mennyt ei muutu

Suomessa ei ollut varaa luopua lapsista, koska heitä tarvittiin hallaisen ja pienen tilan työvoimana.
Vasta orvoiksi jäätyään he joutuivat huutolaisiksi, ehkä leskiäidin kanssa, kun torppa siirtyi jollekin toiselle.

Lapsikuolleisuus oli suuri, joten ne sinnittelijät olivat tarpeen. Tosin katkeria kertomuksia on pikkupiioista ja renkipojista, jotka joutuivat taloihin töihin jo lapsenkengissä. Usein olivat talon torppareiden lapsia.
1700-luvuilla torppareiden lasten oli mentävä palvelukseen rippikoulun jälkeen, eivätkä he saaneet muuttaa seurakunnasta. Esim. Espoon historiasta luin, että oli lain kourin haettu karanneita nuoria Virosta, jonne he olivat paenneet parempia töitä etsimään.
Työvoimaa on aina ollut Suomessa niukalti.
Jatkuvat sodat veivät miehiä seurakunnista, joten jokainen syntynyt lapsi oli tärkeä. Ei varmasti jätetty heitteille muksua, jonka isä jo oli kadonnut ruotusotilas!

Kirkko huolehti orvoista ja leskistä "kirkonvaivaisina" jo 1800-luvulla, joskaan se apu ei varmaan häävi ollut.
Köyhyys ja orpous kun katsottiin jotenkin ansaituksi. Kerjäläisille annettiin lupakirja, jonka turvin saivat kerjätä pitäjässä. Asuminen oli yöpymislupa sanoissa tai muualla ulkorakennuksissa.
Sukututkijana en ole törmännyt hylättyihin lapsiin, sillä seurakunnissa pidettiin päkirjan lisäksi lastenkirjaa, johon oli merkitty vanhemmat ja heidän alle rippikouluikäiset lapsensa. Oli pidettävä kirjaa vähäisimmästäkin seurakuntalaisesta, koska heistä kasvoi veronmaksajia.
Kuolleina syntyneetkin lapset merkittiin kirjoihin ja kansiin.

En silti tiedä, oliko suomalaisen lapsen osa sen parempi kuin kenenkään muunkaan.