En olisi uskonut, että tällä iällä 30 joudun vielä tällaista kokemaan. Oma äitini soittaa minulle ja pyytää minua puhumaan veljen ja hänen vaimonsa kanssa. Vaimo kuulemma on nyt kieltänyt veljeä pitämästä yhteyttä vanhempiini eikä enää käy kotona. Vaimolla on kuulemma asiat ihan totaalisesti pielessä ja pitää nyy veljeäni vankina siellä eikä anna tavata sukulaisia.
No, asiahan ei näin ole ollenkaan. Itselläni on mitä loistavimmat välit veljeen ja vaimoon. Tiedän vain, että he ovat totaalisen kyllästyneitä ravaamaan vanhempieni luona joka viikonloppu ja auttamaan heitä niin pienissä kuin isoissakin asioissa. Veljen vaimo yrittänyt sanoa äidille, että haluavat nyt rauhoittaa omaa elämää. Tästä siis se sota noussut.
Totuus on, että vanhempani ovat täysin riippuvaisia veljestäni. Veli on tottutnut auttamaan heitä heti, jos jompi kumpi vähänkään sitä haluaa. Vanhemmat ovat myös tuudittautuneet siihen, että veli on aina paikalla, tekemässä kaiken. Itse asun 500 km päässä lapsuudenkodistani, joten on ihan luonnollista, että minun ei aina kuvitella tulevan hätiin.
Yritin puhua vanhemmilleni järkeä. Sanoa heille, että veljelläni on oma elämä ja kaikki on ihan hyvin. He vaan eivät aina jaksa viettää kaikkia viikonloppuja lapsuudenkodissaan, ihan niin kuin en minäkään. No, ei mene perille. Lopputulos on se, että äiti itkee, että häneltä on riistetty poika ja isä kiroilee, kun asiat eivät mene niin kuin hän haluaa.
Minä taas en halua sekaantua tähän millään tavalla ja nyt minut on vedetty mukaan selvittämään tätä soppaa. Mitä tehdä, kun puhe ei auta?
No, asiahan ei näin ole ollenkaan. Itselläni on mitä loistavimmat välit veljeen ja vaimoon. Tiedän vain, että he ovat totaalisen kyllästyneitä ravaamaan vanhempieni luona joka viikonloppu ja auttamaan heitä niin pienissä kuin isoissakin asioissa. Veljen vaimo yrittänyt sanoa äidille, että haluavat nyt rauhoittaa omaa elämää. Tästä siis se sota noussut.
Totuus on, että vanhempani ovat täysin riippuvaisia veljestäni. Veli on tottutnut auttamaan heitä heti, jos jompi kumpi vähänkään sitä haluaa. Vanhemmat ovat myös tuudittautuneet siihen, että veli on aina paikalla, tekemässä kaiken. Itse asun 500 km päässä lapsuudenkodistani, joten on ihan luonnollista, että minun ei aina kuvitella tulevan hätiin.
Yritin puhua vanhemmilleni järkeä. Sanoa heille, että veljelläni on oma elämä ja kaikki on ihan hyvin. He vaan eivät aina jaksa viettää kaikkia viikonloppuja lapsuudenkodissaan, ihan niin kuin en minäkään. No, ei mene perille. Lopputulos on se, että äiti itkee, että häneltä on riistetty poika ja isä kiroilee, kun asiat eivät mene niin kuin hän haluaa.
Minä taas en halua sekaantua tähän millään tavalla ja nyt minut on vedetty mukaan selvittämään tätä soppaa. Mitä tehdä, kun puhe ei auta?
Vastaukset 11
Vanhimmat
... tai pyydä vaikka heitä kysymään täältä netistä vinkkiä tai äitiäsi kysymään. Täältä saa monta moninaista neuvoa joista suurin osa lienee tätä mieltä että sun ei kuulu olla välikätenä tai sun ei tarvi/kannata olla kenenkään terapeuttina vaan että asia on veljesi perheen ja sun vanhempien välinen. Näihin auttaa yleensä kun kumpikin puoliso vetää yhtäköyttä ja sanoo tarpeeksi monta kertaa että haluamme rauhoittaa aikaa omalle perheelle (tämä voi tarkoittaa myös aikaa vaikka omalle harrastukselle tai ystäville, mutta näistä ei tarvitse tehdä tiliä. Riittää että aika nimetään "oman perheen ajaksi") ja pariskunta voi sanella vaikka selkeät säännöt:"vietämme parilliset viikot perheen parissa" tai "yhden viikonlopun kuussa" tms. Eli ensin selkeä linja siellä kotona johon kumpikin sitoutuu ja sitten sanellaan muille säännöt. Säännöistä joustaminen onkin sitten eri lukunsa, todennäköisesti sitä joustoakin tulee tehtyä ja siitä ehkä sitten kädenvääntöä...
ylläolevakaan neuvo ei ole huono, mutta voisithan olla suoraselkäinen itsekin, ja sanoa vanhemmillesi että et aio puhua veljesi ja tämän vaimon kanssa siksi, että sinun mielestäsi he ovat oikeassa. Voit kertoa, että vanhemmat jossain kohtaa jatkavat omaa elämäänsä, ja he voisivat vaikkapa keksiä jotain harrastuksia ja sisältöä elämäänsä sen sijaan että ovat kietoutuneet veljesi perheen elämään.
Kiitoksia vaan vastauksista. Meidänpä perheessä (siis lapsuudenkodissani) ei kuitenkaan ole riittänyt se, että haluaa omaa aikaa. Vanhempani tuskin käsittävät, jos sanon näin. Kaikkeen on aina täytynyt olla hyvä syy. Harrastuksia ja toimintaa heillä on pilvin pimein, valitettavasti vain sen sorttisia, että veljeä (ja joskus minuakin) tarvitaan apuun. Hankitaan tietokone, jolle ei osata tehdä mitään, vaan veljen pitää olla atk-tukena. Hankitaan toinen koira, jota pitää sitten hoitaa lomamatkojen aikana. Lisäksi vanhemmat asuvat maalla, joten apua tarvitaan puiden kaatamisessa, hakkaamisessa, puuliiteriin kuljettamisessa. Milloin repsottaa aita tai varaston katto. Veljeni käy käytännössä tekemessä viikonloppuisin töitä siellä.
Tein jo selväksi, että mihinkään välikädeksi en lähde. Tätä tosin on ihan hyödytöntä sanoa vanhemmilleni, koska he kuvittelevat, että voivat pakottaa minut tähän rooliin. Mikään aikuisten välinen puhe ei auta, koska heidän ajatuksensa on, että lapset (vaikkakin aikuiset) eivät voi puhua vanehmpiensa kanssa, vaan vanhemmilla on oikeus määrä lapsiaan forever. Ymmärtäisin tätä asiaa vähän paremmin, jos veljeni olisi jotenkin (taloudellisesti tai muuten) riippuvainen vanhemmistamme, mutta kun ei ole. Asia on ihan päinvastoin. Vanhemmat ovat hänestä täysin riippuvaisia.
Tuskin tähän mitään oikeaa vastausta löytyykään, aika näyttää. Pakko kuitenkin saada purkaa pahaa oloa.
oikeasti auttasi se, että sanoisit vanhemmillesi, että veljesi on oikeassa! Miksi et voi osoittaa vanhemmillesi, että he tekevät väärin? Tuolla puhumatomuudella tavallaan hiljaisesti hyväksyt sen, että vanhempasi ovat oikeassa ja veljesi väärässä. Miksi et voi auttaa veljeäsi? Yksi yksinkertainen lause ja vanhempasi ainakin tajuaisivat, että sinä ja veljesi olette molemmat sitä mieltä, että teitä ei juoksuteta vanhempienne asioilla.
Minä taas kiinnitin huomiota siihen, että pariinkin kertaan sanoit vanhempiesi olevan riippuvainen veljen perheen avusta.
Sellaista elämä on. Kun vanhemmat vanhenevat, he yleensä tarvitsevat apua. Kenen pitäisi vanhenevia vanhempia auttaa mielestäsi?
Oletkohan sinä ymmärtänyt nyt jotain väärin. Kirjoitin juuri, että olen puhunut vanhempieni kanssa ja olen kertonut heille mielipiteeni ja kertonut, että mielestäni veli on oikeassa. En suinkaan ole ollut puhumatta ja hiljaa. Mutta pointtini oli siinä, että vanhemmat eivät kuuntele. He ovat päättäneet jotain ja pysyvät päätöksessään ja mielipiteessään maailman tappiin saakka. Meillä ei ole olemassa mitään yksinkertaista lausetta ja pim! Vanhemmat tajuavat olleensa väärässä. He eivät eivät omasta mielestään ole koskaan väärässä.
Mitä tulee vanhempieni vanhenemiseen.. No tällä hetkellä he ovat vielä alle 60. Heillä ei ole toimitaa tai tekemistä rajoittavia sairauksia. Olisi asia erikseen, jos he eivät enää sairauksiltaan kykenisi korjaamaan kattoa tai leikkaamaan nurmikkoa tms. Mielestäni he haalivat tekemistä lisää sitä mukaan, kun ikää tulee. Tavallaan eivät ymmärrä sitä, että eivät voi rajattomasti kasvattaa omaa työmäärää ja luulla, että veli tulee ja tekee ne. Eräänlainen hallitsemismuoto.
Uskon ymmärtäväni tilanteen vaikka omani hieman toisenlainen onkin.
Hallitsevan ihmisen kanssa ei yleensä auta puheet vaan teot. Viime kädessä nekään eivät riitä. Puheilla saa vain likapyykin pyörimään vinhemmin. Jossakin vaiheessa kannattaa vaieta. Tärkeintä, että seisotte yhdessä rintamassa veljen ja tämän vaimon kanssa. Siten vanhempien kommenteilta, asenteilta ja ajatusmaailmalta putoaa terävin kärki. Älkää antako periksi. Tässä kohtaa kun kyse on terveistä ihmisistä, turha lähteä säälistä tai riidan välttämiseksi tanssimaan pillin mukaan. Monella vanhenevalla ihmisellä on vielä itsellään käsittelemättä se, että vanhenee eikä enää pysty haalimaa töitä ja askareita kuten ennen. Se surutyö ja omasta järkeilystä lähtevä tekemisen vähentäminen (vapaa-aikaan, rakentamiseen ja kunnossapitoon liittyvä) tulisi lähteä itsestä eikä siihen läheisiä pakottaa.
Tsemppiä!
Kiitos tsemppauksesta. Oma oloni on ollut viime aikoina huono johtuen tästä selkkauksesta. En jaksa sen enempää taivastella, mutta ihmettelen, miksi vanhemmat haluavat sotkea minutkin tähän. Sydämestäni toivon, että he tajuavat oman käytöksensä naurettavuuden, mutta taitaa olla turha toivo. Itse olen kyllä 100 % veljeni puolella tässä asiassa.
paras tapa toimia tilanteessa olisikin se, että antaisit henkistä tukea veljellesi ja hänen perheelleen, samalla jättäytyen pois "välittäjän" tehtävästä. Oon itse ollut samanlaisessa tilanteessa hallitsevien vanhempien ja sisaruksen välissä, ja kyllä oli raskasta. Ei mun sanomiset oikeasti mitään painaneet vanhempien mielissä, tuli vaan paha olo itselle, kun tilanteelle ei voinut mitään, ja paha olo sisarukselle, kun hän ajatteli, että en auta, koska mitään vaikutusta ei ollut. Ainoa mikä auttoi oli se, että sisarus otti pikku hiljaa uuden asenteen vanhempia kohtaan, ja vanhemmat siihen sopeutuivat ajan mittaan. Koska heidän oli pakko.
Ne irtaantumiset, taistelut ja tahimiset joutuu itse kukin käymään läpi omiensa kanssa, kuka nuorempana ja kuka vanhempana, kuka monessa vaiheessa ja joku ehkä vähän harvemmissa loikissa.
Ajattelen, että toi vaihe on aikuisen elämää, myös sen ikääntyvän esisukupolven kasvua. Ahdistavaa aikaa. Muistan, että vähän yli kolmekymppisenä tunsin tulevani kiedotuksi ja nielaistuksi taustaperheeni eli vanhempieni monenlaisiin vaivoihin, sairauksiin, riitoihin itsenäistymisikäisen nuormimman veljeni kanssa, taloushuoliin ja vaikka mihin. Vanhempani olivat tuolloin vähän päälle viisikymppisiä, eli eivät mitenkään vanhuksia. Minun oli lopulta kirjeitse katkaistava välit joksikin aikaa, koska yksinkertaisesti tunsin itseni sairaaksi kun isäni työntyi ovesta sisään kaikkine vaatimuksineen ja valituksineen ja huolineen. Onneksi mieheni kuskasi lapsia kyläilemään vanhemmilleni; kukaan meistä ei toivonut, että vanhempieni ja lasteni välit kärsisivät kaikesta tästä. Kirjeeni oli ystävällisesti kirjoitettu mutta raaka. Tein selväksi, että nykyinen elämäni on omani, ja tarvitsen tasan kaikki energiani siihen. Tunsin syyllisyyttä ja vaikka mitä. Huono tytär, huono tytär.
Nyt viisitoista vuotta myöhemmin ajattelen että olinpas viisas ja hyvä tytär. Kerroin sentään vanhemmilleni ihan suoraan miltä minusta tuntuu, miten ajattelen, mistä olen kiitollinen ja miten paljon välitän, mutta mikä minua toisaalta syö. Välimme palautuivat ystävällisiksi muutaman kuukauden tapaamislakon jälkeen. vanhempani ehkä tuolloin aloittivat oman sosiaalisen elämänsä, joka nykyään onkin varsin vilkasta.Nyt he ovat jo iäkkäitä, ja avun tarvetta alkaa oikeasti olla. Vielä he ovat halunneet sitkeästi pitää itsenäisyydestään kiinni, eli eivät ole halunneet apujani, mutta luulen että pian alkaa olla aika säätää työelämä siihen malliin, että voin olla vanhemmilleni apuna heidän toimintakykyni heikentyessä. Vanhempani ovat nykyisin hilpeitä ja huumorintajuisia, rentoja ikääntyviä, ja kun alan kohta olla viittäkymmentä lähellä itsekin, luulen että heidän elämäänsä kirjeeni oli potku eteenpäin. Niin ne lapsetkin joskus kasvattaa vanhempiaan. Minkä tässä saa huomata... kun omat nuoret aikuiseni havahduttavat minut tajuamaan milloin mitäkin omasta kehityksestäni.
Hei kasvu ei lopu vaikka ikää tulee. Positiivista eikö?
Huomasin lapsuksen tekstissäni "vanhemmilleni apua heidän toimintakykyni heikentyessä"...
kertoo mistä? Varmaan osittain siitä että rakastan edelleen ja aina vanhempiani kovasti. Ja toisaalta siitä, että kun minun on tulevaisuudessa pakko järjestää aikaa heidän auttamisekseen HEIDÄN toimintakykyNSÄ heikentyessä, niin minun osallistumiseni aktiiviseen osallistuvaan työelämään jää vähäisemmäksi, ja toimintakykyni siellä päässä siis tosiaan heikkenee...
Että ihan noin eriytymätön en ole.