julkisella paikalla; siinä paljastaa helposti salaisenakin pitämänsä luonteenvikansa ja kaunansa. Näin kävi yhden sukulaiseni, joka sepusti äitinsä muistelmat ja julkaisi ne hiljattain omakustanteena. Hän ylvästeli paljastavansa, miten hänen sisaruksensa (tai sisaruspuolensa, oikestaan) ja äitinsä aviomies sukuineen oli typeriä, sivistymättömiä moukkia ja hän, hänen äitinsä ja äitinsä suku olivat valistuneita vapaa-ajattelijoita, jotka ymmärsivät kaiken paremmin kuin muut, mutta joutuivat kärsimään miehen takia.
Sen sijaan sepustelija paljastaa kaunansa omaa perhettään kohtaan ja piirtää äidistään kuvan itsekeskeisenä, narsistisena riitapukarina, joka odotti valmista ensin äidiltään, sitten mieheltään. Aviomiestä yritetään pilkata, mutta pilkka osuu pilkkaajan omaan nilkkaan. Ilkein motiivein kirjoittavakaan ei onnistu olemaan paljastamatta, miten hillitysti ja ystävällisesti mies kohtelee pahasuista rouvaansa.
Isän pyrkimykset kouluttautua ammattiin leimataan typeriksi ja turhiksi haaveiluiksi; kirjoittaja ei usko koulutuksen voimaan ihmisen elämän parantajana. Pitäisi hänen mielestään sepän pysyä lestissään. Kuitenkin ylvästelee, kun itse 50-vuotiaana lopulta sai yliopistollisen perustutkinnon suoritettua samalla alalla kuin kasvatti-isänsä oli halunnut opiskella aikoinaan.
Mikään, mitä äidin aviomies teki perheelleen, ei ollut kirjoittajan mielestä tarpeeksi hyvää. Talonkin mokoma rakensi kierrätetyistä hirsistä. Toi anopilleen ilmaiset tiilet uuteen uuniin, mutta nekään eivät olleet riittävän hyviä. Valokuvista, joissa vanheneva pariskunta istui vierekkäin sovussa, tyytyväisen näköisinä - oppivathan he vanhemmiten välittämään toisistaan aidosti - aviomiehen kuva leikataan pois. Hänestä on sitten kuva anopin hautajaisissa, jotka hän järjesti omassa kodissaan lukuisille vieraille. Kuvassa hän sattuu hymyilemään jollekin vanhalle valokuvalle. Kirjoittaja on siepannut kuvan vimmassaan, ja kuvan alle on laittanut tekstin: "Miksi hän nauraa anoppinsa hautajaisissa?" Vihjailee miehen myös myrkyttäneen anoppinsa vesikaivon.
Sisaruksista kerrotaan, miten kamalia he ovat, kun ovat kautta vuosien rukoilleet äitinsä luonteen paranemista, ja ne, jotka eivät olleet uskonnollisia, ovat jättäneet yhteydenpidon kokonaan. Sanallakaan ei mainita äidin rakastaneen lapsiaan - ja tottahan se olikin. Lastenko oli syy, kun äiti ei osannut rakastaa muita kuin itseään.
Sitä vaan haluan sanoa, ettei kannata yrittää kirjoittaa häväistystarinaa, jos ei itse ole tilanteen yläpuolella vaan itse on osa ongelmaa. Tulos kun on naurettava. Ei kannata edes panna vireille kunnianloukkaussyytettä, kun loukkaus on vain aie, eikä muiden kunniaa loukata kuin kirjoittajan omaa ja hänen äitinsä.
Sen sijaan sepustelija paljastaa kaunansa omaa perhettään kohtaan ja piirtää äidistään kuvan itsekeskeisenä, narsistisena riitapukarina, joka odotti valmista ensin äidiltään, sitten mieheltään. Aviomiestä yritetään pilkata, mutta pilkka osuu pilkkaajan omaan nilkkaan. Ilkein motiivein kirjoittavakaan ei onnistu olemaan paljastamatta, miten hillitysti ja ystävällisesti mies kohtelee pahasuista rouvaansa.
Isän pyrkimykset kouluttautua ammattiin leimataan typeriksi ja turhiksi haaveiluiksi; kirjoittaja ei usko koulutuksen voimaan ihmisen elämän parantajana. Pitäisi hänen mielestään sepän pysyä lestissään. Kuitenkin ylvästelee, kun itse 50-vuotiaana lopulta sai yliopistollisen perustutkinnon suoritettua samalla alalla kuin kasvatti-isänsä oli halunnut opiskella aikoinaan.
Mikään, mitä äidin aviomies teki perheelleen, ei ollut kirjoittajan mielestä tarpeeksi hyvää. Talonkin mokoma rakensi kierrätetyistä hirsistä. Toi anopilleen ilmaiset tiilet uuteen uuniin, mutta nekään eivät olleet riittävän hyviä. Valokuvista, joissa vanheneva pariskunta istui vierekkäin sovussa, tyytyväisen näköisinä - oppivathan he vanhemmiten välittämään toisistaan aidosti - aviomiehen kuva leikataan pois. Hänestä on sitten kuva anopin hautajaisissa, jotka hän järjesti omassa kodissaan lukuisille vieraille. Kuvassa hän sattuu hymyilemään jollekin vanhalle valokuvalle. Kirjoittaja on siepannut kuvan vimmassaan, ja kuvan alle on laittanut tekstin: "Miksi hän nauraa anoppinsa hautajaisissa?" Vihjailee miehen myös myrkyttäneen anoppinsa vesikaivon.
Sisaruksista kerrotaan, miten kamalia he ovat, kun ovat kautta vuosien rukoilleet äitinsä luonteen paranemista, ja ne, jotka eivät olleet uskonnollisia, ovat jättäneet yhteydenpidon kokonaan. Sanallakaan ei mainita äidin rakastaneen lapsiaan - ja tottahan se olikin. Lastenko oli syy, kun äiti ei osannut rakastaa muita kuin itseään.
Sitä vaan haluan sanoa, ettei kannata yrittää kirjoittaa häväistystarinaa, jos ei itse ole tilanteen yläpuolella vaan itse on osa ongelmaa. Tulos kun on naurettava. Ei kannata edes panna vireille kunnianloukkaussyytettä, kun loukkaus on vain aie, eikä muiden kunniaa loukata kuin kirjoittajan omaa ja hänen äitinsä.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Oli tarkoitus ensin kirjoittaa, että "kirjoittaminen on kuin riisuutumista julkisella paikalla"
Tekniikan kehitys on mahdollistanut kenelle tahansa kustantaa itse omakustanteena melkein mitä tahansa. Sille ei kukaan voi mitään. Lohdutuksena voi tietysti sanoa, että yleensä omakustanteiset elämäkerrat ovat melko kehnoja eivätkä ne kiinnosta muita kuin pientä piiriä, esim. sukulaisia.
Joten - mitäpä sanoisi? Anna olla. Kirja kertoo ennen kaikkea kirjoittajastaan. Muistot tai ihmisten luonnehdinnat eivät koskaan mene yksi yhteen jonkun toisen samasta asiasta muistavan ihmisen mielipiteen kanssa.
Se niistä "sukuhistorioista" tai "perhekronikoista". Viittaa kintaalla koko asialle!
sillai et opettele kirjoittaan ensin,paljon kirj. virheitä.Äläkä raivoa täällä
Voinhan itse kirjoittaa hänet omaan kirjaani ja tehdä sen paremmin kuin hän. Kyllä kunnianloukkaussyyte on ihan paikallaan pienenkin julkaisun kohdalla, jos loukatuista siltä tuntuu. Tässä tapauksessa kirjoittaja vain ei ollut tarpeeksi älykäs vaan toi omat kaunansa esille tosi hyvin. Jääköön omaan arvoonsa siis.