Ajatelkaa pariskuntaa jolla on lapsia, mutta heillä menee huonosti. Heidän yhteinen aika on pelkkää tuskaa ja heillä on todella paha olla toistensa seurassa. Kannattaako tälläisen parin miettiä, mikä on vikana ja yrittää korjata tilanne. Vai kannattaako olla haaskaamatta aikaa ja rikkoa lasten koti?
Meillä oli vaimon kanssa juuri tuollainen tilanne, molemmat melkein itkivät kun toisen läsnäolokin tuntui kuvottavan vastenmieliseltä. Sitten aloimme miettimään, että mitä oli tapahtunut ja muutimme hieman asioita ja nyt nautimme todella paljon toistemme seurasta ja rakastamme toisiamme.
Meillä oli vaimon kanssa juuri tuollainen tilanne, molemmat melkein itkivät kun toisen läsnäolokin tuntui kuvottavan vastenmieliseltä. Sitten aloimme miettimään, että mitä oli tapahtunut ja muutimme hieman asioita ja nyt nautimme todella paljon toistemme seurasta ja rakastamme toisiamme.
Vastaukset 3
Vanhimmat
että kaikki pariskunnat joilla on lapsia miettivät mikä on vikana jos menee huonosti. Tilanteen korjaamishalu on sitten toinen juttu. Joillakin on halua ja joillakin ei ole ja se riippuu tietenkin solmujen ja ongelmien määrästä. Joskus liian pitkään jatkuneesta huonosta olosta kehittyy niin vaikeasti avattavia solmuja että resurssit niiden avaamiseen on vähissä. Jos molemmat ovat samassa upoavassa veneessä apu todellakin pitää jo hakea ulkopuolelta mutta tosiasiassa sitä ensin yritetään hakea siitä toisesta hukkuvasta. On niin helppo syyllistää tuo kumppani siitä omasta pahasta olosta.
No niin tai näin tarinoita on yhtä monta kuin on pariskuntaakin.
Lapsilta kuitenkin jos kysyttäisiin mitä he haluavat niin vastaus on aina sama. Onnellisen ja turvallisen äidin ja isän. Toisinaan tämäkin saattaa toteutua vain eron kautta mutta on tosiasia sekin että lapset tavalla tai toisella kärsivät siinä. Harvoin eroaminen tapahtuu niin järkevästi että lasten kärsimykseltä vältyttäisiin sillä ero on usein tunnejuttu. Luopumisen tuska kuuluu silti elämään ja jonakin päivänä jokainen luopuu ihan kaikesta täällä. Hyvä silti että teitä jaksajia on ja halua korjata tilanne.
uskallanpa väittää, että suurin osa pariskunnista, jotka "pysähtyvät asian äärelle", tekevät kuten te. Jollei tilanne ole kärjistynyt jomman kumman muutoksen tarpeeseen salasuhteen muodossa, eivät ihmiset, joilla on lapsia, tuosta vain eroa mököttäen toisilleen forever vaan selvittävät, olisiko aineksia jatkoon yhdessä.
Hieno juttu, että vaimosi kanssa saitte asiat järjestykseen - itsellä ei ollut yhtä hyvä tuuri, vaan exän kanssa totesimme, että ehkei meistä kavereita "suurempaa" olisi pitänyt koskaan tullakaan. Ei ollut kuvotusta tai kyllästymistä, vaan totaalisen tyhjä ja välinpitämätön olo. Nyt on erosta pari vuotta, olemme kavereita ja lapsilla on hyvä mieli, kun molemmat vanhemmat ovat iloisia ja hymyilevät jopa toisilleenkin, kun nähdään. Joku voi sanoa, että eikös kaveruuskin ole aika hyvä ihmissuhteen pohja - no onhan se, ihmissuhteen - mutta ei parisuhteen.
asianne niin simppelisti kuntoon:) Toisaalta, ymmärrän myös pareja, jotka päätyvät eri teille ja ovat onnellisempia siten - minusta se on tarkkaan ajan kanssa harkittuna yhtä vastuullinen päätös kuin yhdessä pysyminen, jos yhdessä olo todella on vaikeaa ja ristiriidat ylittämättömiä. Eroaminen tuottaa lapsille tuskaa, mutta toisaalta, vanhempien kylmä ja jopa avoimen vihamielinen suhde saattaa jättää syvät arvet lapsiin ja jopa tehdä mahdottomiksi heidän omat tulevat parisuhteensa, kiintymyksen ja rakkauden osoittamisen.