Olen reilu kolmekyppinen mies. Opiskellut olen kohtuullisen paljon, mutta tutkintoa en ole saanut kasaan. Sen suorittaminen ei vain jotenkin kiinnosta, vaikka opiskelun aihe kiinnostaakin. Minua ei myöskään huvita tehdä työtä. En kertakaikkiaan kestä aamuheräämisiä, stressiä tai aikataulutettuja iltoja. Kaikki työjaksoni elämässä ovat tuntuneet siltä, että tätä en varmasti tahdo. Työ on aina puskenut pintaan pakokauhun, vaikka työnkuva sinänsä ei mitenkään hirveä olisi ollutkaan ja vaikka muut työntekijät olisivat sitä hyvin sietäneet.
Laiska en sinänsä ole. Pidän opiskelusta, kunhan minun ei tarvitse tehdä suorituksia. Hakkaan mielelläni halkoja uupumukseen saakka, kunhan siitä ei makseta palkkaa eikä hommassa ole tulosvastuuta. Pidän pitkäkestoisesta liikunnasta, jossa joutuu puristamaan itsestään paljon irti henkisesti ja fyysisesti ja sietämään kipua.
Unelmatyöni olisi fyysistä kärsimystä ja henkistä pitkäjänteisyyttä vaativa projekti, jossa ei olisi onnistumisen pakkoa. Itse asiassa voisin kuvitella itselleni montakin unelmatyötä, joista jokaiseen liittyy sekä fyysinen rankkuus että henkinen pitkäjänteinen pinnistely. Valitettavasti kukaan ei niistä hommista maksa, joita tahtoisin tehdä.
Myöskään ympäristöni mallit eivät tue näkemystä työn tekemisen mielekkyydestä. Isäni on fyysisesti loppuun kulunut, vaikka eläkeikään on vielä muutama vuosi, ja äitini jaksaa juuri ja juuri vuoden ympäri masennuslääkkeitä syöden. Puolisoni on masennuksen vuoksi pitkällä sairaslomalla hyvästä työstä, ja nuoret tuttuni vaihtavat jatkuvasti alaa entiseen kyllästyttyään ja uuvuttuaan. Vanhemmat tuntemani ihmiset taas haaveilevat eläkkeelle pääsystä vuosia laskien ja raskaasti huokaillen. Kukaan ei oikein tunnu olevansa työhönsä tyytyväinen.
Olen tullut johtopäätökseen, että koska en työtä siedä, minun kannattaa tappaa itseni. Köyhänä ja tuilla eläessä on todella kurjaa, mutta rahan saaminen vaatisi työn tekemistä, mikä on vielä moninverroin kurjempaa. Olen pohtinut itsemurhaa jo vuosia ja puhunut siitä ammattiauttajillekin, mutta apua en ole saanut. Elämäni vain kurjistuu kurjistumistaan. Samalla toimintakykyni rapistuu ja mahdollisuudet kapenevat. Nykyään olen ajautunut ahdistuneeseen kapeaan kujaan, jossa ainoa suunta on kuolema.
Kirjoitukseni saattaa kuulostaa kummalliselta, mutta tahtoisin tietää, onko muita, joista tuntuu, että työelämään ja opiskeluun liittyvä stressi ja säännöllisyys tekevät elämästä arvotonta - niin arvotonta, että kuolemakin on parempi vaihtoehto.
Laiska en sinänsä ole. Pidän opiskelusta, kunhan minun ei tarvitse tehdä suorituksia. Hakkaan mielelläni halkoja uupumukseen saakka, kunhan siitä ei makseta palkkaa eikä hommassa ole tulosvastuuta. Pidän pitkäkestoisesta liikunnasta, jossa joutuu puristamaan itsestään paljon irti henkisesti ja fyysisesti ja sietämään kipua.
Unelmatyöni olisi fyysistä kärsimystä ja henkistä pitkäjänteisyyttä vaativa projekti, jossa ei olisi onnistumisen pakkoa. Itse asiassa voisin kuvitella itselleni montakin unelmatyötä, joista jokaiseen liittyy sekä fyysinen rankkuus että henkinen pitkäjänteinen pinnistely. Valitettavasti kukaan ei niistä hommista maksa, joita tahtoisin tehdä.
Myöskään ympäristöni mallit eivät tue näkemystä työn tekemisen mielekkyydestä. Isäni on fyysisesti loppuun kulunut, vaikka eläkeikään on vielä muutama vuosi, ja äitini jaksaa juuri ja juuri vuoden ympäri masennuslääkkeitä syöden. Puolisoni on masennuksen vuoksi pitkällä sairaslomalla hyvästä työstä, ja nuoret tuttuni vaihtavat jatkuvasti alaa entiseen kyllästyttyään ja uuvuttuaan. Vanhemmat tuntemani ihmiset taas haaveilevat eläkkeelle pääsystä vuosia laskien ja raskaasti huokaillen. Kukaan ei oikein tunnu olevansa työhönsä tyytyväinen.
Olen tullut johtopäätökseen, että koska en työtä siedä, minun kannattaa tappaa itseni. Köyhänä ja tuilla eläessä on todella kurjaa, mutta rahan saaminen vaatisi työn tekemistä, mikä on vielä moninverroin kurjempaa. Olen pohtinut itsemurhaa jo vuosia ja puhunut siitä ammattiauttajillekin, mutta apua en ole saanut. Elämäni vain kurjistuu kurjistumistaan. Samalla toimintakykyni rapistuu ja mahdollisuudet kapenevat. Nykyään olen ajautunut ahdistuneeseen kapeaan kujaan, jossa ainoa suunta on kuolema.
Kirjoitukseni saattaa kuulostaa kummalliselta, mutta tahtoisin tietää, onko muita, joista tuntuu, että työelämään ja opiskeluun liittyvä stressi ja säännöllisyys tekevät elämästä arvotonta - niin arvotonta, että kuolemakin on parempi vaihtoehto.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Sellainen lisäys vielä, että ihmisten kanssa toimiminen on minulle vaikeaa. Olen kai kohtuullisen introvertti, ja lisäksi kammoksun normeja. Yhteistyö tai edes sitoutuminen yhteisiin sopimuksiin on hankalaa, vaikka kuinka yritän. Niistäkin tulee sellainen olo, että nyt on äkkiä juostava karkuun ja ammuttava haulikolla perään, ettei kukaan saa kiinni.
Kahdenkeskisissä ihmiskontakteissa olen hyvä, joskin niihinkin liittyy se ongelma, että saatan muuttua lampaasta sudeksi ja takaisin lyhyessä hetkessä. Niin ikään saatan hetkessä menettää täydellisesti mielenkiinnon ihmiseen ja muuttua yhteistyökyvyttömäksi, eikä sitä palauta mikään velvollisuudentunto. Tästä "monipersoonaisuudesta" on minulle usein sanottukin.
En vain kertakaikkiaan keksi ratkaisua, miten saisin elämästäni siedettävää. Kaiken perusta kun liittyy työhön. Aivan kuin minua ei olisi tarkoitettu tänne. Olen aivan yksin, orpo ja hukassa. Olen tuntenut näin yläasteelta saakka. Olen aina ollut sivullinen. En koskaan ole ymmärtänyt elämän sääntöjä enkä keksinyt, mikä järki niissä on.
Eli niin kuin Leino kirjoittaa:
Oi, vieraita oomme me ihmiset
kuin eri tähdillä syntynehet,
kuka kotoisin kuuhuen helmasta on,
kuka auringon,
kuka aivan, aivan on koditon.
http://www.city.fi/yhteisot/blogit/suvini/?n=Suvini&total=17&offset=10
Oletko ajatellut että nuo ongelmasi voivat johtua neurologisesta profiilistasi. Luulen että se on ongelmasi ydin ja siihen pitää keksiä ratkaisu. Lääkkeistä ovat jotkut hyötyneet. Käypä adhd-palstalla, se voi avata silmät.
Nykyelämä on sellaista, että meiltä ihmisiltä on viety pois todellinen vapaus päättää omasta elämästämme, joku muu sanelee meille miten meidän on elettävä, miten kulutettava aikaamme. Meidät on kategorisoitu elämään betonilähiöihimme.
Jos emme elä juuri sellaista elämää kuin mitä meidän käsketään, elää tipahdamme pois materiaalisesta hyvinvoinnista, joka tarkoittaa melkeinpä samaa kuin halveksittu. Emme ole edes vapaita kapinoimaan muutakin passiivisesti, koska muussa tapauksessa koneistoa ylläpitävät kädet tulevat ja vievät meidät vielä pienempään betoni koppiin häpeämään.
Kirosanoja ovat omistusoikeus, maanviljelys ja teollisuustuotanto tyyppisen tuotannon keksiminen. Ennen sitä siis kivikaudella me ihmiset olimme vapaita. Antropologien mukaan keskiverto ihminen työskenteli kivikaudella kaksi päivää viikossa elantonsa hankkimiseksi. Loppuajan me käytimme miten ikinä halusimme. Menimme minne halusimme, nukuimme koska halusimme, olimme vapaita. Ei ollut keinotekoisia hierarkioita vaan jokainen oli osa laumaa tai lähti vaeltelemaan oman tahtonsa mukaan jos halusi.
Olimme vapaita kunnes joku keksi alkaa viljellämaata, siitä kaikki paha alkoi, joku keksi, että hän voi omistaa maata. Maanomistaja hän tarvitsi työvoimaa hän keksi, että kaikkien muiden on raadettava hänen pellollaan aamusta iltaan. Hän myös keksi, että jos joku muu keksii maalle jotain muuta käyttöä, ei se enää onnistu myös maan eläinten oli hänen mailtaan lähdettävä. Maanomistaja keksi, että palkaksi raatajille riittäisi sen verran kuivaa leipää, että he juuri ja juuri pysyvät hengissä. Ylijäämän hän piti itsellään, koska hän omisti pellon, hän sai päättä ehdot. Oman tahtonsa varmistamiseksi hän antoi osan ylijäämästä poikkeuksellisen isokokoisille miehille, jotka pitivät huolen siitä, että raatajat toteuttivat vain hänen tahtoaan. Kukaan ei enää saanut tehdä niin kuin parhaaksi näki vaan pellon-omistaja saneli toiminnan ehdot. Ne jotka tajusivat mistä koko hommassa oikeasti on kysymys ja eivät pitäneet suutansa kiinni tunsivat sen kyllä nahassaan.
Lopulta joku keksi teollisuustuotannon, syntyi myös rahoitusmarkkinat ja pankit. Sama meno jatkui, ehkä hieman kierompana ja monimutkaisempana. Työläiset saivat materiaalista hyvinvointia hieman enemmän kuin sen kuivan leivän, mutta tämän saamiseksi piti uhrata oma vapaus ja aika ihan samalla tavalla kuin ennenkin. Työntuottavuus kasvoi yli kaksikymmentäkertaiseksi aikaisempaan verrattuna, siitä huolimatta me raadamme ihan yhtä paljon kuin ennenkin. Raadamme tauotta paljon pitempään kuin kivikaudella. Meille on kokoajan muistettu kertoa, tätä on edistyksellisyys ja hyvä elämä. Toisaalta mitäpä koko elämänsä laatikossa elänyt rotta voisi tietää paremmasta, ehkä vain välillä ihmettelee miksi hänellä on outo olo laatikossaan.
Hei,
Toivon, että olet vielä hengissä. Sinun kertomasi perusteella vaikuttaa, että sinulla vois mahdollisesti olla jonkinlainen neurologinen sairaus tai häiriö, joka aiheuttaa sinulle näitä ongelmia. Kannattaisi koettaa vielä selvittää se, ennen kuin itseltäsi hengen kokonaan riistät. Olet ainutlaatuinen, toivoa on vielä.
Lykkyä tykö!
Minulle oli yllätys, että harkitset itsemurhaa. Jutun alkuosan perusteella ajattelin, että työnteko ei ole sinulle oleellinen osa elämää. Olen itse suunnilleen saman tapaisessa tilanteessa, tosin olen syrjäytynyt sairauden vuoksi. Vaikka pystyisinkin johonkin työhön, niin työ ei enää motivoi. Tiedän jo kokemuksesta, että yhteiskunta ei tarjoa apua ja tukea, jos sairastuu tai ei oravanpyörässä pärjää. Itselleni rahattomuus ei ole ongelma, koska olen nykyään yksinäinen. Ajankulukaan ei ole ongelma. Ainoa ongelma on se, että olen hyljeksitty ja halveksittu. Yhteiskunnassamme ihminen arvotetaan tuottavuuden mukaan.
Oletko ajatellut, että olet suuntautunut todennäköisesti aivan väärille aloille työssä ja opinnoissa? Itse viihdyin tylsässä suorittavassa työssä, jossa keskinäinen kilpailu ja sosiaaliset taidot eivät olleet keskeisessä roolissa. Eli erilaista tuotantotyötä. Tein sellaista työtä vielä sairastumiseni jälkeenkin, mutta aikaisempi sairaus oli sotkenut talousasiat ja sosiaaliset suhteet sen verran pahasti, että yleisesti ottaen missään työssä ei ollut enää mielekkyyttä.
Olet luonut minäkuvan ammatillisen suoriutumisen mukaan, kuten maassamme oletetaan. Kuitenkin ilmeisesti voisit pärjätä aivan hyvin ilman työtäkin, ja saada sisältöä elämään muista asioista. Suosittelisin kokeilemaan jonkinlaista tuotantotyyppistä työtä. Kovin fyysistä voi olla hankala löytää, mutta voit kompensoida sen vapaa-aikana. Olisit ihanteellinen sellaiseen työhön! Sellaista voisi kuvitella olevan työ teollisuuslaitoksessa (esim. kokoonpanotyö), postinjako, kaupan kassa, siivous, elintarvikealan työ (teurastamo?). On töitä, joissa on selkeät säännöt, ei tarvitse ajatella, eikä pysty kauheasti kiirehtimäänkään, vaan työ menee painollaaan. Miltä kuulostaa? Harkitse vaikka työkkärin työkokeilua, viihdyt varmasti! Koska kyseessä on elämäsi, unohda lihavan palkkapussin metsästys, vaan hae juuri itsellesi sopivaa mielekkyyttä työelämästä. Todennäköisesti olet tuollaisessa työssä pidetty, ja hyväkuntoisuutesi on plussaa.
Tuttua kaikki suorittaminen tms. Pärjäisin loistavasti opinnoissa, jos ei olisi kellekään tulosvastuuta. Edes itselle. Saattaisin jopa ylittää itseni. Mutta kun pitää suorittaa ja onnistua... plöts.
Meillä on jotenkin löytynyt hyvä ratkaisu.
Mä olen saanut keräillä itseäni, kun parempi puolisko käy töissä masennuksestaan huolimatta. Hän kannustaa opiskelussa, johon itse en hetkittäin koe ollenkaan pystyväni. Ala on sellainen, että sitä työtä tiedän haluavani tehdä, opiskeltava vaan olisi paaaljon. Mies pitää omasta työstään, vaikka stressaa usein. Vitsailemme usein jekuista, mitä se voisi pomolleen tehdä. Sellainen hieman keventää. Olen sanonut, että kun saan edes johonkin asti opiskeltua, hän voi olla vuorostaan kotona. Etenkin, jos hänen työnsä joskus loppuu tai alkaa tuntua epämielyttävältä. Pärjäisimme ihan hyvin minun palkalla, jos tosiaan jaksan vaan opiskella. Mies sanoo itsekin, että se tuntuisi hyvältä, hän voisi kotona kunnostella piharakennuksia ja niin edelleen. Minustakin ajatus siitä, että hän olisi kotona tuntuu huojentavalta verrattuna siihen, että olisi stressaavassa työssä, josta ei pidä. Samalla tavalla hän suhtautuu minuun nyt.
Taloudellinen tilanne on ihan hyvä. Meillä on tosin aika selkeänä se, että jos toinen ei jaksa, niin silloin toinen jaksaa. Eli jos hän palaisi ihan loppuun nyt, niin etsisin hampaat irvessä jostain töitä ja esittäisin, että vielä tykkään niistä, jotta hän ei tuntisi ylimääräistä pahaa mieltä. Eli raha ei motivoi, vaan paremman puoliskon hyvinvointi. Se on ainut (mutta mahdollisesti paras) motivoiva asia, jonka olen löytänyt.
Tuohon asiaan ainakin meillä on tuntunut löytyvän ratkaisu. Ja tuskin joudutaan mistään elämänlaadusta tinkimään, koska olisi tarkoitus opiskella niin pitkälle, että se näkyy palkassa. Ollaan laskettu, että lainan maksukin onnistuu. Se, että toinen ei tee työtä, on sen työtä tekevän kannalta varmasti mukavaa. Voin ainakin kuvitella, että omaa työssä jaksamista auttaisi suuresti se tieto että mies on kotona, kun tulen. Kaikki vapaa-aika on yhteistä, ja lapsia ajatellen eihän mikään olisi niin hienoa kuin se, että toinen vanhempi olisi kotona. Se tietty voisi vähän ikävältäkin tuntua, että ei itse saa olla jatkuvasti lastensa kanssa, mutta töiden jälkeen sitten. Eikä tarkoitus ole mitään uraa luoda, josta perhe kärsisi. Ei todellakaan. Perhe ensin.
Ilman miestäni en jaksaisi yhtään mitään. Yksin ollessani työjaksoissa laskin aina päiviä siihen, että voin jo irtisanoutua. Työttömänä ei ollut juurikaan mitään syytä yrittää, tulevaisuudessa ei siintänyt kuin samaa tuskaa päivästä toiseen. Raha ei motivoi, se on selvää. Joutuisi tosiaan antamaan enemmän kuin saa.
Oon työtön. Otin loparit duunista. Työelämä ei kiinosta pätkääkään, Haluisin vain nukkua pois. Aattelin lopettaa syömisen jos pääsis vaikka saikulle. Jos ja kun paino tippuu alipainon puolelle...
Täsmää muhun melkein millintarkasti, paitsi olen pari vuotta vanhempi, eikä ole puolisoa eikä tuota monipersoonaa, mutta muuten. Ne tärkeät asiat (työ, opiskelu) ei vaan kiinnosta, pakkosuorittamista välillä suorituskyvyn ylärajoilla. Kovakin fyysinen reeni on sen sijaan kivaa, paitsi nykyään olen vähän laiskistunut sen(kin) suhteen. Jotain tarttis tehdä, en ole vielä saanut mietittyä mitä.
Niin, olet liian normaali tähän epänormaaliin ja perverssiin hullunmyllyyn. Itse olen samaa lajia ja laatua. Niin tuttua tuo analyysisi on.
Tosin mua helpotti se kun pääsin työkyvyttömyyseläkkeelle ja olen sitä varten oppinut elämään nuukasti miltei rahatalouden ulkopuolella. En tunne huonoa omaatuntoa enkä koe olevani velkaa yhteiskunnalle. Elelen hissukseen täällä metsän laidalla (tosin kerrostalossa kuitenkin kun ei ole mökkiin varaa), harrastan ulkoilua ja muita ilmaisia asioita, kirjastoa, nettiä ja muutama ystävä on palannut elämääni sen jälkeen kun olen saanut itseni rauhoittumaan laskemalla vaatimus- ja odotustasoa.
Se sullekin vinkiksi. Säkin kun näytät ottavan ympäristön vaatimuksen liian raskaasti.
Ei oo maailma ympärillämme kovin paljoa välittämisen arvoinen.
"En kertakaikkiaan kestä aamuheräämisiä, stressiä tai aikataulutettuja iltoja. Kaikki työjaksoni elämässä ovat tuntuneet siltä, että tätä en varmasti tahdo. Työ on aina puskenut pintaan pakokauhun, vaikka työnkuva sinänsä ei mitenkään hirveä olisi ollutkaan ja vaikka muut työntekijät olisivat sitä hyvin sietäneet."
niimpä. ihan kuin minä olisin puhunut. paitsi että olen kaksikymppinen nainen. työ/aikataulut/stressi ahdistaa minua niin paljon, etten kykene menemään töihin. lisäksi olen jatkuvasti sairaana, kaikki flunssat mitä suomessa on niin käyn läpi.. rahaa ei ole edes kunnolliseen ruokaan.
ystävät ovat pikkuhiljaa hylänneet, vastoinkäymisieni vuoksi, kukaan ei jaksanut lohduttaa minua. voimavarani ovat niin lopussa etten tiedä kuinka kauan jaksan enää elää.
vikaa? :( -niminen nainen, hommaa itsellesi jokin ukkeli, auttaisikohan? Pistä ilmoitus vaikka jonnekin seuranhakupalstalle. No siihen voin lisätä, että yhdellä nuorella neidillä oli ilmoitus eräässä paikassa ja vastasin sitten siihen. No tämä kyseinen neitonen vastasi takaisin. Olemme kirjoitelleet hieman sähköpostin avulla. Kerran myös tapasimme ihan livenä, mutta homma luultavasti kariutui siihen, että olen kuulemma ehkä "liian vanhan näköinen" ollakseni 28-vuotias. En ole ikävä kyllä kuullut hänestä sen jälkeen. :-/
Minulla on myös jonkin verran laiskuutta jossakin mielessä. En ole saanut pitempää palkkatyötä, kun ei tärpää, niin ei nappaa. Joku siinä on miksi eivät palkkaa. Muuta työtä olen tehnyt myös, kuten erilaiset työharjoittelut. Olen myös opiskellut, koska sitä vaadittiin työkkärissä, että työttömyysturva ei katkeaisi. Ei ainoa syy. No kaipa sitä on jotakin ehkä myös oppinutkin. Olen myös kovin epäsosiaalinen ja hiljainen.