En tiedä mitä tehdä, koska en oo ennen ollu tässä tilanteessa, joten ajattelin jos olis vanhempii ja viisaampii täällä? Olen ollut kihlattuni kanssa 3 vuotta yhdessä ja omistamme talon yhdessäkin. Hän on ensirakkauteni. En tunne saavani mitään tästä enään. Hän ei kuuntele mua päivittäisissä asioissa tai kerron niitä näitä päivästäni. AINA kun kerron hänelle tunteistani se johtaa järkyttävään riitaan, mä oon se ns. paha ihminen ja mun pitäis aina mennä hänen luokse ensin ja tehdä aloitteen sovinnosta. Jos hän tulee sovittelemaan ensin niin ensimmäiseksi hän sanoo jotain tosi itsekästä, eikä pyydä anteeksi tai edes kysy miltä musta tuntuu. Kun hän on surullinen mun pitäis lohduttaa ja kuunella. Tuntuu, että kaikki pitää pyöriä hänen ympärillä, varsinki tunne asioissa.
Toinen ongelma on taloudelliset asiat. Hän hoiti niitä ennen, mutta sanoi että se stressaa häntä liikkaa, joten mä lupasin hoitaa ne asiat. Me sovittiin, että mä sitten päätän jos on varaa tai ei, kun tiedän kokonaistilanteen. Olimme myös päättäneet yhdessä, että hänen äitiltä ei pyydetä rahaa jollei oo iha pakko. Mutta tänäki iltana hän halus mennä ulos kaverin kanssa ja sanoin ettei oo varaa (oikeesti ei oo varaa) niin hän soitti äidilleen, että yks lasku pitäis maksaa. Niinpä hän on nyt sit juhlimassa, koska hänen äitinsä suostui maksamaan yhden laskun! Onko väärin, että mun mielestä toi on vastuutonta käytöstä?
Rakastan ja välitän hänestä tosi paljon ja hänellä on nyt ollut jonkin asteista masennusta ja on just hankkinut apua siihen. Kun oon ennen ollut jättämässä häntä on hän käyttänyt kaikkea mahdollisia keinoja estää mm. syylistäminen ja mulla ei oo mitään tavaroita tai rahaa. Musta tuntuu, että kadotan itteni tähän ja en oo enää oma itteni. Mulla on myös omat huoleni, johon en saa mistään tukea. Annanko aikaa vieläki lisää vai onko mulle itelle paras jatkaa matkaa...
Toinen ongelma on taloudelliset asiat. Hän hoiti niitä ennen, mutta sanoi että se stressaa häntä liikkaa, joten mä lupasin hoitaa ne asiat. Me sovittiin, että mä sitten päätän jos on varaa tai ei, kun tiedän kokonaistilanteen. Olimme myös päättäneet yhdessä, että hänen äitiltä ei pyydetä rahaa jollei oo iha pakko. Mutta tänäki iltana hän halus mennä ulos kaverin kanssa ja sanoin ettei oo varaa (oikeesti ei oo varaa) niin hän soitti äidilleen, että yks lasku pitäis maksaa. Niinpä hän on nyt sit juhlimassa, koska hänen äitinsä suostui maksamaan yhden laskun! Onko väärin, että mun mielestä toi on vastuutonta käytöstä?
Rakastan ja välitän hänestä tosi paljon ja hänellä on nyt ollut jonkin asteista masennusta ja on just hankkinut apua siihen. Kun oon ennen ollut jättämässä häntä on hän käyttänyt kaikkea mahdollisia keinoja estää mm. syylistäminen ja mulla ei oo mitään tavaroita tai rahaa. Musta tuntuu, että kadotan itteni tähän ja en oo enää oma itteni. Mulla on myös omat huoleni, johon en saa mistään tukea. Annanko aikaa vieläki lisää vai onko mulle itelle paras jatkaa matkaa...
Vastaukset 3
Vanhimmat
tuntuu tuo jälkimmäinen vaihtoehto tilanteeseen sopivimmalta!
Itse olin liitossa reilu 15 vuotta (alettiin seukata nuorina) ja muutaman viime vuoden mietin, että tämä ei ole minulle se juttu. Mietin, kuten sinäkin, että enhän voi lminä ähteä; minne menisin ja miten pärjäisin ym. Lisäksi tuntui, että koko elämä oli yhteinen, koska olimme olleet niin kauan yhdessä.
Yritin puhua miehelle, mutta hän sivuutti tällaiset puheet täysin. Kun sanoin, että luulen eron olevan ainoa ratkaisu, hän saattoi olla hiljaa ja puolen tunnin päästä alkaa suunnitella yhteistä kesälomareissua. En saanut hänen kanssaan kunnon keskustelua aikaiseksi tästä ero aiheesta koskaan.
Sitten mietin, että minullakin on vain yksi elämä ja etten säälistä tai muustakaan tuollaisesta syystä voi jäädä.
Koska mieheni ei kertakaikkiaan suostunut puhumaan asiasta, minun piti toimia itse. Laitoin asunnonhakupaperit vetämään moneen paikkaan ja vakuutusyhtiöltä sainkin asunnon melkein heti (näin netissä asunnon ja soitin, tarkastivat luottotiedot ja asunto oli minun).
Sitten ilmoitin miehelleni, että minulla on nyt asunto ja muutan pois. Sehän oli tietysti hänelle hirveä shokki, koska hän oli ummistanut silmät kaikilta yrityksiltäni puhua erosta. Tokihan hänen täytyi nähdä, että suhteemme ei enää ollut onnellinen, mutta hän ei ehkä pystynyt käsittelemään ajatusta tutun ja turvallisen elämän loppumisesta.
Muutin yksin, ensimmäistä kertaa elämässäni. Ehkä huonoa omaatuntoa lähtöni takia potien, jätin lähes kaiken miehelleni. Pahaa oloani vielä lisäsi se, että mieheni oli kunnollinen ihminen, ei juonut tai rällännyt. Kaikkien niiden vuosien jälkeenkin, hän ajatteli aina ensin minua. Siksi ystävä ja kaveri piirin hämmästys olikin niin valtava, kun minä jätin niin ihanan ja kiltin miehen. Mutta kun se tunne oli loppunut, niin se oli. Se ei tullut takaisin.
Otin siis vaatteeni ja muut hlökohtaiset tavarat ja pari huonekalua (taisi olla joku tuoli ja tv) ja astioita. Siinä sitten seisoin tyhjässä kodissani vaatelaatikon kanssa ja katselin ihmetellen uutta elämääni.
Takuuvuokraa varten olin ottanut joustoluoton pankista, joten minullakaan ei todella ollut "varaa lähteä". Eihän minulla ollut edes huonekaluja! :oD)) Tein ensimmäisen vuoden hulluna töitä, paikkasin kaikki sairastapaukset ja muut mahdolliset ylityöt. Joka tilistä ostin jotain kotiini ja niinhän se alkoi pikku hiljaa näyttää minulta, minun kodilta.
Lähtö oli vaikea, kuin askel tyhjän päälle. Ja toki aluksi taloudellisestikin hankalaa. Mutta kaikki tämä "tuska" oli sen arvoista, koska minä olin onnellinen! Erosta on nyt neljä vuotta, enkä ole yhtään ainoaa kertaa katunut. Tämä kertoo sen, että valintani oli oikea.
Vietin tuossa siis muutaman vuoden sinkku elämää, joka oli erittäin tervetullutta minulle. Olimme alkaneet seurustella niin nuorina, että nyt minulla oli mahdollisuus hiukka matkustella ja viettää elämää, jossa sain ajatella vain minua itseäni. Nautin joka hetkestä.
Nyt olen tavannut ihanan miehen ja olen edelleen onnellinen! :o))
Tuo kuulostaa hyvin tutulta. Olimme entiseni kanssa seurustelleet noin kahdeksan vuotta, kun tunteet välillämme vain tuntuivat hiipuvan. Arki oli ollut jo pitkään kuvioissa joten siitä ei ollut kyse. Päinvastoin, arki sujui ihan ok. En tuntenut tyttöystävääni kohtaan enää muuta kuin kaveruutta. Ystävyydeksikään ei sitä enää voinut kutsua, koska yhteisymmärrys ja toimiva kommunikointi puuttuivat. Juurikin tuo esimerkki jossa mainitsit sanoneesi miehellesi eron olevan oikea ratkaisu, ja hän alkoi puhua kesälomareissusta. Sellaista oli meidänkin "keskustelu". Erillisiä monologeja. Tai sitten vaihtoehtoisesti hän sai hirveän itkukohtauksen jonka jälkeen hän halusi lohdutusta ja kun hän rauhoittui, hän alkoi vain esim. leipoa, aivan kuin kaikki olisi hyvin. Tottakai se riipaisi syvältä koska ymmärsin hänen välttelevän puheenaihetta. Hänelle oli todella vaikeaa katsoa totuutta silmiin. Hän yritti pitää yllä kuvitelmaa siitä että rakkaus kukoistaisi meidän välillämme niinkuin seurustelun alussa. Hän järjesti jatkuvasti jotakin "romanttista" puuhaa. Kuitenkin hänenkin käytöksestä näki että hän oli pettynyt siihen mihin suuntaan olin kasvanut ja yritti muokata minua ihanteensa mukaiseksi. Voitte kuvitella kuinka vaikeaa oli jättää hänet. Sitä voisi kuvailla riuhtaisuksi. Pelkäsin toki itsekin eron tuomia muutoksia, ja hetkittäin epäröin, mutta kasvava tunne siitä että ei elämä voi olla vain tällaista vahvisti ratkaisuni. Myöhemmin hänkin myönsi että ero oli oikea ratkaisu ja että hän vain pelkäsi elämän muuttumista. Hän myös sanoi aivan itse että huomasi meidän kasvaneen erilleen jo akuan aikaa sitten, mutta sen myöntäminen tuntui pahalta. Tuntui kuulemma kuin "olisi reputtanut jossakin elämänkokeessa". Ennen eroa molemmista tuntui kaiken elämässä, ystävien harrastusten jne. olevan meidän suhteessa kiinni ja tuntui että se kaikki olisi mennyttä eron myötä. Mutta kyllä se elämä vain jatkui, ei ne muut asiat mihinkään hävinneet. Tuli vain tehtyä kärpäsistä härkäsiä. Muutoksen pelko ihmisessä on ihmeen suuri. Nykyään tunnen jälleen eläväni ja elämä on kulkenut molemmilla mukavasti eteenpäin. Exän kanssa voisin sanoa että olemme parempia ystäviä kuin seurustellessamme, koska nyt asioista voi puhua suoraan eikä sitä ihmeellistä välttelyä enää ole.