Erosta 7kk

Soittoja perään??? Soitteletteko paljon toisillenne? Roikutteko vielä toisissanne? Oletteko eronneet kunnolla? Nyt saatte molemmat tehdä mitä haluatte. Ei pitäisi enää kiinnostaa puolin eikä toisin.

Itse kun erosin 16 vuoden liitosta niin laitoin yhteydet minimiin joksikin aikaa. Olemme väleissä ja tapaamme sukujuhlissa ja kyläilemmekin puolin ja toisin kerran pari vuodessa, mutta toisesta täytyy luopua, enää ei voi eikä kannata olla niin paljon yhteydessä. Minun eroani helpotti juuri se, että ei tarvinnut olla tekemisissä toisen kanssa. Jos hän olisi alkanut perään soitella niin olisin vaihtanut puhelinnumeron ja vaikka hankkinut lähestymiskiellon. Minun oli pakko päästä elämässäni eteenpäin.

Minulla on ollut eron jälkeen pari vuotta ahdistusta, tai oikeastaan jo ennen eroakin. Joudun silloin tällöin ottamaan nukahtamislääkettä ja liikunnalla hoitamaan masennusta. Itselleni ero oli suuri helpotus, mutta elämänmuutokset(mm. muutto) olivat niin isoja että voimat olivat poissa, ja oikeastaan välillä ovat vieläkin. Itkin myös hirveästi. Itselläni oli myös eka vuosi niin, että oli vaikea keskittyä lukemiseen, opiskelemiseen tai jopa telkkariin. Vielä nyt talvella oli aika synkkä mieli, yksin ei ole kovin mukava olla, minulla ei ole edes lapsia. Nyt helpottaa hieman tuo valo.

Ikävä kuulla että sinulla ei ole ihmisiä joiden kanssa puhua. Minulla kävi "tuuri", parhaat ystäväni ystäväni erosivat oman eroni molemmin puolin.

Parasta olisi jos voisit lasten asiat hoitaa vaikka tekstiviestitse, niin että voisitte ottaa etäisyyttä. Sitten suunnittelet jotain kivoja asioita mitä haluat tehdä ja mistä nautit, suuntaat energiasi muualle. Itse nautin esim. pyöräilystä, uimahalleista, kirjastossa käymisestä, lukemisesta. Päätä nauttia nyt vapaasta elämästäsi.

Oma exäni löysi suht pian uuden avovaimon, ja aluksi hieman mietin että onko tuo nyt minua parempi, laihempi, nuorempi, kauniimpi jne. mutta sitten päätin että toivon vain hyvää exälleni, jospa nainen on hänelle sopivampi. Nyt olemme ihan hyviä tuttavia tuon uuden avokin kanssa.

Voimia!

Hei
Olen itse ollut puolisoni kanssa yhdessä koko aikuisikämme, yli 20 vuotta. En tiedä, oliko suhteemme koskaan mikään loistava, mutta moniko suhde loppujen lopuksi on? Rakastin miestäni ja toivon ja uskonkin, että myös hän minua. Viimeiset vuodet ovat olleet täynnä vastoinkäymisiä, läheisiä on sairastunut ja kuollut, lapsettomuushoidot päättyivät tuloksettomina, paljon ristiriitoja ja näkemyseroja. Suhteemme sai lopullisen sinetin mieheni petettyä minua. Avioeropaperit on jätetty tammikuussa, joten lopulliseen eroon on vielä aikaa.

Eroon päätyminen on ollut hankala prosessi. Kaikki tunteiden kirjo on tullut käytyä läpi, on ollut vihaa,rakkautta, katkeruutta, surua, pettymystä itseen ja toiseen, huolta toisesta ja myös omasta mielenterveydestä, mustasukkaisuutta, omistamisenhalua, vapaudentunnetta jne.
Olen tullut siihen tulokseen, etten ymmärrä ehkä miehiä lainkaan ja epäilenkin tällaisen prosessin olevan heille helpompi. En usko, että he pyörittävät näitä ajatuksia mielessään aamusta iltaan. Heidän tapansa käsitellä vaikeita asioita on varmaankin aivan erilainen ja siitä minä en ymmärrä mitään...

Omassa elämässäni tämä akuuttivaihe on kestänyt nyt 1,5 vuotta, mikä ei varmaankaan lohduta sinua lainkaan. Pitkitimme itse asiaa, näin jälkikäteen ajatellen turhaan, kun yritimme korjata tilannetta. Tai minä yritin yksin, niin se taisi olla. Nyt asia on jo minullekin siis täysin selvä ja uskon sen auttavan henkisessä toipumisessa. Olen myös päätynyt siihen, että haluan olla puolisoni kanssa tekemisissä mahdollisimman vähän. En halua edes kuulla hänestä mitään. Koska meillä ei ole lapsia, voimme toimia niin eikä siitä kärsi kukaan. Harmittaa, että meillä on vielä keskeneräisiä asioita hoidettavana ja virallinen erokin vasta tulevaisuudessa.

Yritän uskoa, että vaikeilla asioilla on tarkoituksensa. Niiden yli täytyy sinnikkäästi vain päästä ja tuloksena on jotakin parempaa, joskus. Sinnikkyyttä sinullekin.

Omasta erostani, jätetyksi tulemisesta, on1v3kk. Koin samaa kuin sinä, yksin olo on edelleen "kamalaa", mutta siihen on totuttava. Olin seota kuultuani että exavopuolisolla oli uusi nainen, olimme olleet yhdessä 13v. Hän ei millään lailla selittänyt eikä myöskään halunnut keskustella erosta tai syistä. En kertaakaan saanut häntä puhumaan sen 5kk aikana jonka taistelin osastani omaisuudestamme. Hän pakeni aina paikalta tai puhui puhelimeen "uuden" naisensa kanssa. Alussa oli mieletön suru ja ikävä, sitten se muuttui vihaksi ja nyt tunne on katkeruutta. Mutta kaikki helpottaa vähitellen. Olen saanut paljon apua ystäviltäni, olen ollut erokursilla ja keskustelemassa psykiatrin kanssa. Käytän masennuslääkettä, toistaiseksi, nukkua jo osaan, mutta itku tulee vielä usein ja vielä ei ole päivääkään mennyt ettenkö asiaa ajattelisi.
Uskon että selviän tästä, suurin vihani on että hän ei keskustellut eron syistä kanssani, pakeni vain. Yksin on vaikeampi ymmärtää syitä, olisipa huutanut ja haukkunut ja sanonut mikä mättää, olisi helpompi käsitellä asioita. Jaksamista sinulle. Hae apua terveyskeskuksesta tai kriisipalvelusta, älä jää odottamaan että luhistut kokonaan.