En tiedä edes mistä aloittaa. Mies on jo 2 vuotta ollut ihmeellinen. Ero on ollut lähellä monta kertaa. mies väheksyi minua noina 2 vuotena niin, että olin jo itse tehnyt päätöksen lähteä. Sitten joku muuttui, hetkeksi... MIes sanoi, että oli kuin uudestaan rakastunut minuun. Itse olin siinä vaiheessa jo niin sekaisin, että en tiennyt mitä ajatella. En pystynyt olemaan normaalisti. Meni kuukausi, mies taas loittoni. Ei enää pidä minusta, ei viihdy seurassani, haukkuu, arvostelee, jopa lasten kuullen. On yhdessä vain lasten takia, näin itse sanoi. On valmis luopumaan omasta onnesta lasten takia. Ei halua, että lapset elää ilman kokopäiväistä isää, kun itsellä isää ei ole ollut ollenkaan. Kysyin milloin se alkoi, ettei enää pitänyt minusta. Vastaus oli, että kun esikoinen syntyi...
Mies ihastui toiseen kun odotin esikoista. Jos en olisi ollut raskaana, mies olisi luultavasti jättänyt, omien sanojensa mukaan. Mutta pysyi tässä, koska lapsi oli tulossa. Mies sanoo, ettei nykyinen tilanne johdu tuosta ihastuksesta vaikka ajoitus osuu nappiin. Puhuu silti vieläkin tuosta ihastuksesta kuin hän olisi jumalatar.
Mies yrittää muuttaa mua. Haluaa musta ihan toista ihmistä. Ei edes muista etten aina ole ollut tälläinen kuin nyt tämän tilanteen takia. Ei tunnu muistavan mitään hyvää koko 7,5 vuoden ajalta. Vain sen, että olen aina ollut huono ihminen. Tiedän itse, ettei se pidä paikkaansa. Mies vain näkee minussa sen mikä on ristiriidassa sen kanssa mitä haluaisi minun olevan nyt.
Mies on kääntänyt asiaa viime aikoina niin, että minun pitäisi haluta jotain toista kui häntä (mikä siis on varmasti totta, mutta tarkoitan että yrittää peilata omia tunteitaan minuun). Tänään piti olla mukava vapaailta pitkästä aikaa. Ja mukavasti se alkoikin. Mieskin oli hyvällä tuulella, tuntui jopa, että hän nautti seurastani. Sitten yhtäkkiä alkoi tulla muistutuksia todellisuudesta. Aluksi puhetta siitä miten erilaisia olemme. Sitten siitä miten meidän musiikkimaku on ristiriidassa, miten hän haluaisi ettei tulisi valitusta musiikista. Mulla ei siis ole mitään sanavaltaa siihen mitä haluan kuunnella, ei edes yhden biisin verran... Vaan hänen musiikillaan on väliä. "Sinun pitäisi hommata mies joka kuuntelee samaa musiikkia kuin sinä?" Ja kun kysyn, että onko musiikkimaku hyvä syy eroon, niin kuulemma on....
Ja tiedän jo miten huominen menee. Miten minä pilasin illan. Kun minä aloin valittaa musiikista ja minä aloin synkistelemään. Ja näin ei siis ole. En synkistele oikeastaan nyttenkään, pakenin vaan tilannetta alakertaan. Mies jäi popittamaan ylös. Vihaan sitä, miten kaikki on aina mun syytä vaikka itse tiedän ettei ole. Mies siitä itse alkoi puhumaan, hän ei ottanut mun toiveita huomioon ja silti mun pitäis vaan kiltisti istua tuppisuuna vieressä kattomassa kun hän nauttii musiikista.
Meillä on kyllä yhteistä musiikkiakin, paljon... Mutta se ei nyt ollut suosiossa. Ehdotin, mutta ei kelvannut. Ja silti, tiedän sen minun syytä kaikki tyyni....
Mies ihastui toiseen kun odotin esikoista. Jos en olisi ollut raskaana, mies olisi luultavasti jättänyt, omien sanojensa mukaan. Mutta pysyi tässä, koska lapsi oli tulossa. Mies sanoo, ettei nykyinen tilanne johdu tuosta ihastuksesta vaikka ajoitus osuu nappiin. Puhuu silti vieläkin tuosta ihastuksesta kuin hän olisi jumalatar.
Mies yrittää muuttaa mua. Haluaa musta ihan toista ihmistä. Ei edes muista etten aina ole ollut tälläinen kuin nyt tämän tilanteen takia. Ei tunnu muistavan mitään hyvää koko 7,5 vuoden ajalta. Vain sen, että olen aina ollut huono ihminen. Tiedän itse, ettei se pidä paikkaansa. Mies vain näkee minussa sen mikä on ristiriidassa sen kanssa mitä haluaisi minun olevan nyt.
Mies on kääntänyt asiaa viime aikoina niin, että minun pitäisi haluta jotain toista kui häntä (mikä siis on varmasti totta, mutta tarkoitan että yrittää peilata omia tunteitaan minuun). Tänään piti olla mukava vapaailta pitkästä aikaa. Ja mukavasti se alkoikin. Mieskin oli hyvällä tuulella, tuntui jopa, että hän nautti seurastani. Sitten yhtäkkiä alkoi tulla muistutuksia todellisuudesta. Aluksi puhetta siitä miten erilaisia olemme. Sitten siitä miten meidän musiikkimaku on ristiriidassa, miten hän haluaisi ettei tulisi valitusta musiikista. Mulla ei siis ole mitään sanavaltaa siihen mitä haluan kuunnella, ei edes yhden biisin verran... Vaan hänen musiikillaan on väliä. "Sinun pitäisi hommata mies joka kuuntelee samaa musiikkia kuin sinä?" Ja kun kysyn, että onko musiikkimaku hyvä syy eroon, niin kuulemma on....
Ja tiedän jo miten huominen menee. Miten minä pilasin illan. Kun minä aloin valittaa musiikista ja minä aloin synkistelemään. Ja näin ei siis ole. En synkistele oikeastaan nyttenkään, pakenin vaan tilannetta alakertaan. Mies jäi popittamaan ylös. Vihaan sitä, miten kaikki on aina mun syytä vaikka itse tiedän ettei ole. Mies siitä itse alkoi puhumaan, hän ei ottanut mun toiveita huomioon ja silti mun pitäis vaan kiltisti istua tuppisuuna vieressä kattomassa kun hän nauttii musiikista.
Meillä on kyllä yhteistä musiikkiakin, paljon... Mutta se ei nyt ollut suosiossa. Ehdotin, mutta ei kelvannut. Ja silti, tiedän sen minun syytä kaikki tyyni....
Vastaukset 5
Vanhimmat
te oikein enää olette yhdessä?? Ei se liitto jossa vanhemmat eivät kunnioita toisiaan ole lapsille mikään paras olotila.
näinpä, olin jo lähdössä kunnes tuli se hetken parempi kausi... Ja tiedän ettei tämä ole hyvä ympäristö lapsille. Mutta... Kai mä vaan niin rakastan vielä miestä että koko ajan uskottelen tämän johtuvan tästä pikkulapsivaiheesta. Niinkuin mies on sanonutkin monesti, ettei vaan kestä tätä jatkuvaa härdeliä ja toisista huolehtimista, haluis ettei lapsia olis. yleensä on kyllä hyvä isä, mutta välillä hänellä tulee puuskia ettei kestä. Ja purkaa sitä muhun. minua ei ole kestänyt ollenkaan sen jälkeen kun ensimmäinen lapsi tuli. olen kyllä monesti ehdottanut, että jos perhe-elämä ottaa niin koville niin asukoon sitten eri osoitteessa, mutta ei kuulemma halua olla erossa lapsista. mitä siitäkin ajatella, kun valittaa ettei kestä perhe-elämää mutta ei kuitenkaa kestä ajatusta ilman lapsia ja sitten syyttää mua siitä miten elämä on mennyt hukkaan kun ei voi tehdä mitä haluaa... On niin ristiriitainen etten ymmärrä. Kun sanon että lähteköön kun ei kerran perhe-elämä sovi niin sitten puhuu miten on sanonut asioita vaan tunnepuuskassa ettei oikeasti halua olla ilman perhettä... Ja sitten seuraavana päivänä taas kiroaa miten elämä menee meidän takia hukkaan...
En... En tosiaan tiedä mitä ajatella, sehän tässä pahinta onkin. Kun toinen antaa yhtenä päivänä toivoa ja sitten vetää taas mattoa alta
välillä haluaisin lähteä ihan siksi että miezs sitten näkisi mitä se elämä on ilman perhettä. Mutta kai mua sitten pelottaa että mies nauttii siitä. Se oli jättämässä meitä noin vuosi sitten mutta muutti mielensä koska pelissä oli kuulemma liian paljon. Pelkäsi siis itsekin että tulee katuma päälle ja sitten ei olisi paluuta. Ja nyt se sitten tuskissaan tasapainoilee tässä kun toisaalta haluais olla poikamies mutta toisaalta ei halua menettää perhettään. Ja tuntuu repivän miehen palasiksi kuten koko perheen. Kai mun pitäis sitten olla tässä se vahva ja tehdä päätös mutta en ole onnistunut. Mutta kuten mies on sanonut niin lapset oli niitti tässä suhteessa. Hyvin meni 4 vuotta kunnes ehkäisy petti ja nyt ollaan vanhempia. Kyllä muakin pelotti vielä synnytyspäivänäkin niin että olin paska jäykkänä koska en ole koskaan ollut mikään lapsi-ihminen mutta niin se pieni ihminen vaan muutti mun sydäntä sillä hetkellä kun rinnalle laskettiin ensimmäistä kertaa... Mutta niin se muutti miestäkin, kyllä sekin rakastaa lapsiaan yli kaiken mutta on niin hirveän epävarma isänä. On puhunutkin siitä kun itsellä ei ole koskaan ollut miestä elämässä... En pystu edes kuvittelee
Ainahan elämässä matkanvarrella on myös kaikenlaisia kriisejä ja kumppaniinhan me kaikki pahaa oloa yleensä puretaan. Kun se puoliso on niin sopivasti yleensä siinä lähellä ja kaikesta huolimatta kuitenkin se tutu turvallinen, jolle voi elämäntuskaansa purkaa.
Kellekään en eroa ala täällä suoralta kädeltä suosittelemaan, sillä aina kannattaa toki lastenkin takia yrittää. Mun mielestä juuri lapset on aina niissä avioeroissa ne suurimmat kärsijät, joissa eron syy on jokin muu, kuin puolison väkivaltaisuus, tai täydellinen piittaamattomuus ja perheenhuoltajan velvollisuuksien laiminlyönti.
Olen itse eronnut, mutta palattu ex-miehen kanssa uudelleen yksiin, kun huomasin, miten ero lapsiin vaikuttaa. Eikä se elämä yhäitinäkään mitään herkkua ollut, vaikka rahallisesti kyllä hyvin pärjäsimmekin. Nyt jälkeenpäin ajatellen ehkä silloin erottiin turhaan. Molemmat oltais voitu toimia viisaamminkin ja miettiä jotain muutakin, kuin omaa napaa.
Minkäs ikäisiä ootte? Ettei vaan miehesi kärsi kolmenkympin kriisistä?
Voimia kuitenkin ja muista, että riitelyynkin tarvitaan aina kaksi ja viisain väistää:
sinua itsestäänselvänä ja huonosti kohteleminen on jo niin arkipäivää, ettet itsekään huomaa kuinka sinua kyykytetään.
On vain lasten takia kanssasi, "luopuu onnestaan"??? Taannoinen ihastus kuin jumalatar? Teillä ei ole mitään yhteistä? Pilaat yhteiset hetket?? Halloo! Ja tommoinen pikkumainen ratkutus jostain musiikkimausta...Tuntuu kuin hän olisi niin erinomainen, sinä pelkkä kuonakasa, jolla ei ole oikeutta ottaa mihinkään kantaa - jos niin teet, vedetään erokortti esiin. HÄN luopuu onnestaan kun on niin erinomaisen vastuullinen isä ja puoliso, sinun pitäisi ilmeisesti polvillaan kiittää tästä uhrauksesta.
Huomaatko, suutuin todella puolestasi! Nyt alat koota takaisin itseluottamustasi ja pitämään puolesi! Sen ei tarvitse johtaa eroon, päinvastoin voit saada takaisin miehesi arvostuksen ja kunnioituksen, kun hän huomaa että päiväsi kynnysmattoman ovat päättyneet. Erolla uhkailu ja erosta jauhaminen pitää saada loppumaan. Ei ole mitään saumaa korjata suhdetta, jos eroa vilautellaan joka välissä. Jos miehesi ei tähän sitoudu, joutaa mennäkin. Tai ehkä se onkin miehesi strategia: käyttäytyä niin huonosti että painavat ratkaisut teet sinä - hän vapautuu syyllisyydestään, hän ei ollut se paha joka jätti lapsensa. Sitten hän on vapaa ihastumaan todellisiin jumalattariin ja samalla sataa myötätuntoa kun nainen lähti ja vei lapset.