Olen 20-vuotias nuori nainen ja seurustelukumppanini on 21-vuotias. Olemme seurustelleet vähän päälle 2 vuotta ja tämän viimeisen vuoden olen ollut aika tyytymätön suhteeseemme.
Tiedän, että suhteessa tulee kaikenlaisia vastoinkäymisiä, mutta entä kun ne alkavat vaikuttaa omiin tunteisiin ja epäilemään suhteen tulevaisuutta? Poikaystäväni on ollut se, joka on alusta alkaen ollut välillä hieman epävarma. Puolen vuoden seurustelun jälkeen hän halusi pitää taukoa ja miettiä, haluaako enää jatkaa kanssani seurustelua. Tuo oli yksi elämäni tuskaisimmista parista viikosta, koska se tuli täysin yllättäen. Hän kumminkin päätti jatkaa kanssani.
1,5 vuoden seurustelun jälkeen olimme poikaystäväni aloitteesta muuttamassa jo yhteen. Oli yhteiset vuokrasopparit, yhteinen asunto ja muuttoilmoituksetkin tehty. Muuttopakukin varattiin erään firman kautta. Tuota muuttopäivää edeltävänä yönä poikaystäväni peruukin kaiken, koska ei ole valmis tähän muutokseen. Tämä sattui ehkä henkisesti minuun eniten, mutta koitin kovasti ymmärtää poikaystävää ja asia unohdittiin ja jatkettiin erillään asumista.
Rakastan poikaystävääni kamalasti, mutta se sattuu, kun hän on välillä niin epävarma. Itse tiedän tasan tarkkaan, mitä tahdon ja en halua painostaa poikaystävääni millään tavalla siihen - haluan, että kaikki tapahtuu sitten, kun hän on aidosti valmis. Mutta kuinka kauan jaksan odottaa, jos olen jo nyt tyytymätön tähän suhteeseen? Jos en tunne oloani koko ajan rakastetuksi toisen osapuolen epävarmuuden takia? Jos toisen osapuolen epävarmuus vaikuttaa jo omiin tunteisiinikin häntä kohtaan? Kavereiltani olen saanut riistiriitaisia kommentteja tilanteeseeni liittyen: osa sanoo, että anna aikaa ja odota vielä, koska ihmiset kypsyy eri tahtia, mutta osa sanoo, että sen oikean kohdattuaan nahjuksetkin ja mammanpojat haluavat sitoutua. Mitä mieltä muut ihmiset ovat tästä tilanteesta? Millaisia kriisejä teillä on ollut suhteissani ja oletteko miettineet luovuttamista?
Tiedän, että suhteessa tulee kaikenlaisia vastoinkäymisiä, mutta entä kun ne alkavat vaikuttaa omiin tunteisiin ja epäilemään suhteen tulevaisuutta? Poikaystäväni on ollut se, joka on alusta alkaen ollut välillä hieman epävarma. Puolen vuoden seurustelun jälkeen hän halusi pitää taukoa ja miettiä, haluaako enää jatkaa kanssani seurustelua. Tuo oli yksi elämäni tuskaisimmista parista viikosta, koska se tuli täysin yllättäen. Hän kumminkin päätti jatkaa kanssani.
1,5 vuoden seurustelun jälkeen olimme poikaystäväni aloitteesta muuttamassa jo yhteen. Oli yhteiset vuokrasopparit, yhteinen asunto ja muuttoilmoituksetkin tehty. Muuttopakukin varattiin erään firman kautta. Tuota muuttopäivää edeltävänä yönä poikaystäväni peruukin kaiken, koska ei ole valmis tähän muutokseen. Tämä sattui ehkä henkisesti minuun eniten, mutta koitin kovasti ymmärtää poikaystävää ja asia unohdittiin ja jatkettiin erillään asumista.
Rakastan poikaystävääni kamalasti, mutta se sattuu, kun hän on välillä niin epävarma. Itse tiedän tasan tarkkaan, mitä tahdon ja en halua painostaa poikaystävääni millään tavalla siihen - haluan, että kaikki tapahtuu sitten, kun hän on aidosti valmis. Mutta kuinka kauan jaksan odottaa, jos olen jo nyt tyytymätön tähän suhteeseen? Jos en tunne oloani koko ajan rakastetuksi toisen osapuolen epävarmuuden takia? Jos toisen osapuolen epävarmuus vaikuttaa jo omiin tunteisiinikin häntä kohtaan? Kavereiltani olen saanut riistiriitaisia kommentteja tilanteeseeni liittyen: osa sanoo, että anna aikaa ja odota vielä, koska ihmiset kypsyy eri tahtia, mutta osa sanoo, että sen oikean kohdattuaan nahjuksetkin ja mammanpojat haluavat sitoutua. Mitä mieltä muut ihmiset ovat tästä tilanteesta? Millaisia kriisejä teillä on ollut suhteissani ja oletteko miettineet luovuttamista?
Vastaukset 8
Vanhimmat
En kyllä tunne montaa miestä jotka haluaisivat 21 vuotiaana sitoutua loppuelämäksi, pois lukien tietenkin uskonnollisissa yhteisöissä kasvaneet.
Mutta kyllä minäkin jo 20 vuotiaana muutin yhteen silloisen tyttöystäväni kanssa ja kihloissakin oltiin jossain vaiheessa.
väkisin yhdessä, jossei kerran tunnu "siltä"..? Tuollainen kyssäri tuli ainakin omaan mieleeni, kun luin kirjoituksesi. En oikein ymmärrä sitä, miksi parikymppisenä pitäisi olla jo vannomassa ikuisia valoja - no, kaiketi se on sitä nuoruuden ehdottomuutta. Toisaalta en kyllä ymmärrä sitäkään, miksei sitä yhdessä asumista voi KOKEILLA - sitä kauttahan se selviää, yhteistä arkea elämällä, onko suhteesta tullakseen se elämän suuri juttu.
Hmm... Ehkei poikaystäväsi ole se oikea sinulle? Sinä olet tyytymätön, hän on epävarma - ja kaikki tuo jo parin vuoden yhdessä olon jälkeen. Mikä hänet tekee epävarmaksi? Kyllä tuossa ajassa jo pitäisi alkaa tietää, rakastaako toista vai ei. Ja jollei yhdessä asuminen suju, ei se ole mikään elinkautinen tuomio!
"En kyllä tunne montaa miestä jotka haluaisivat 21 vuotiaana sitoutua loppuelämäksi, pois lukien tietenkin uskonnollisissa yhteisöissä kasvaneet."
Eihän sitä pakko ole sitoutua loppuelämäksi, tietenkin voi muuttaa takaisin, jos yhteiselo ei suju jne. Eihän mikään ole peruuttomatonta, paitsi ehkä lapset. Ja omassa kaveripiirissäni alan olla ainut seurusteleva enää parin muun lisäksi :D Kyllä useimmat jo asuvat yhdessä ja ovat jopa kihloissa, jotkut jopa 18-vuotiaista asti. Btw, poikaystäväni on kasvanut uskonnollisessa yhteisössä.
"Miksi pysyä väkisin yhdessä, jossei kerran tunnu "siltä"?"
On meilläkin hyvät hetkemme, tietysti. Enhän muuten täysin huonossa suhteessa olisikaan. Kyllä me rakastamme toisiamme ja suurin osa yhdessäolosta on mahtavaa, mutta sitten on niitä hetkiä, jotka pistävät epäilemään ja haaveilemaan paremmasta.
"Mikä hänet tekee epävarmaksi? Kyllä tuossa ajassa jo pitäisi alkaa tietää, rakastaako toista vai ei."
Kyllä hän siis rakastaa, mutta ei vaan ole valmis.
Mun mielestä tossa iässä ei ihan oikeesti ole vielä mikään kiire muuttaa yhteen. Musta tuntuu, et tosi monet todella nuoret ihmiset muuttaa yhteiseen asuntoon suunnilleen neljänsillä treffeillä. Saahan sitä joo muuttaa sieltä pois, mutta jospa poikaystäväsi suhtautuukin yhteenmuuttoon vähän vakavammin? Tämä nyt on vaan tällaista arvelua, ja luultavasti sinulla on jonkinlainen aavistus, miten on:)
miten jätkä voi suhtautua yhteenmuuttoon yhtään sen vakavammin, jos kerta on epäillyt suhdetta jo alusta alkaen eikä ole tiennyt haluaako olla yhdessä?
Ehkä juuri niin, että hän ei haluaa varma siitä, että muuttaa "oikean" henkilön kanssa yhteen eikä vaan kokeile yhdessä asumista / seurustelua.
Mut mun mielestä niiden omien valintojen takana pitäis pystyä seisomaan. Tollanen suunnitelmien muuttaminen edellisenä päivänä on kyllä tosi typerää.
Kaks asiaa tuli mieleen.
En usko että suhteenne kestää ikuisesti ihan vaan siksi koska en tunne ketään jonka suhde ois noin nuorena alkanu ja vielä yli kolmekymppisenä ois yhdessä. No yks ainoa on, mutta siinä mies oli jotain 25v ja nainen 16v. Yleensä mieleen alkaa hiipiä unelmia toisenlaisesta suhteesta, ehkä fantasia jostain tutusta, ajatuksia mitä elämässä haluaa vielä vapaana tehdä yms. Sitten kun nää ajatukset vahvistuu niin tuntuu luontevalta lopettaa suhde. Minulla oli samanlainen tilanne sinun iässä, tosin mies oli se joka oli hirveesti menossa naimisiin ja muuttamassa yhteen. Vaikka suhde oli paras mitä elämässä on tähänkään saakka ollut niin en ole koskaan katunut että jätin hänet. Minulla oli vaan liian paljon elämättä vielä sinkkuelämää että oisin voinu niin vakiintua. Vaikka rakastin häntä tosi paljon niin olen sen jälkeen kokenut kaksi vielä järisyttävämpää rakkautta (vaikka suhteet ei ookkaan toiminu eikä miehet olleet yhtä hyviä kun se eka).
Toisekseen, ole varovainen miten paljon annat tunteitasi noin heiteltävän, esim. se muutto soutamisen ja huopaamisen kanssa. Ei hän sitä varmasti ilkeyttään tee. Mutta sen olen oppinut että pahat kokemukset tunnetasolla hiipivät salakavalasti sisälle ja pian jo odotatkin että ihmiset kohtelevat sinua noin. Sinulle voi kehittyä sellainen pessimistinen, kyyninen asenne muihin ihmisiin ihan huomaamatta.
Moi!
Minulla on ollut hieman samanlainen suhde tähän mennessä (2,5 vuotta)..Itse olen 21 vuotias nuori nainen ja "poikaystäväni" täyttää pian 26 vuotta. Viime keväänä, eli vuosi sitten poikaystäväni sanoi tarvitsevansa vielä aikaa miettiä, mitä haluaa elämältään. Hän ei siis ollut varma haluaako vielä seurustella vakavasti vai elää viimeisiä nuoruusvuosiaan sinkkumiehenä. Samoihin aikoihin (hieman aiemmin kuitenkin) olin vienyt viimeisetkin tavarani hänen luokseen, eli käytännössä olimme jo muuttaneet yhteen. Koskaan ei hänelle kuitenkaan käynyt, että vaihtaisin hänen luokseen osoitteeni: jonkinlainen sitoutumiskammo vai mikä!?
No, pari päivää kului ja käskin hänen päättää mitä haluaa, sillä en ollut valmis kököttämään äidilläni kaiket päivät odottaen herran vastausta suhteestamme. Pian hän pyysikin anteeksi outoa käytöstään ja sanoi haluavansa jatkaa kanssani. Elämä jatkui normaalina ylä- ja alamäkien kanssa.
Sain tietää, että syksyllä pääsen opiskelemaan haluamaani alaa. Tiedossa oli muutto, sillä kouluni sijaitsi reilu 100 km sen aikaisesta olinpaikastamme, joka siis oli pieni kunta S-marketilla varustettuna. Poikaystävälläni ei ollut tiedossa töitä syksylle. Minä innokkaana tulevaisuuden suunnittelijana ehdotin poikaystävälleni mahdollisia asuntoja ym. "sit voidaan tehdä sitä ja tätä ja voidaan mennä sinne ja tänne ja tuonne..." Oletin, että muutamme yhdessä hieman suurempaan kaupunkiin, jossa ehkä poikaystävänikin saisi töitä tai miksei vaikka opiskelupaikkan. Niin kuitenkin kävi, että muutin yksinäni ja suhteemme on siitä lähtien pysynyt kasassa viikonloppujen näkemisellä (poikaystäväni on toki välillä viikollakin täällä minun luonani, sillä ei hänellä ole edelleenkään töitä).
Eniten minua v*****aa se, että poikaystäväni ei ole ollenkaan valmis tekemään minkäänlaisia uhrauksia meidän suhteemme eteen. Kaiken päivät hän loikoilee siellä pienellä kotikunnallaan odottaen kesäkuuta, jolloin mahdollisesti saa muutamaksi kuukaudeksi töitä...
Minä joudun muuttamaan kesän jälkeen uuteen asuntoon ja kyselin jälleen alustavasti häneltä, josko olisi kaksio kiikarissa syksyä ajatellen...? Eipä ei.
Luulenpa, että minun täytyy vain myöntää itselleni se karmiva totuus, ettei meistä sittenkään voi tulla mitään suurempaa. Hän aikoo ilmeisesti jäädä pikkukuntaan loppuiäkseen, eläen sossun rahoilla talvet ja käyden töissä kesät. Hullu olisin, jos jarruttaisin omissa suunnitelmissa. Kumpa hallitsisi manipuloinnin.