Aina kuvittelin, että minulla olisi perhe. Olin kotitalouskirjaan piirtänyt sivulle tulevaisuudennäkymän, jossa minulla oli mies, kaksi lasta ja koira. Sitten se vuosiksi unohtui. Oli muutama poikaystä, joiden kanssa lukiossa hengasin/seurustelin vähän aikaa. Sitten oli muutama typerä pikaromanssi, jotka juonsivat juurensa rakkaussuruista. Sain surua yhdestä tragediasta, etten ollut moneen vuoteen kenenkään kanssa. Monta vuotta meni opiskellessa ja tehdessä töitä. Oikeastaan paras aika. Sitten tapasin miehen, jonka kanssa olin monta vuotta yhdessä. Suhde kariutui ja erosimme ystävinä. Rakastuin kaveriin, joka jätti minut. Siitä toipuminen kesti kaksi vuotta. Nyt olen sinkkuna elänyt ja olen välillä surullinen, miten olen tähän jamaan joutunut. Olen nätti nainen, mutta hieman erilainen. Olen aina tykännyt taideaineista ym. En halua miehen olevan täydellinen. Haluan, että mies rakastaisi sellaisena kuin olen ja antaa tilaa hengittää.
Olen surullinen siitä, että miksi ihmiset eivät kohtaa ja jos kohtaavat, siihen tulee esteitä, ettei se toimi. Olen saanut kuulla, että minulle ei mikään riitä, joka ei pidä paikkansa. Olen perusluonteeltani ymmärtäväinen ja empaattinen. Jo joku ei riitä, niin itse olen kriittinen itseäni kohtaan. Olen vaan epävarma. Perheestä on ilkeilty, että "sun perhe on tollanen hullu". Kaksi sisarusta on kirjoittanut hyvät yo-paperit ja muutkin ovat töissä. Sitten olen saanut kuulla, että mun mielialat vaihtelevat liikaa ja olen yliherkkä. Minkä sitä itselleen voi?
Olen kaatunut siihen kannalle, että kai vietän lopun elämääni yksin. Haaveet avioliitosta ja lapsista on mennyttä. En löydä exäni lisäksi miestä, joka olisi herkkä ja ymmärtäisi minua. Suhteet ovat ristiriitaisia. Exän kanssa palaaminen yhteen mietityttää, koska ongelmat eivät välttämättä ole kadonneet.
Olen surullinen siitä, että miksi ihmiset eivät kohtaa ja jos kohtaavat, siihen tulee esteitä, ettei se toimi. Olen saanut kuulla, että minulle ei mikään riitä, joka ei pidä paikkansa. Olen perusluonteeltani ymmärtäväinen ja empaattinen. Jo joku ei riitä, niin itse olen kriittinen itseäni kohtaan. Olen vaan epävarma. Perheestä on ilkeilty, että "sun perhe on tollanen hullu". Kaksi sisarusta on kirjoittanut hyvät yo-paperit ja muutkin ovat töissä. Sitten olen saanut kuulla, että mun mielialat vaihtelevat liikaa ja olen yliherkkä. Minkä sitä itselleen voi?
Olen kaatunut siihen kannalle, että kai vietän lopun elämääni yksin. Haaveet avioliitosta ja lapsista on mennyttä. En löydä exäni lisäksi miestä, joka olisi herkkä ja ymmärtäisi minua. Suhteet ovat ristiriitaisia. Exän kanssa palaaminen yhteen mietityttää, koska ongelmat eivät välttämättä ole kadonneet.
Vastaukset 1
Vanhimmat
jo melko käytetyltä. Olet tuhlannut parhaat vuotesi.