Eikö voitaisi miettiä ja kertoa kokemuksia miten "ei toimivat" anoppi-miniä suhteet saataisiin kuntoon. Kaikki anopit ja miniät siis mukaan kertomaan kokemuksista. Miksikö, no siksi, että: vanhemmuus on ihana asia, samoin suhde puolisoon. Hienoa on kun on anoppi jota voi pyytää vaikka lapsenvahdiksi, että voi välillä tuulettua, tai vaikka käydä rauhassa ostoksilla. Upeaa on kun lapset haluavat mummulaan, on myös upeaa kun mummu saa nauttia lapsenlasten läheisyydestä. Lukemattomia hienoja asioita ei kannata heittää pois vain siksi ettei pysty aukaisemaan solmuja. Myös mies nauttii sopusoinnusta. Rakkautta voi jakaa eikä se ole keneltäkään pois.
Suhteet kuntoon
Miniä ja anoppi
9386
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Sanopa tuo esim. minun anopilleni! Yritetty on täältä päästä, mutta kun toinen osapuoli ei halua, niin sille et mitään voi vaikka kuinka yrittäisit.
Jos ei yritykset ole onnistuneet, niin anoppi osoittaa sillä, että ei jaksa olla se, jollaiseksi olette hänet mieltäneet.
Hän ei halua olla mummu ja anoppikulta.
Kun sen ymmärtää, voisi suhtautua häneen kuin Alma-tätiin, joka asuu 300 km päässä, ja jota nähdään häissä ja hautajaisissa. Joka sanoo, "oletpa sinä lihonnut sitten viimeisen".
Oma elämä on jokaisella lähinnä, oma työ, oma koti ja omat lapset. On vain niin, että moni nuori ajattelee yksisilmäisesti, että anoppi ihan oikeasti haluaa olla lastenlasten kanssa, että hän ihan oikeasti toivoo, että kaikki lapset tulisivat perheineen äitienpäiväkahville, että hän ihan oikeasti haluaa mennä jouluna jokaiselle lapselle vuorovuosina. Että hän ihan oikeasti ottaa lapset mielellään viikonlopuksi.
Nuorilla on ehkä se käsitys, että ikäihminen ei enää ajattele kuin heidän kauttaan.
Antakaa hänen olla. Ottakoon hän yhteyttä. Jos on väärä hetki, niin lopettakaa puhelu lyhyeen.
Ei ole pakko hyppiä toisen tahtiin, ei nuoren, ei vanhan.
Täytän kohta 50 enkä siis ole "nuori" enää. Viestisi meni siis aivan hukkaan.
Jos toisen asenne on kaikkeen mitä teet tai sanot ylimielinen, on vaikea käännyttää tätä. Yritetty on. Anopilla on kaiken lisäksi mielenterveysongelmia, joista koko perhe joutuu ajoittain kärsimään. Auttaa ei oma perhe voi, kun tällä ottaa kaikki ylpeyden päälle. Pullo on parempi ystävä kuin ihmiset, sille ei vaan voi mitään....
Minkälaisessa pumpulissa tää porukka oikeen elää???
Se on se sama pumpuli mikä tukkii tärykalvot kun uutiset kertoo karua kieltä työttömyydestä ja köyhistä Suomessa. "Se mitä et näe, käännä fantasioissasi muuksi".....siltä tuo ymmärrys joillakin välillä vaikuttaa.
Anoppi ilkkui kun minä miniäpaha jouduin työttömäksi ja jupisi laiskaksi ja ronkeliksi. Eipä auttanut vaikka kerroit ettei töitä saa vaikka niitä kuinka hakee. Ja nyt sitten viime syksynä anoppi-hyvä 52 joutui itse työttömäksi. Minä pääsin vihdoin töihin. Karma käy kaikille :)
Minä olen onnistunut tässä ongelmassa. Näin: Suhtaudun anoppiin ystävällisesti ja rauhallisesti. En välitä moitteista ja loukkauksista, vaan päästän ne toisesta korvasta ulos. En väitä vastaan. En jää miettimään, mitä hän sanoi ja teki, vaan annan hänen olla ihan semmoinen kuin on. En yritä muuttaa häntä enkä hänen käsitystään minusta. Tavataan, jutellaan, tehdään asioita yhdessä, ja jätän huomiotta kaiken sellaisen mistä voisin loukkaantua. Olen oivaltanut että eivät ne puheet vahingoita minua mitenkään, miksi siis välittäisin. Jos hän antaa tarpeettomia neuvoja, kuuntelen mutta en noudata, jos antaa vääriä lahjoja, otan ne vastaan ja hankkiudun vaivihkaa niistä eroon. En haudo mielessäni pahoja tilanteita vaan jätän ne sivuun ja jatkan tyynesti yhteydenpitoa. Alan jo oppia pitämään hänestä.
Samoin olen itsekin tehnyt ja minäkin voin sanoa, että anopin kanssa ihan viihtyy. Toista ihmistä ei kannata yrittää muuttaa, pitää muuttaa itseänsä.
Lähtötilanne: anoppi vajaa 60 v, hänen ainokaisensa eli mieheni vajaa 30 v ja minä miniä vähän nuorempi. Minä olin muuttanut kotoa jo 16 vuotiaana ja elänyt vuosia hyvin itsenäistä elämää kaukana lapsuudenkodista. Suhteet vanheempiin oli hyvät ja heillä oli täysi luottamus tekemisiini. Ainakaan eivät koskaan kyseenalaistaneet tai kommentoineet valintojani.
Mies asui lapsuudenkodissaan. Äiti oli hyvin mukava, hyvin huolehtivainen ja jotenkin peloissaan pojan elämän edessä. Että varmasti menee jotakin pieleen, ellei hän katso perään niinkuin aina on katsonut.
Vaikeat vuodet: asetuimme asumaan näköetäisyydelle appiväestä. Saimme tiuhaan tahtiin neljä lasta. Saimme lastenhoitoapua ja paljon sellaista mitä emme halunneet ja lopulta emme jaksaneet. Tämä raskas oli elämämme kontrollointi, kommentointi ja epäonnistumisen ja uhkaavan näkeminen lähes kaikissa toimissamme ja valinnoissamme. Hän ei tarkoittanut pahaa. Näin ja ymmärsin sen. Silti oli vaikeaa ottaa jatkuvasti vastaan ikävää kommenttia ja suhtautumista. Anoppi sanoi herkästi ulos kaiken mitä mielessä liikkui (hän oli omasta mielestään suora ja rehellinen, minun mielestä loukkaava ja huonosti käyttäytyvä). Sekä mieheni että minä olemme varovaisia ja rauhallisia. Liian paljon nielimme ja luovimme. Toki teimme niinkuin itse halusimme, mutta oli aika voimiavievää olla aina puolustuskannalla ja perustelemassa hänelle asioita. Ikäänkuin ne olisivat hänelle kuuluneet.
Nykytilanne: anoppi ja appi asuvat nyt kerrostalossa 20 km meiltä. Fyysinen välimatka on välttämättömyys, jotta saimme myös henkisen välimatkan. Olemme tekemisissä, olemme väleissä, mutta emme päästä häntä enää asioihimme sisälle kuten ennen. Osaamme pitää keskustelut neutraaleissa ja vaarattomissa aiheissa. Osaamme väistää taitavasti uhkaavat rajanylitykset. En ole anopin kanssa läheinen, mutta meillä on asialliset välit. Ja haluan olla tekemisissä, mikäli hänkin pystyy ok käytökseen. Ja hän on pystynyt. Näistä asioista ei olla puhuttu näillä sanoilla, mutta viime vuosina olemme olleet itse varmoja siitä, mitä rajaa ei sovi ylittää ja kas - ihmeellisesti hänenkin käytöksessä alkoi näkyä meidän reviirimme kunnioitus. Emme enää pelkää häntä. Emmekä alkaisi puolustautumaan tai riitelemään. Väistäisimme tyylikkäästi ja varmaotteisesti. Anoppi on nyt melkein 80 ja tomera täti edelleen. Mutta enää hän ei hallitse elämäämme kuten teki aivan liian kauan.
Mukava mummeli loppujen lopuksi. Muuttuiko hän - muutuinko minä. Ehkä elämä kouli molempia.