olemme olleet n. vuoden naimisissa ja riitelemme todella paljon, pikku asiatkin saattavat laittaa pystyyn riidan joka kestää useamman päivän... riitojen välissä olemme taas todella läheisiä, halailemme,pussailemme ja hempeilemme lähes koko ajan... onko muilla ollut tälläisiä ongelmia alkuaikoina vai onko avioliiton alku hetket sujuneet kuin tanssien?
emme seurustelleet kovinkaan kauaa ennen naimisiin menoa, oli ns. rakkautta ensi silmäyksellä... nyt siis pelottaa että loppuuko kaikki yhtä nopeasti kuin alkoikin? eli onko tämä jo lopun alkua vai ihan normaalia nuoren parin elämää???
emme seurustelleet kovinkaan kauaa ennen naimisiin menoa, oli ns. rakkautta ensi silmäyksellä... nyt siis pelottaa että loppuuko kaikki yhtä nopeasti kuin alkoikin? eli onko tämä jo lopun alkua vai ihan normaalia nuoren parin elämää???
Vastaukset 17
Vanhimmat
Olen ollut 22 v. saman miehen kanssa ja olemme molemmat nopeasti suuttuvia, joten me kinastelemme joskus aivan tyhmistäkin asioista ja lepymme taas. Ja oman keittiöfilosofiani mukaisesti sekin on yksi tapa kommunikoida/hakea rajoja/tutustua toiseen, vaikkakaan ei ole suomalaisessa kulttuurissa niin hyvällä katsottua kuin jos asuisimme temperamentiltaan toisenlaisessa kulttuurissa. En siis ole ottanut riitojamme enää aikoihin vakavasti ja kehoittaisin sinuakin tottumaan ajatukseen, että kenties teidän yksi keinonne avata tilanteita on riidellä.
Vanha sukulaiseni sanoi aina, ettei Luoja kiellä suuttumasta, mutta kylläkin vihaa pitämästä.
Muutenkaan en usko, että rakastuminen ja suhteen alku olisi vain helppoa. Siitä ei vain niin haluta puhua ja moni haluaakin nauttia huumasta, mutta omalla kohdallani rakkaus herätti myös vaikeitakin tunteita ja kasvaminen suhteeseen oli joskus perin riepottelevaa. Koin, että sisälläni heräsi vanhoja, unohdettuja tunteita ja siinä missä rakkaus kasvatti uskoa uuteen se myös nostatti pelkoa onnistumisesta. Käytökseni saattoi olla joskus kuin lapsen ja se, mitä en ollut kokenut vanhemmiltani lapsuudessa, tavallaan vaati osuutensa rakkaudesta ja parisuhteesta.
Onnea jatkoon, äläkä huolehdi liikaa. Aika on paras neuvonantaja :)
Riitely kuuluu asiaan, kun kaksi ihmistä hakee tilaansa yhteisessä arjessa..
On tietty näitäkin pareja, jotka osaa hillitysti hallita tunteensa, mutta valitettavasti minä en kuulu sellaisiin myöskään :(
Sen tiedän myös pitkässä liitossa ollessani, että riitelyt kyllä lientyvät ja meillä se olen enempi minä, joka enään riitelen, mutta lopu ne eivät varmaan koskaan, asioita kun täytyy käsitellä..
Ja mukavaahan se sopiminen kuitenkin aina on.. :)
Sori, ei kukaan osaa sanoa, että oletteko naimisissa vielä vuoden päästä. Minusta se riippuu ennemmin teitistä ittestänne.
Pikkuasioista riiteleminen kertoo vain sen että olette joko molemmat tai toinen teistä pikkumainen. Siis saivartelee toisen asioissa.
Syitä riitelyynne voi löytyä tuhottomasti...
Avioliitossa tarvitaan joustavuutta, avarakatseisuutta, kypsyyttä, kykyä antaa ja kykyä ottaa, yhteistyökykyisyyttä, yhteisiä päämääriä, samantapaista arvomaailmaa, kärsivällisyyttä, vuorovaikutuskykyä, epäitsekkyyttä, luottamusta, anteeksiantoa.
Kaikkea tätä olette päättäneet hakea riitelyllä! Voi että!
Rajojen vetoon voisi päästää helpommallakin tavalla: normaalisti neuvottelemalla ETUKÄTEEN asioista.
Voisitte linjata pääpiirteet, mihin pyritte avioliitossanne. Linjata sen MILLAISEN liiton olette päättänyt perustaa.
Tehkää avioliitollenne otsikko, tavoitteet ja säännöt.
Vaikka riitoja tulisi, niin jossain alitajunnassa häilyisi nuo sopimanne asiat. Näin teillä olisi jokin punainen lanka yhdessä oloon.
Säälittävimpiä minusta ovat ne parit, jotka vielä kuusikymppisenä torailevat, ja joiden äänensävykin on muotoutunut pysyvästi karheaksi, katkeraksi kääkätykseksi ja syyttelyksi. Niiden säestämänä nuo onnettomat varikset lopulta päätyvät hautaan... lasten ja lastenlasten suureksi helpotukseksi
vaikutat juuri sellaiselta varikselta! Et vain itse narsistina sitä huomaa.
.. että narsistiksi leimauduin.
Jos oikein mietit, niin en kyllä perin huonoi neuvoi antanut.
Oikeasti on sellaisia vanhoja pariskuntia, jotka torailee aamusta iltaan hautaan saakka. Että miten mie tähän liityn narsismini kanssa?
mikä tollo!
Meillä on mieheni kanssa ollut 30-vuotinen sota, jos sitä mitataan riitelyjen määrällä. Olemme molemmat temperamenttisia ja itsepäisiä, joskin vuosien varrella nuo piirteet ovat pehmenneet. Mutta ensimmäiset 20 vuotta oli aikamoista riitelyä ja rakastamista. Olemme edellleen hyvin rakastuneita ja intohimoisia toisiamme kohtaan; meillä tunteet on aina olleet voimakkaat ja niitä on osoitettu näin.
Olen itse ihmissuhdealan ammattilainen mutta omassa parisuhteessani mm. keskustelu ja erilaiset sopimukset sun muut eivät toimi. Mieheni on hyvin sanoisinko fyysinen ja ei ole koskaan perustanut keskusteluista tai pohdinnoista joten meillä niitä ei käydä. Kuullostaa ehkä absurdilta mutta meidän liittomme perus on se, että toisen kosketus tuntuu hyvältä ja on vain mukavaa olla yhdessä. Perinteiset parisuhdeneuvot eivät meillä päde. Ja on ihanaa, että saamme olla kumpikin omanlaisiamme. Itse, jo työnikin puolesta, keskustelen ja analysoin paljon. Tuo piirre näkyy arkielämässänikin mutta mieheni vain hymähtelee minun tulkinnoilleni, joskin hyväntahtoisesti.
Rakastakaa toisianne, riitely ei ole pahasta, ellei se sitten mene toisen loukkaamiseksi ja aliarvioinniksi vaan on puhtaasti mielipideriita, joka usein puhdistaa ilmaa ja toisaalta saa turvallisissa puitteissa vähän päästellä. Se, mikä mielestäni on tärkeää, on riitojen sopiminen tai ainakin jotenkin niistä keskustelu ja mahdollisesti anteeksipyyntö.
suhteemme ei ole ihan tuhoon tuomittu :) vähän lisätietoja antaakseni, olemme kumpikin vielä todella nuoria(25vuotiaita) joten ehkä tämä tosiaan on sitä yhdessä kasvamista ja rajojen löytämistä.
ikävintä meidän riidoissa on se että, minä lepyn melkein heti kuhan vain rauhoitun, kun taas mieheni saattaa vihoitella pari päivääkin!? ja monesti on käynyt niin, että minä olen sitten uudelleen suuttunut siitä kun mieheni on vieläkin vihainen :D
ehkä sitä pitäisi oppia pitämään "mölyt mahassa" vaikka joskus olisi aihettakin mölistä ;)
kiitos kaikille vastaajille ja hyvää kevättä
Ei varmaankaan ole tuhoontuomittu. Jos vaan teette töitä suhteet eteen.
Meillä ainakin suhteen alussa oli enemmän riitoja, vuosien saatossa ne vähentyi pikkuhiljaa (toisille voi käydä toisinkinpäin...). Nyt en edes muista koska olemme viimeksi riidelleet.
Kaikkia mölyjä ei todellakaan kannata pitää sisällään. Mutta kyllä sitä vuosien saatossa oppii, että ei kannata joka pikkuasiasta ottaa pulttia. Sitä tulee suuripiirteisemmäksi. Ja ehkä sitä vanhemmiten muutenkin rauhoittuu ja muuttuu ihmisenä.
Voi olla, myös että avioliiton alussa iskee joku paniikki. Kyllä se siitä rauhoittuu, kun huomaa, että ihan samanlaista se elämä on kuin ennenkin. Meillä taisi olla avioliiton alkukuukaisina joku paha riita. Varmaan 6 kk:n sisään. Kieltämättä sitä itsekin ajatteli, että kääks nytkö alkaa meneen huonosti ja erotaan ja tehtiinkö virhe kun mentiin naimisiin. Mutta sitten kaikki taas olikin ihan hyvin ja voin sanoa, että en ole katunut naimisiin menoa lainkaan!
Ja samaa mieltä, kun joku muu vastaaja, on tärkeää sopia ja käsitellä riidat! Eikä vain lakaista maton alle.
Hyvä keino omaan suuttumiseen on mennä suuttumisen tullessa pikavauhtia lenkille. Koeta saada miehesi ymmärtämään että olet "tulinen tuiskahdus" ja että et kerkiä harkita. Anteeksipyyntö voi auttaa, vaikka ei 100% tunnukaan siltä, että olis valmis pyytämään.
Miehesi on hitaampi ja harkitsevampi, sellainen jää useasti möyhimään niissä sanomisissa. SE voi pitkän päälle olla kohtalokasta, että mies märehtii sanomisia ja riitoja. Pyri selvittämään riidat ja analysoimaan syyt, ettei hampaankoloon jäisi mitään mätimään.
Onnea kasvamiselle!
Olen prikulleen samaa mieltä kanssasi: olennaista on, että on mukavaa olla yhdessä! Mekään emme analysoi mitään. Sen sijaan kerran tehtiin kirjallisia sopimuksia muutamista asioista, eikä niihin palattu sitten enää. Se oli hyvä juttu.
Me riitelimme aina samoista asioista. Ne sitten analysoitiin ja sovittiin ja unohdettiin sitten.
Esim. mieheni teki itse aina kaikelaista hankalaa ja harmitteli itsekseen mielessään, että minä en auta. Suuttui sitten lopulta, kun oli itse yksin tehnyt jotain. Tämä tapahtui monta kertaa. Minä sanoin, että en ole ajatuksien lukija enkä aio olla jatkuvasti kytiksellä, tarviiko joku apua eli: pyydä suoraan sitä apua! No, sovittiin, että jos tarvii apua, pyytää sitä ja toinen sitten auttaa. Oli tällainen ydinfysiikan- tasoinen sopimus, mutta toimi siitä lähtien.
Me emme riitele kovin paljoa, vaikka olenkin tempperamenttinen. Taisin vissiin nuorena olla dramaattisempi. Pääasia on, että perusmukavaa on ja että riidat sovitaan.
Tsempillä! Aikakin hioo!
Minuakin ottaa kaaliin, kun mieheni leppyy minua hitaammin ja kuten sinäkin, suutun uudelleen!
Tämän olen korjannut ihan kuin auton: päätän vain, että en suutu nyt! Teen jotain mukavaa ja annan miehen tulla taas tolkkuihinsa. Mene vaikka elokuviin! On parempi vaihtoehto kuin suuttuminen uudelleen. Tai kahville tai kävelemään yms. Mies tulee sitten hitaammin perässä. Tälle ei mitään voi! Koetetaan kestää ja mennään kahville! #tarjoaa kahvia#.
Samoilla linjoilla:
omani kanssa 25 v. ja sinä aikana vasta 5 viimeisintä vuotta ovat olleet sellaisia, jossa olemme opetelleet tietoisesti hyväksymään toisissamme asiat, jotka hiertävät ja saavat sapen kiehumaan. Myös myöntämään sen, että tämä liitto vaatii enemmän kuin liitot yleensä, mutta että kumppani on sen arvoinen. Tätä emme olisi koskaan oivaltaneet, jos emme olisi uskaltaneet riidellä.
Miehelle on tärkeää tulla hyväksytyksi , ja asiat tulisi saada "ratkaistuiksi " tehokkaasti, kun taas naiset, luonteeltaan harkitsevaisempina ( usein, ei välttämättä ) haluavat vähän makustella tekemiään ratkaisuja.
Puhuminen, vaikka se ei juuri miehiä miellytä, on ainoa avain, jolla ne vaikeat ja nolot tilanteet selvitetään.
Avoimuus ja omien tunteitten tunnistaminen ja niistä toiselle puhuminen, siitä se lähtee.
Olettaen ,että kumppani on halukas kuuntelemaan, mitä sulla on sanottavana.
Kysy, mitä hän liitoltanne haluaa, ja onko riitely hänestä oikea tapa hoitaa asioita.
Useimmiten nimittäin käy ilmi, että riitely ei ole kummankaan mielestä mielekästä, vaan kun puhumisen kulttuuria ei ole ollut lapsuudessa, ei sitä siis ole omassa liitossasikaan.
Olemme useimmat perheistä, jossa mitään ei ole puhuttu, vanhempamme ovat pystyssä päin ja ylpeinä kestäneet toisiaan, vaikka ratkaisu olisi ollut vuoropuhelu puolisoiden välillä.
Mutta tehän voitte tehdä kaiken toisin.
Rohkeasti se suu auki: tarvitsen sulta tätä, olet mulle tärkeä, koska.. jne.
Ja katkeruus, sen jos päästää mieleen asumaan, se on paha peikko, pahempi kuin karies, ei lähde ahkerasti harjaamalla pois, vaan ennen kuin arvaatkaan on suusi kohdalla musta aukko...
Siihen paras ase on se, että sovitte, ettette mene nukkumaan ennen kuin sovitte.
Koskaan ei riidoissa nukkumaan !
Vaikka aikaisin aamulla olis työhön meno tai mitä tahansa.
Opettelette anteeksipyytämisen ja anteeksiantamisen kulttuuria sen riitelyn jälkeen ja taas homma sujuu.
Tulee se kumppanikin tutuksi samalla.
Muuten, se anteeksiantaminen, se vasta vaikeaa onkin, ei se pyytäminen.. ainakin itsellä, ihmissuhdeammattilainen minäkin...
"Puhuminen, vaikka se ei juuri miehiä miellytä, on ainoa avain, jolla ne vaikeat ja nolot tilanteet selvitetään."
Viesti miehille: kun naisesi kertoo ongelmasta, älä ehdota ratkaisua. Kuuntele ja päivittele mukana. Kauhistele pomoa, sukulaista, tuttavaa tai viranomaista ja ole ehdottomasti naisesi puolella. Älä vähättele ongelmaa vaan kuvittele, että maailma seisoo tai kaatuu sen mukana.
"ratkaisu olisi ollut vuoropuhelu puolisoiden välillä"
Viesti miehille: kuuntele naistasi herkeämättä mutta älä kerro omia ajatuksiasi, koska naisesi ei tule ikinä antamaan rehellisyyttäsi anteeksi.
Kovin erilaiset ihmiset eivät tule olemaan onnellisia yhdessä, koska eivät ymmärrä toisiaan lopulta. Jos molemmat ovat tempperamenttisiä, niin sitten suhde voi ihan hyvin toimiakin. Rauhallisempi osapuoli kyllästyy kyllä lopulta siihen tempperamenttiseen päreenpolttajaan.
Jos riitelee niin kannattaa muistaa, että toista ei halpamaisesti loukkaa. Esimerkiksi toisen ulkonäköön menevät huomautukset ovat sellaisia, joita ei moni pysty antamaan koskaan anteeksi. Seksiin ja sen laatuun liittyvät loukkaukset ovat myös aika varmoja parisuhteen tuhoajia.
Mekin avioiduimme nopeasti, se oli myös rakkautta ensi silmäyksellä. Ja kun olimme jo 30v, niin mitäs siinä odottelemaan kun sopivan löysi. Siis suuret periaate-ja elämänkatsomuslinjat täsmäsivät ja muu tuntui sivuseikalta.
Oli rankkaa "seurustella" aviopuolison kanssa, eli siis opetella tuntemaan tämä kunnolla vasta, kun tämä oli aina siinä. Eli kaikki mitä seurusteluvaiheessa olisi leppoisasti jutustellen tunnusteltu teoriatasolla, olikin nyt tosipaikan edessä lähes valtataistelu ja periaatekysymys. Meille tuli kerran riitaa jopa tonnikalapizzasta, minä tyhmä kun toin sellaiset kaupasta tietämättä ettei mies tykännyt. No, oli pakko melkein nauraa sille, kuinka vähän omaa aviopuolisoa tuntee. Mutta stressaavaa se oli, pelkästään ruokakaupassa pähkäillessä, että mitäs jos se tästä pidäkään? Ei ole tullut puheeksi... Käyköhän se muuten joskus elokuvissa? Ja ne lahjat... kun oli kerran ostettu toisillemme täysin epäonnistuneet joulu- ja synttärilahjat, niin päätimme ettemme osta toisillemme enää lahjoja ollenkaan, vasta joskus 10-vuotis hääpäiväksi ;-)
Ja kyllä, me riitelimme aluksi paljonkin ja rankasti, ihan kipeää teki. Se oli sellaista rajojen koettelua ja oman asemansa parisuhteessa etsimistä. Riitelimme myös rahankäytöstä ja taloudenhoidosta. Myös väärinkäsityksiä syntyi ja mustasukkaisuutta esiintyi, nimenoman niistä väärinkäsityksistä. Olemme olleet naimisissa vasta yli kolme vuotta ja asiat ovat nyt loksahtaneet paikoileen ja särmät hioutuneet.
Nyt ei tarvitse riidellä, kun toisen suhtautumisen osaa jo ennakoida... Mies osaa kerätä vähin äänin likaiset vaatteensa lattialta pyykkikoriin, ettei vaimo kypsähdä. Vaimo osaa olla kälättämättä kovaan ääneen puhelimessa, kun mies katsoo telkkarista urheilua. Tiedämme mistä räjähdysherkistä aiheista on turha enää vitsailla ja elekielestä näkee, koska toinen on jätettävä suosista siksi illaksi rauhaan. Kritiikinkään ei enää kuvittele kyseenalaistavan koko avioliittoa. Alkutaipaleella tässä vasta ollaan, mutta huomattavaa positiivista kehitystä on tapahtunut.
Kyllä se siitä :-)
Kerro itellesi ja puolisollesi : Ajattele mitä sanot ettet sano mitä ajattelet ja pysykää viinasta erossa.
Aivan liian usein ihmiset moläyttelevät mitä typerimpiä asioita humalassa. He luulevat että humala antaa heille anteeksi käyttäytyä kuin idiootti.
Suomalaiset nyt jo saavat tietoisesti ja harkiten liian paljon pahaa aikaan viinan avulla. He siis eivät hallitse viinakulttuuria. Tämä ehkä ei ole teidän tapauksessa mutta ohjeeksi muille jotka saattuvat tunnistaman itsesä siinä.