Hei! Oon tässä pähkäillyt syitä siihen miksi liian usein jos joku tuntuu olevan kiinnostunut, teilaan itse ajatuksen SITKU-verukkeella: ei ole rahaa, tukkakin likainen tai vääränvärinen paita päällä - mitä milloinkin, ettei muka just nyt sovi edes tutustuminen toiseen ihmiseen. Millä ihmeellä saan tällaisen ajatusmallin käännettyä? Tuntuu että olen alitajunnassani nostanut oman rimani ihan järjettömän korkealle enkä siihen yllä koskaan - niinpä en koskaan päästäkään ketään lähelle. SITKU tulevaisuudessa raha-asiat jne ovat kondiksessa taidan olla ihan liian vanha tutustumaan enää yhtään keneenkään (tai tulee uusia sitku-syitä..). Nyt jo liian monta vuotta mennyt hukkaan, kun oma reaktio toisen lähestymiseen on "EI" ja oikasti kaipaan, haluan jonkun tähän vierelleni yhteistä elämää rakentamaan. En halua olla yksin.
Vääntäkää nyt rautalangasta että kyllä muutkin on joskus ihan yhtä persaukisia eikä muutenkaan "täydellisiä" ja silti vaan suhteita aloittavat!
Minussa on muutenkin vähän perfektionistin vikaa, mutta ihmissuhteissa se korostuu jo ihan liikaa.
Vääntäkää nyt rautalangasta että kyllä muutkin on joskus ihan yhtä persaukisia eikä muutenkaan "täydellisiä" ja silti vaan suhteita aloittavat!
Minussa on muutenkin vähän perfektionistin vikaa, mutta ihmissuhteissa se korostuu jo ihan liikaa.
Vastaukset 9
Vanhimmat
oot sinut itsesi kanssa...voi asiat muuttua :)
Sitku on aikaa, sit ku on rahaa, sit ku on energiaa. Sit kun on laihduttanut muutaman kilon. Ja kun on muuttanut ja saanut elämänsä raiteilleen. Tuleekohan sitä sitkuaikaa koskaan. Ei sillä, että tässä mitään suhdetta oliskaan, mutta ei sitä edes tosissaan osaa ajatella, eikä sitä itseluottamusta tunnu koskaan löytyvän tarpeeksi, koska on noita syitä ja tekosyitä, ettei tosissaan näe itseään sellaisessa tilanteessa, että nyt voisi edes etsiä. Toisaalta on niissä sitkuasioissa perääkin. Jos ei oikeasti olisi aikaa tai hankalasti järjestettävissä. Tai jos olisi oikeasti aika persaukinen, mitään iloa siitä ei toiselle olisi. Samoin kaikki muut asiat, ei kukaan jaksa katsella sitä.
Mä ainakin ajattelen toisen puolesta ihan liikaa. Että ei kukaan jaksaisi, jos mulla ei olis aikaa tai rahaa tai ulkonäkö aina laitettuna tai muuta hankalaa. Sitten toinen olis ihan kiusallisena näistä jutuista ja mua hävettäs jne jne.. Tai en onnistuis olemaan jonkuntietynlainen. Sitä jotenkin ajattelee, että kuitenkin pitäis pystyä olemaan valmius olla jonkunlainen seurustelukumppani ja tehdä ja toteuttaa ja olla just sellanen kuin "kuuluu olla". Ei se välttämättä ole perfektionismiakaan, vaan sitä vaan, että ei se onnistu jos ei ole aikaa tai rahaa tai toinen ei jaksa katsella.
Suurin ongelma mulla on, että mä ajattelen ehkä liikaa toisen puolesta valmiiksi ne asiat, mitä ei ole vielä kohdattukaan. Ja ajattelee, että olis kuitenkin pettymys toiselle. Että olis niitäkin, joilla on asiat paremmin.
Minä en huomannutkaan ajattelevani niin, mutta toisaalta kun lähdin opiskelemaan, tiesin, että nyt ei sitten ainakaan vuosiin ole mahdollisuuttakaan ajatella parisuhdetta edes haaveena. Ihanan helpottavaa, koska on joku syy, miksi se ei onnistu. Oikeasti mitään mahdollisuuksia sellaiseen ei edes ole, ja kehittää jonkun tekosyyn, ettei tarvitsisi edes itselleen myöntää sitä, mutta huijaahan sitä itseään muutenkin.
Mulla taas on se ongelma et SITKU oon saanu naamani kuntoon, nimittäin mulla on huono iho. Se haittaa mua niin paljo etten ees kehtaa tutustua uusiin ihmisiin koska mietin että mitäköhän nekin nyt musta aattelee ja plaaplaa. Oisin varmaan paljon puheliaampikin uusia ihmisiä tutustuessa jos ei ois tätä huonoa ihoa. Ja itsetuntokin nousis paaljon enemmän jos ei ois tätä huonoo ihoo. Oikeestaan se on se tasan ainoo ongelma mun elämäs. :D
Mut joo eihä sul oo ees ulkonäkö ongelmia? Sullahan on kaikki aivan loistavasti! Ja eihän se raha nyt siellä puussa kasva. Mulla itselläni ei kyllä tuu ees mieleen että paita ois vääränvärinen tai mitää. Ja en pahemmin hiuksiakaa aattele. Tai siis ei ne oo ikinä rasvaset tietenkää mut nii. :D Mut jos sä rupeet otteelee siihen saakka et sul on raha-asiat ok ni voi mennä aikas kauan, et ei tosiaankaan kannata odottaa niin pitkälle.
Miksi alkaisin suhteeseen miehen kanssa jos olen ylipainoinen tai ruma(suurin osa miehistä pitää tavisnaisia rumina ja on niiden kanssa vain paremman puutteessa, en minä sellaista halua, olen liian herkkä siihen)? Miksi alkaisin suhteeseen jos olen työtön ja opiskelukaan ei enää maita? Kuka minua katselisi? En enää edes huijaa itseäni millään sitku-potaskalla, juna meni jo ja minä jäin asemalle. Yksin on ihan hyvä siihen asti kun joku ukko tulee brassailemaan baarissa saavutuksillaan ja mä vaan ajattelen että menisi jo pois niin pääsisin tukalasta tilanteessa kotiin peiton alle haaveilemaan, siten saan olla turvassa eikä mikään satuta.
Omien kokemusten perusteella voin sanoa, että aina löytyy jokin hyvältä tuntuva veruke, jolla voi suojella itseään elämältä.
ja minun kokemusteni mukaan löytyy syitä, eikä verukkeita, miksi kannattaa pitää itsensä poissa sellaisten ihmisten tieltä, joille ei tosissaan kelpaa omana itsenään. Pitäisi olla hyvä tekosyy, että antautuisi kellekään ja ottaisi sen riskin, että taas kerran lentäisi kuin rukkanen lätäkköön. Joskus kannattaa suojella itsensä elämään ja eläväksi. Jos tietää, ettei tule kestämään sitä, että aina tulee hylätyksi, on parempi, ettei edes ala sitä leikkiä. Ei hullukaan jatka sitä kovin montaa kertaa, vaan ottaa opiksi. Ja kun tietää, että itsellä on sellainen vika, ettei ihmisenä pidetä, niin sitä on turha silloin hakeakaan.
Joillakin on varaa elvistellä, että eipä kiinnosta suhteet. Kaikilla ei ole varaa yrittää, koska se itsensä rapakosta nostaminen alkaa pitemmän päälle olla liian raskasta.
Usein huono itsetunto ja vastakkaisen sukupuolen stereotyyppinen yleistäminen menevät käsi kädessä. Kuinka voisi uskoa ennakkoluulottomasti toisenlaiseen tulevaisuuteen, jos näkee kaikki massana? Takaiskuja kokee jokainen, mutta ihmiset käsittelevät niitä hyvin eri tavalla. Minä olen niin vahva ihminen, ettei maailmasta löydy sellaista ihmistä, joka saisi uskomaan etten ole arvokas ja ainutlaatuinen vaikken olekaan täydellinen. Se näkyy myös ulospäin.
Alunperin sillä ei ole itsetunnon kanssa tekemistä, mutta jollain logiikalla kun saa tarpeeksi pakkeja, niin ei ajatteleva ihminen voi olla tajuamatta sitä, ettei hänestä ole suhteeseen tai hän ole sellainen ihminen, josta olis suhteeseen ja kukaan haluis suhteeseen. En mä sitä väitä etteikö takaisuja tulis, vaan sitä, että kun niitä nimenomaan tulee, joillekin jatkuvasti, niin miksi ihmisen pitää asettaa itsensä siihen asemaan, että kerta toisensa perään ottaa turpaan ihan omasta tahdostaan? Siinä ei ole mieltä.
Ja loppujen lopuksi, vaikka uskoisi itsestään mitä, niin jos sua ei hyväksytä, niin, susta ei ole suhteeseen, vaikka sulla olis terästä itsetunto. Lisäks useimmiten aluksi mitään itsetuntoasiaa ei edes ajattele, normaalisti sitä ajattelee että huono tuuri. Mutta kun alkaa havaita saman logiikan ja samat kokemukset, ei voi enää kuin katsoa peiliin ja unohtaa sellaiset haaveet. Saahan sitä itseään kiusata niin paljon kuin ikinä haluaa, mutta tosiasiassa pitää olla jo niin kovat hyvät puolet, että pitemmän päälle niihin enää yltäis, että kukaan hyväksyis tai vois ikinä kuvitellakaan suhteeseen.
Miten paljon sun mielestä ihmisen pitää mennä sen sietokyvyn rajan yli, että on valmiina kokemaan sen saman nöyryytyksen aina? Olisko viis vuotta, kymmenen, viistoista, kolkytä?
Musta ihminen jolla on aivot päässä, ei pitemmän päälle ole mielekästä kuvitella itsestään suhteeseen, itsetunnosta huolimatta, koska se ei ole enää itsestä kiinni.
Ei se haittaa, jos joku haluaa aina kokeilla. Mutta kun se alkaa haittaamaan elämää ja se kokeileminen ja oikeesti ne kokemukset, että kukaan ei halua, miksi sitä pitäisi kenenkään sietää? Miksi pitäisi itse itseään piinata sillä, koska se on rastkasta? Ei minun mielenterveys sellaista ainakaan loputtomasti kestä. Kommentoin vielä ensimäiseen lauseeseesi, että usein itsetunto ei ole välttämättä huono, ja miksi ei näkisi stereotyyppisesti ihmisiä, jos ei koskaan saa mitään kokemusta, että toisinkin voisi olla. Helppohan sitä on muuttaa mielensä, kun sille on perustetta. Mutta jos ei ole omalla kohdalla, niin se on eri asia kuin muiden kohdalla.