keulaa samalla kun pitkät varjot kumartuivat ja kurottelivat pitkiä aavemaisia sormiaan kohti öistä saapujaa. Oli pako toimittaa samat rituaalit, oli pakko ajatella samat ajatuskuviot. Oli ajateltava sitä tarinaa kaleidoskooppeina, jolla oli jatkumo huomisessa. Kun yritin tavoittaa kevyttä lentoa tunsin vain miten kädet upposivat kadoten öiseen pimeyteen samalla kun jalat liukuivat ajassa taaksepäin. Tuskinpa olisin mikään Kate Winslet, oli viimeinen muistikuva jonka ehdin säikähtäen ajatella samalla kun tunsin kurottuvani keskivaiheilta sinkoutuen ohueksi nauhaksi.
Kiitos