Tällä palstalla on usein keskusteltu ja kiisteltykin uskottomuudesta monelta eri näkökantilta, mutta yksi näkökohta jota on aniharvoin käsitelty on se miten vanhempien uskottomuus vaikuttaa lapsiin.
Olen itse kokenut 9-vuotiaana vanhempieni avioeron, kun isäni rakastui toiseen naiseen ja jätti perheemme, minut, äitini ja siskoni. Kokemus oli minulle äärettömän traumaattinen ja jätti syvät haavat. Muistan vieläkin, miten äiti itki ja oli aivan uuvuksissa. Muistan vieläkin, kuinka meillä oli viiltävän ikävä isää. Omien muistikuvieni mukaan vanhempieni avioliitto ei ollut mitenkään riitaisa tai vaikuttanut onnettomalta, vaan he tulivat hyvin toimeen keskenään ja nauroivat ja laskivat paljon leikkiä yhdessä. Lapsuuteni oli hyvin onnellinen, kunnes tämä dramaattinen käänne romahdutti kaiken. Sen jälkeen mikään ei ollut enää ennallaan. Olen jälkeenpäin jutellut äidin kanssa tästä ja yrittänyt kysellä, että oliko hänellä ja isällä jotain ongelmia keskenään, mutta äiti on aina vastannut, ettei mitään ainakaan niin suuria ongelmia ollut, etteikö niitä olisi voinut selvittää. Äiti ei koskaan pystynyt ymmärtämään, miksi isä teki niin kuin teki.
Ja mitä on jäljellä 23 vuoden jälkeen ? Monta onnetonta ja haavoittunutta ihmistä. Olen itse 32-vuotias ja yhä sinkku, koska minun on aina ollut vaikea luottaa yhteenkään mieheen ja sitoutua. Myös siskoni on sinkku ja hänelläkin on ollut vaikeuksia miessuhteissaan. Äitini on myös hyvin yksinäinen ihminen eikä ole pystynyt suhteeseen kipeän avioeronsa jälkeen. Pari yritystä hänellä on ollut, mutta ei niistä ole syntynyt mitään vakavampaa. Entä isäni ja hänen uusi vaimonsa ? He elävät yhä yhdessä, mutta eivät silminnähden ole onnellisia. Molemmat käyttävät runsaasti alkoholia ja jatkuvasti riitelevät ja sättivät toisiaan. Eli ei isä ainakaan parempaan vaihtanut. Tiedän myös, että isä on pettänyt tätä uuttakin vaimoaan ja olen siitä, anteeksi nyt vaan kaikki uusiovaimot, hemmetin vahingoniloinen enkä yhtään häpeä sitä. Välit isääni ovat olleet varsinkin viime vuodet melko viileät. Tapaamme harvoin, ja sanon aivan suoraan että en voi kunnioittaa ja rakastaa isääni samalla tavalla kuin äitiäni. Se vain ikävä kyllä on niin. Kyllä isäkin sen tajuaa, vaikka en ole sitä suoraan hänelle sanonutkaan. Ja mitä tulee hänen uuteen vaimoonsa, emme ole alun alkaenkaan tulleet siskoni kanssa toimeen hänen kanssaan. Ja vika ei ole vain meissä, sillä myös hän suhtautui meihin alusta alkaen melko happamasti ja sen jälkeen kun hänelle selvisi, ettei hän voi saada omia biologisia lapsia, hän suhtautui meihin ajoittain jopa vihamielisesti. Olimme kai kilpailijoita.
Sanon aivan suoraan, että olen vihainen vanhempieni avioerosta. Minulla olisi ollut oikeus normaaliin lapsuuteen ja ehjään kotiin. Jos joskus saan omia lapsia, mitä vahvasti epäilen, olisin heillekin halunnut turvallisen mummolan, jossa olisi ollut ukki ja mummi, enkä tällaista uusperhesotkua.
Minusta vanhempien ensisijainen velvollisuus olisi antaa lapsilleen hyvät elämän eväät ja turvallinen pohja josta ponnistaa. Miksi niin monet vanhemmat ajattelettomasti pilaavat niin omansa kuin lastensakin elämän syrjähypyillä ja turhilla avioeroilla ? Miksi vanhempien itsekkäät tarpeet asetetaan lasten edelle ?
Olen itse kokenut 9-vuotiaana vanhempieni avioeron, kun isäni rakastui toiseen naiseen ja jätti perheemme, minut, äitini ja siskoni. Kokemus oli minulle äärettömän traumaattinen ja jätti syvät haavat. Muistan vieläkin, miten äiti itki ja oli aivan uuvuksissa. Muistan vieläkin, kuinka meillä oli viiltävän ikävä isää. Omien muistikuvieni mukaan vanhempieni avioliitto ei ollut mitenkään riitaisa tai vaikuttanut onnettomalta, vaan he tulivat hyvin toimeen keskenään ja nauroivat ja laskivat paljon leikkiä yhdessä. Lapsuuteni oli hyvin onnellinen, kunnes tämä dramaattinen käänne romahdutti kaiken. Sen jälkeen mikään ei ollut enää ennallaan. Olen jälkeenpäin jutellut äidin kanssa tästä ja yrittänyt kysellä, että oliko hänellä ja isällä jotain ongelmia keskenään, mutta äiti on aina vastannut, ettei mitään ainakaan niin suuria ongelmia ollut, etteikö niitä olisi voinut selvittää. Äiti ei koskaan pystynyt ymmärtämään, miksi isä teki niin kuin teki.
Ja mitä on jäljellä 23 vuoden jälkeen ? Monta onnetonta ja haavoittunutta ihmistä. Olen itse 32-vuotias ja yhä sinkku, koska minun on aina ollut vaikea luottaa yhteenkään mieheen ja sitoutua. Myös siskoni on sinkku ja hänelläkin on ollut vaikeuksia miessuhteissaan. Äitini on myös hyvin yksinäinen ihminen eikä ole pystynyt suhteeseen kipeän avioeronsa jälkeen. Pari yritystä hänellä on ollut, mutta ei niistä ole syntynyt mitään vakavampaa. Entä isäni ja hänen uusi vaimonsa ? He elävät yhä yhdessä, mutta eivät silminnähden ole onnellisia. Molemmat käyttävät runsaasti alkoholia ja jatkuvasti riitelevät ja sättivät toisiaan. Eli ei isä ainakaan parempaan vaihtanut. Tiedän myös, että isä on pettänyt tätä uuttakin vaimoaan ja olen siitä, anteeksi nyt vaan kaikki uusiovaimot, hemmetin vahingoniloinen enkä yhtään häpeä sitä. Välit isääni ovat olleet varsinkin viime vuodet melko viileät. Tapaamme harvoin, ja sanon aivan suoraan että en voi kunnioittaa ja rakastaa isääni samalla tavalla kuin äitiäni. Se vain ikävä kyllä on niin. Kyllä isäkin sen tajuaa, vaikka en ole sitä suoraan hänelle sanonutkaan. Ja mitä tulee hänen uuteen vaimoonsa, emme ole alun alkaenkaan tulleet siskoni kanssa toimeen hänen kanssaan. Ja vika ei ole vain meissä, sillä myös hän suhtautui meihin alusta alkaen melko happamasti ja sen jälkeen kun hänelle selvisi, ettei hän voi saada omia biologisia lapsia, hän suhtautui meihin ajoittain jopa vihamielisesti. Olimme kai kilpailijoita.
Sanon aivan suoraan, että olen vihainen vanhempieni avioerosta. Minulla olisi ollut oikeus normaaliin lapsuuteen ja ehjään kotiin. Jos joskus saan omia lapsia, mitä vahvasti epäilen, olisin heillekin halunnut turvallisen mummolan, jossa olisi ollut ukki ja mummi, enkä tällaista uusperhesotkua.
Minusta vanhempien ensisijainen velvollisuus olisi antaa lapsilleen hyvät elämän eväät ja turvallinen pohja josta ponnistaa. Miksi niin monet vanhemmat ajattelettomasti pilaavat niin omansa kuin lastensakin elämän syrjähypyillä ja turhilla avioeroilla ? Miksi vanhempien itsekkäät tarpeet asetetaan lasten edelle ?
Vastaukset 169
Vanhimmat
tuosta viestistä. Erittäin hyvä!!
Torstaina 22.4. klo 18.00 haastattelussa psykologi Pia Lindequist.
Aiheena lasten ja nuorten mielenterveys.
http://bambuser.com/channel/Itsenäisyyspuolue/broadcast/583793
Suoraa lähetystä seuraavat voivat lähettää ohjelmaan kysymyksiä ja kommentteja.
Saman linkin kautta ovat katsottavissa aiemmat lähetykset.
Taitaa olla petetyn aviovaimon sepitelmä koko juttu, eli provo. Naisen, joka haluaa syyllistää.....
Kukaan ei siitä traumatisoidu, jos vanhemmat eroaa, olipa syy mikä hyvänsä, -elämä on. Siitä traumatisoituu, jos ei osaa kasvattaa lapsiaan siten, että he tietäisivät elämän olevan muutakin kuin pelkkää iloa. Kyllä ihminen kasvaa normaaliksi ympäristönsä vaikutuksesta, ei vanhempiensa. Vai miten selität ne onnettomat, jotka ovat eläneet biologisten vanhempiensa kanssa ja silti käyttävät huumeita, alkoholia, ovat anti-yhteiskunnallisia, ovat katselleet tappelua kotona ja muualla, ovat katselleet toisen vanhemman alistamista jne.
Jos mummolat yms. jäävät eron takia sivuun, on mummolassa yms. silloin vika, ei vanhemmissa, jotka ovat eronneet. Jos mummolat, ystävät jne. katkaisevat lapsiin yhteyden sen takia, että miniä/vävy on "syvältä", niin he eivät edes ole ansainneet kunniaa olla mummo tms.
tuli tuo sama mieleen - että liekö sepitelmää koko tarina...
Lapseni olivat 7 ja 9 v, kun isänsä muutama vuosi sitten ilmoitti vaihtavansa maisemaa. Ei meilläkään mikään maailman onnettomin liitto ollut, perheenä touhuiltiin kaikenlaista lomilla sun muuta. Joskus riideltiin rajusti, mutta ei mitään maita mullistavaa. Ex rakastui työkaveriinsa ja halusi uuden elämän tämän kanssa. No, mitäpä siinä muuta oli tehtävissä kuin yrittää pitää omat ja lasten elämien palikat jotenkin kasassa. Helppoa se ei ollut, mutta hammasta purren eteenpäin. En jäänyt itseäni säälimään, en miestä syyllistämään - mitä se olisi auttanut, ei yhtään mitään! Henk koht en hirveästi sympariseeraa ihmisiä, jotka jäävät tuleen makaamaan - tottahan se on, että jättäjä tekee paskamaisesti, mutta lasten vuoksi on sen jäävän vanhemman pakko pitää homma kasassa. Itselläni ei yksinkertaisesti ollut aikaa jäädä säälimään itseäni eikä ruikuttamaan sitä, miten pahasti mies teki. Lasten isä oli jokusen kuukauden "kateissa", mutta kohtuullisen hyvin on hoitanut velvollisuutensa lapsia kohtaan, lapset käyvät säännöllisesti hänen uudessa kodissaan ja ovat hyväksyneet isän uuden kumppanin ja tämän suurin piirtein samaa ikää olevan lapsen.
Vanhempien esimerkistä on paljon kiinni, miten asiat jatkossa menevät. Aloittajalle - jos tarina tosi on - ei ole äiti sen kummemmin kuin isäkään osannut kovin kaksisia eväitä elämään antaa.
Tämä ei ole petetyn naisen provo, sillä en ole koskaan naimisissa ollutkaan. Tämä on kyllä minun, avioerolapsen, aito tilitys ja vilpitön yritys kertoa siitä, miltä minusta tuntuu. Tiedän, etten ole yksin, koska lukuisilla avioerolapsilla on aivan samanlaisia kokemuksia ja tuntemuksia kuin minullakin. Mutta sen olen huomannut, että jos näistä asioista avoimesti puhuu, niin usein juuri uskottomuuteen syyllistyneet ihmiset reagoivat asiaan jyrkän torjuvasti. Ilmeisesti avioerolasten kipeät tuntemukset ovat vaikeita kestää. Sinäkin suhtauduit heti torjuvasti ja vähätellen, ja epäilit provoksi. Syytä siihen en tietenkään tiedä. Ymmärrän, että avioeroja tulee ja joskus ne voivat olla jopa välttämättömiä ja jopa parempi ratkaisu, mutta tämä kirjoitukseni olikin hätähuuto siitä, että vanhemmat enemmän kuitenkin harkitsisivat tekemisiään ja tekemättä jättämisiään ja niiden vaikutusta omiin lapsiinsa. Lapsi on vanhempiensa armoilla. Se pitäisi aina muistaa. Aina.
Ja kyllä, minä olen traumatisoitunut vanhempieni erosta. Olen oppinut myöntämään ja hyväksymään sen ja tunnustamaan itselleni, että se yhä vaikuttaa minuun. Miksi teeskentelisin, että kaikki olisi hyvin, kun ei ole. Elän elämääni päivä kerrallaan ja yritän tässä parhaani mukaan rakentaa omaa elämääni niistä palasista, jotkat käytettävissäni on. Kyllä aurinko paistaa vielä risukasaankin.
Meillä avioerolapsilla ja uskottomien lapsilla on oikeus kertoa se, että meihin sattuu. Miksi meidän pitäisi vaieta ? Teidän vanhempien on avattava korvanne ja sydämenne ja kuunneltava, mitä meillä on sanottavaa teille. Asian torjuminen ja kieltäminen ei auta teitä eikä meitä.
Sinun tapauksessasi syyttävän katseen voisi suunnata myös äitiisi. Käytöksellään hän on hakenut sääliä myös teiltä, lapsiltaan. Vaikeaa teidän niin nuorina on ollut muodostaa käsitystä heidän liitostaan tai eron jälkeen luoda parempaa suhdetta isäänne. Aikuinen pystyy kyllä hyvin manipuloimaan lapsiaan heidän sitä itse edes huomaamattaan. Tosin sinun tapausessa en tiedä myöskään isäsi suhtautumista teihin.
Olen myös avioerolapsi ja äitimme yritti käytöksellään saada meidätkin syyllistämään isämme. Alussa siinä onnistuikin, mutta isämme sinnikkäästi yritti. Haki meidät säännöllisesti luokseen vaikkemme alussa olisi halunneetkaan lojaalisuudestamme äitiä kohtaan.
Nyt aikuisena välit äitiin ovat viilenneet. Syytän häntä asioiden vaikeuttamisesta ja meidän syyllistämisestä. Oli vaikeaa kun piti kotona aina varoa puheitaan, ettei sanallakaan mainitse isää tai mitä olimme hänen luonaan tehneet.
Isäni kanssa olemme asioista puhuneet ja ymmärrän nyt heidän eronsa syyn ja sen, kuinka vaikeaa hänellä oli yrittää säilyttää välinsä meihin lapsiin. Ja olen kiitollinen, ettei hän luovuttanut ja nyt meillä on toimiva suhde isän (ja lapseni isoisän) kanssa.
Minä uskon, että kirjoitat totta kokemaasi. Näitä asioita ei usein uskalleta ainakaan tällä palstalla kirjoittaa. Itse olen ikäisesi ja kasvanut ehyessä perheessä, äiti ja isä elävät edelleen yhdessä, jääneet juuri eläkkeelle terveinä.
Mutta puolisoni isä hylkäsi perheensä juuri , kun mieheni täytti 9 vuotta. Välit lapsiin olivat jonkullaiset, elatusmaksut myös hoiti. Puolisollani ei koskaan syntynyt suhdetta äitipuoleensa ja emme koskaan vieraile lastemme kanssa heidän kodissaan. Mamman luona käymme ja välit ovat lämpimät. Kuitenkin minä , puolisoni ja lapset viihdymme ukin ja mummon luona. Siellä on se oikea mummola. Turhaa heittää lokaa, se on vain niin. Onneksi lapsilla on on edes yksi ukki.
Älä välitä, eväitä olet elämääsi saanut varmasti äidiltäsi, vaikutat minusta fiksulta ihmiseltä.
Minusta saa puhua ääneen, että ei välitä enää vanhemmasta, joka hylkäsi. Ja voi vapaasti olla välittämättä siitä uudesta is'än puolisosta. Eräs ystäväni, joka eli kahden perheen loukussa lapsuutensa, kertoi, että koko ajn piti yrittää tulla hyväksytyksi jossakin loukossa. Oli isäpuoli, äiti, isä ja kahdesti vaihtui äitipuoli. Ja se mikä oli parasta elämässä, oli se turvallinen ja ukki ja mummo, jotka elivät yhdessä ja jonne pääsi turvaan.
Kirjoitustasi verraten ap:n kirjoitukseen, on hän saanut kaksisemmat eväät kuin sinä itse, toivon mukaan lapsesi selviytyvät hyvin. Aina lasten puolesta!
Meidän perheessä se taas tapahtui ihan toisinpäin eli isä enemmänkin haukkui meille äitiä, mutta en juuri muista että äiti olisi varsinaisesti haukkunut isää. Äiti kyllä myönsi, että avioero oli kipeä paikka eikä hän ymmärtänyt isäni tekoa, mutta ei hän kuitenkaan koskaan isää nimitellyt tai solvannut eikä kertaakaan yrittänyt estää meitä tapaamasta isää. Kävimme kuitenkin isän luona aika harvoin, ja aina oli vähän sellainen tunne, ettemme olleet tervetulleita. Ei niinkään isän vaan isän vaimon taholta. Siitähän ne välit alkoivat huonontua. Ja olen jälkeenpäin tajunnut, että se että isä haukkui äitiä johtui ihan isän huonosta omastatunnosta. Samalla tavalla hän haukkuu nykyistäkin vaimoaan, vaikka tämä ei olisi mitään väärää tehnytkään. Varsinkin jos isä itse on toiminut jotenkin väärin.
Isä ei tahdo heidän avioerostaan koskaan puhua. Jos olen yrittänyt ottaa sen esille, hän vaihtaa puheenaihetta ja avaa usein sen jälkeen kaljapullon. Olen aika varma, että isän juominen johtuu osittain siitä, ettei hänkään ole tätä asiaa kunnolla käsitellyt vaan torjunut sen. Äidin kanssa on pystynyt puhumaan paljon avoimemmin asiosta. Mutta ei äiti silti isää mitenkään hauku, vaan sanoo vain ettei voi ymmärtää hänen ratkaisujaan.
Juuri tämän takia haluan puhua ääneen tästä asiasta. Haluan kertoa, miltä minusta tuntuu, jotta voin parantua henkisesti. Vain jos rehellisesti myönnän omat tuntemukseni ja kipuni, voin alkaa työstämään niitä ja päästä eteenpäin. En jaksa enää teeskennellä reipasta. Niin monet avioerolapset, pienetkin, teeskentelevät reipasta, jotta eivät lisäisi vanhempiensa taakkaa. Ja vanhempi saattaa silloin kuvitella, että lapsi on selviytynyt erosta hienosti, vaikka tosiasiassa sisällä on valtavasti kipua.
"Taitaa olla petetyn aviovaimon sepitelmä koko juttu, eli provo. Naisen, joka haluaa syyllistää....."
Ja siellä on arvatenin joku petturi valkopesemässä omaa omaatuntoansa...?
Oma avovaimo on käynyt saman ruljanssin läpi kuin AP, ei sentään traumoja saanut mutta kyllä se on näkynyt tässäkin suhteessa.
"Kukaan ei siitä traumatisoidu, jos vanhemmat eroaa, olipa syy mikä hyvänsä,"
Äkä nyt jauha paskaa. Avioerolapset ovat kaikissa tilastoissa heikommin menestyviä kuin ydinperheiden lapset.
"Vai miten selität ne onnettomat, jotka ovat eläneet biologisten vanhempiensa kanssa ja silti käyttävät huumeita, alkoholia, ovat anti-yhteiskunnallisia, ovat katselleet tappelua kotona ja muualla, ovat katselleet toisen vanhemman alistamista jne."
Sulla ei taida olla suhteellisuudentajua? Kuinka lähellä AP:n tilanne oli tuota?
"Jos mummolat yms. jäävät eron takia sivuun, on mummolassa yms. silloin vika, ei vanhemmissa, jotka ovat eronneet. "
Sillehän on yksi lysti, kenessä on vika, kun lopputulos on mikä on. Avioero, etenkin pettämisestä aikaansaatu, on sellainen paukku ettei siitä kyllä normaalin perheen lapsille seuraa mitään hyvää.
Ongelmaperheet ovat sitten ihan oma lukunsa, mutta niitä ei kannata sekoittaa tähän.
mielenkiintoista kuulla jonkinlainen perustelu kommenttiisi..?
Vanhempien tehtävä joko kaksin tai yksin on pitää lasten elämä edes jollain tavalla pystyssä. Olisinko mielestäsi antanut lapsilleni paremmat eväät itkemällä heidän isänsä petollisuutta ja omaa heikkouttani tehnyt asian heille vielä vaikeammaksi?
Myös minun isäni lähti kävelemään perheestämme uuden naikkosen perään ja jätti meidät kuin nallin kalliolle. Tiedän TÄYSIN mistä puhut. Ulkopuoliset vain luulevat tietävänsä aina kaiken paremmin
Kyllä lapsi traumatisoituu vanhempien erosta. Vanhempien ero ei juurikaan koskaan ole täysin lempeä ja neutraali tapahtuma lapsille.
Mielestäni on kurjaa kun aikuiset eivät kanna vastuuta teoistaan -> ensiksi synnytetään lapsia yhdessä ja sit myöhemmin tajutaan että halutaankin elämästä jotain muuta. Lapset jäävät kärsimään. En ole erolapsi, en ole eronnut enkä tiedä mieheni pettävän minua. Elän onnettomassa parisuhteessa (seksittömässä siis, mies ei halua seksiä) enkä lähde pettämään tai lätkimään koska meillä on lapsia. Lapset eivät pyyt'äneet tänne maailmaan, itse päätin heitä synnyttää, kaikki tutkimukset osoittavat että lapsille on parasta ehjä perhe, minä haluan lapsilleni vain parasta. Itse olen kumppanini valinnut, itse kannan vastuuta etten huomanut aiemmin hänen olevan minulle epäsopiva. Mielestäni jos jonkun tulisi kärsimään se olen minä eikä lapset. Olen VASTUUSSA omista teoistani ja LASTENI ONNELLISUUDESTA.
Nämä ihmiset, jotka hajoittavat itseperustettuja perheitä ovat mielestäni vastuuttopmia. Heitä ei ole opetettu kantamaan vastuuta, vaan heistä on kasvanut egoisteja, joiden mielestä "eletään vain kerran" oikeuttaa toisten ihmisten satuttamiseen.
Uskon että edelleen tunnet huonoa oloa vanhempiesi suhteen. Ymmärrän täysin tunteesi isääsi kohtaan. Olet oikeutettu tuntemaan näin. Toivon että löydät sitä omaa kultaa ja teille tulee lapsia, koska uskon että itse tulet kantamaan vastuuta etkä satuta lapsiasi.
Olen tässä kaveri- ja tuttavapiirissä ollut huomaavinani, että irtonaiset ja sotkuiset perhekuviot menevät myös herkästi perinnöksi. Taitaa olla osin synnynnäistä ja osin opittua. On väliin suorastaan raskasta seurata tahallista siipanvaihtoa ja lasten selviytymistä siinä pyörityksessä. Itse olen ruvennut varoittelemaan lapsia, etteivät hevin sotkeentuisi avioeroperheen tai edes yksinhuoltajan jälkeläiseen, vaan ottaisivat mieluummin vakaan ja hyväluontoisen ehjän perheen kasvatin.
Kuitenkin äitisi on käytöksellään aiheuttanut tuon, että syytät yksistään isää ja olet kokenut uuden vaimon vihamielisyyttä ja nyt et enää luota keneenkään (en tarkoita, että tahallaan, vaan ruumiin kieltä ymmärtää lapsetkin). Mutta, kyllä tuon ikäinen (32 vuotias ?), on jo sen verran aikuinen, että pitäisi päästä yli vanhempien avioerosta, olisi pitänyt päästä jo vuosia sitten. Oletko ajatellut juttelevasi jonkun ammattiauttajan kanssa ? Vai onko sinulle nyt iskenyt 3-kympin kriisi, joillekin tulee esim. vanhempien kuolema (jos ovat olleet nuoria silloin) mieleen juuri tuossa 3-kympin pinnassa, eli tavallaan käyvät kaiken läpi uudestaan, mutta nyt jo aikuisena ja ehkä siksi, kun keinoja on enemmän kuin lapsella.
Olen ihan samaa mieltä kanssasi. Ymmärrän näkökantasi. Minua ihmetytti myös se, että joku epäilee jopa provoksi kirjoitustasi. Käsittämätöntä! Ihan kuin ei mitään aitoja tunteita olisi olemassa, pelkkiä provoja vain.
MUTTA se on ilmeisesti se huono omatunto joka estää järkevän keskustelun. Kommentoivat kokevat että syytät heitä heidän elämästä ja huonoista ratkaisuista. Myös hyvin tyypillistä on hehkuttaa sitä miten kaikki on hienosti ja ongelmat sivuutetaan.
Anteeks nyt kovasti kun puutun, mutta tämä pisti silmään: "Mutta, kyllä tuon ikäinen (32 vuotias ?), on jo sen verran aikuinen, että pitäisi päästä yli vanhempien avioerosta, olisi pitänyt päästä jo vuosia sitten."
Mahdatko tajuta että monet 70 vuotiaatkin kantavat sisällään tuskia lapsuudestaan ja nuoruudestaan? Siis katseletko todella ihmisten elämää noin pinnallisesti? Kuvittelet, että asiat jotenkin automaattisesti olisivat tolallaan kun täyttää vaikka 32 vuotta?
Miten vanha itse olet? Ei tarvi vastata mutta toivottavasti olet ainakin niin vanha ettet nyt kaikesta syyllistä äitejä ja heidän käytöstään ja syyllistävää vaikutusta.
Kylläpä oudosti suhtaudut aloittajan kertomukseen. Eikö lapsiin mielestäsi vaikuta avioero joka tulee kuin puun takaa.Kyllä sillä on suurikin merkitys pitkälle elämään. Ajatellaampa vaikka sen jätetyn puolison tunnetiloja, ja miten se vaikuttaa lapsiin. Olen vahvasti sitä mieltä, että molempien vanhempien pitäisi enempi ajatella lapsiaan näissä erotilanteissa. On vain seikkailunhalua lähteä suhtkoht normaalissa avioliitossa olevan hakemaan uutta kumppania.Äkkirakastumiset ovat ihan hölynpölyä! Jokainen meistä pystyy siihen halutessaan, mutta pystyy myös pitämään jalat maassa ja pysymään uskollisena puolisolleen.Ei me ihmiset olla kertakäyttökamaa.
Tunnen ihmisiä jotka ovat jo useaan kertaan hylänneet perheensä ja heillä on jo monta lapsuetta.
Eivätkä avioerolapset varmasti niin onnellisia ole.
Tietysti on eri asia puhua perheistä joilla on oikeasti ongelmia, esm. viinaa, huumeita,väkivaltaa tms.
Itse olen ollut noin kolmekymmentä vuotta leskenä. Olen seurustellut useankin eri henkilön kanssa, mutta aina olen ollut tarkka siitä, että henkilö on ollut vapaa. Kenenkään perhettä en ole halunnut häiritä saatikaan erottaa.Perheellisiä kumppaniehdokkaitakin olisi ollut tarjolla.
Mutta nykyään näyttää olevan mahottoman villi meininki.
Hei!
Sinulla on täysi oikeus kirjoittaa tänne tuntemuksia ja kokea tuollatavalla nyt yli 30 vuotiaana. Harvoin näkee että täällä kirjoitellaan lapsen näkökulmasta. Nyt aikuisena on kypsä kertomaan miltä silloin tuntui. Ei sinun vihasi ole sellasita vihaa mitä ei saisi olla. Siinäavioerotilanteessa on tapahtunut jotakin hyvin traumatosoivaa jota välttämättä ei kykene vielä 30-vuotiaana edes muistamaan. Mutta kun joku joskus alkaa puhumaan asiasta esim. telkassa niin huomaa että hei minähän olen kokenut tuon saman silloin kun eaim. 13-vanha, se helpottaa ja alkaa parantuminen. Vihan kautta on hyvä työstää asioita loppuun. näitä tällaisia pitäisi enempikin tulla esille jotka uskaltavat kertoa vanhemopien raastavistakin avioeroista esim. inhimillinen tekijä on hyvä paikka. Näin voi muutkin saman kokeneet kuulla toisia ja auttaa prosessissaan. Isälläsi on varmasti pahaolla, ehkä pahempi kuin äidilläsi silloin kun vaihtoi puolisoa.
Kuule lähestyn 40 vuotta ja elämän kokemusta löytyy, mm. isäni on kuollut vuosia sitten ja äiti on sen jälkeen mennyt naimisiin jne. Lapsetkin ovat kohta täysi-ikäisiä. Ja olen itse äiti, olen lukenut psykologiaa ja tiedän kyllä missä vaiheessa ihmisellä menee yli. Kaikesta ei voi syyttää yhtä tai kahta ihmistä, pitää väliin osata peiliinkin katsoa, että missä vika kun ei pääse yli, vanhoista asioista. Märehtimällä ja itsesäälillä ei tule kuin sairaaksi, niin fyysisesti kuin henkisestikin.
Voi sinua rukkaa. Miten voit ajatella heti että on jonkun jätetyn ja petetyn vaimon sepitystä?
lukenut psykologiaa... voi kiesus..
Lukemattahan sitä ei opi. Ajatuksethan hänellä olivat ihan hyviä ja hyvinkin mahdollisia. Ilmeisesti vanhemmat (tai jompi kumpi vanhempi) eivät osanneet tai halunneet saattaa lapsia oikein muuttuneen tilanteen yli.
"utta, kyllä tuon ikäinen (32 vuotias ?), on jo sen verran aikuinen, että pitäisi päästä yli vanhempien avioerosta, olisi pitänyt päästä jo vuosia sitten."
Hypnoterapistina voin sanoa että jos trauma on kehittynyt alitajuntaan lapsena, se pysyy siellä niin pitkään kunnes se puretaan. Alitajunta ei katso ikääsi eikä kulunutta aikaa, ja kaikki on sille suhteellista. Se vertailee asioita, ja jollei sillä ole tietoa nykyisestä tilanteesta, se ottaa lähimmän vastikkeen omista muistoistaan.
Yksikin asiakkaani oli kehittänyt korkean paikan kammon vain sen takia, että hänen äitinsä oli todennut hänelle hänen kiipeilessään että "seuraava putoaminen tappaa tytön". Ja mitä alitajunta teki? Se päätti suojella asiakastani putoamiselta, joka sen tietojen pohjalta tappaisi tytön. Vaikka idea itsessään on täysin absurdi, alitajunta perusti toimintansa tähän yhteen tapahtumaan. Siitä huolimatta että tajunnan puolella oltiin tajuttu jo kymmeniä vuosia sitten ettei pelossa ollut mitään järkeä. Kun muisto sittemmin purettiin, korkean paikan kammo katosi heti paikalla.
Annatko minulle osoitteen, osoitteet , mistä voi tarkistaa, että että avioerolapset ovat heikommin menstyviä kuin ydinperheen lapset. Mielenkiinoista, sillä en ole vastaavaan faktaan missään törmännyt.
Ja puhut ilmeisesti tutkimuksesta, sillä tuskin niitä voidaan mitenkään tilastollisesti todeta.
Olen minäkin eronnut kui lapset olit 4 v ja 3 v. Molemmat lapset on onnellisesti naimisissa ja ei mitään draama täydy etsiä! Minusta vasta KAUHEA on, kun mies vaan kylmästi käy muissa naisissa 20 vuotta peräkkäin ja vaan kulissit on pystyssä, että kuin olis kaikki hyviin!! HALLOO.....se vasta hirveä on, valehtelua ja pettämistä koko elämä!
Mitä teet kui rakkaus keskenään loppu pitkässä avioliitossa ja voi olla, että mentiin naimisiin erittäin
nuorina. Molemissa on aina joku vikaa, jos näin käy ja ero tulee. Naiset liian kylminä ja miehet liian aktiivisia. Mitä varakkampi mies, sitä enemmän mahdolisuuksia pettää. silloin varallisuuden takia vaimo
ummista silmät ja elää koko elämän valheessa. Ei anna olla itsellesi onnellinen, eikä miehellä!
Mielestäni KAIKILLA ihimsilla olis oikeaus rakkaudeen ja onnelisuudeen!
Vastaan Alkuper.kirjoitukseen.
Olet todella hieno ihminen joka ajattelee tunteella ja rohkenee puhuu asiaa. Kaikki on asiaa mitä kirjoitat. Olen sitä mieltä, he jotka ovat olleet uskottomia tai ovat eronneita, ottavat kirjoituksestasi herneet nenään, koska eivät uskalla olla tekojensa takana. Meidän yhteiskuntamme olisi paljon parempi, jos ihmiset ajatteleisivat seurauksia ennenkuin alkavat lähteä mukaan seikkailuun, jotka ovat tuhoon tuomittuja. Kuinka moni ihminen uskottomuudesta joutuu kärsimään. Lapset kaikkein eniten, surullista ettet ole päässyt yli vanhempienne erosta ja isäsi uskottomuudesta. Toivon sinulle kaikkea hyvää ja että löytäisit vierellesi ihmisen jota voit rakastaa aidosti ja että myöskin hän ymmärtäisi sinun pahaa oloa.
Hei kuulkaas nyt hölmöt skeptikot! Olen myös itse jäänyt 9 -vuotiaana vanhempien avioeron takia, tosin sillä erolla että äidittömäksi. Se oli suuri häpeä 80-luvulla, vaikka muuten olin helpottunut että epäreilusta ja väkivaltaisesta äidistä pääsi eroon. Meillä ei siis olleet mitenkään lämpimät välit äidin kanssa, mutta ero on aina koko perheen ero. Yritin pitää asian salassa koulukavereilta, mutta turhaan. Kyllä siitä sai kuulla, eikä kukaan tsempannut kotonakaan. Sai tietysti enemmän vapautta ja reilut säännöt isän kanssa, muttaa milloinkaan asiat eivät olleet kokonaisia. Jotain puuttui. Isä se romuttui siinä touhussa, mutta löysi uuden onnen vuosia myöhemmin joka kesti sitten loppuun asti. Itse olen kyllä kärsinyt aina kipua ja häpeää siitä, että olen tällainen tynkä. Olen kasvanut ilman äitiä tämän itsekkään teon takia, vaikka ehkä se olisi ollut vielä kipeämpää elää hänen varjossaankin. Joka tapauksessa kuta vanhemmaksi tulen, sitä enemmän tunnen tarvitsevani sitä lapsuutta, jota minulla ei koskaan ollut. Olen kateellinen muille naisille, jos heillä on äiti, olkoonkin ihan millainen tahansa.
todettu.. nimenomaan kuten toteat "lapset eivät pyytäneet tänne maailmaan.." sen takia vanhemmilla on VASTUU lapsistaan joka pitää kantaa.
Mietin välillä, kuinka joku voi olla onnellinen jättäessään omat lapsensa, lasethan ovat osa sieluasi ja omaa vertasi..
Aloittajan viesti oli yksi näkökanta asiaan, ja jollain tapaa pystyn samaistumaan. Itse olin 8 vuotias, kun isäni rakastui toiseen naiseen, ja lähti hänen kanssaan, jättäen minut,veljeni ja äitini.
Olin alle 10 vanha, kun kävin ensimmäistä kertaa terapiassa, koska olin niiiiin silmittömän vihainen tästä yhtäkkisestä muutoksesta. En usko että lapsi edes osaa nähdä taustalla piileviä ongelmia, mitä aikuisten suhteissa voi olla.
Uskon, en tiedä tietenkään varmaksi, että jos vanhempieni avioeroa ei olisi tapahtunut, olisin selvinnyt varhaisnuoruudesta ja teini-iästä vähemmän traumaattisilla kokemuksilla. Äitini, isäni vielä enemmän, olivat täysin voimattomia minun pahan oloni kanssa. Ei auttanut koulukoti-uhkaukset, ei rajat eikä rakkaus. Oletan, että kaikki paha mihin ajauduin, johtui osittain siitä, että lapsuuteni loppui niin lyhyessä hetkessä.
Mutten silti ole sitä mieltä, että vanhempien tulisi pysyä yhdessä vain lasten takia. Uskon, että toisilla ihmisillä on ja toisilla ei, kykyä selviytyä elämän isoista muutoksista. Itse en ollut tarpeeksi vahva tuolloin, ja näin lähempänä kolmeakymmentä, tuntuu että pikkuhiljaa elämän palikat alkavat vasta mennä kohdilleen.
Kiitos aloittaja hyvästä kertomuksesta, ja toivottavasti löydät elämääsi tasapainoa !
kirjoittaja on SINKKU....
Ikävää jos ero vaivaa vielä yli 30:näkin mutta voin ymmärtää mikä shokki on jos elää onnellista lapsuutta ja sitten hetkessä kaikki muuttuukin..Itse haluan kommentoida tuohon onko avioerolapset heikommin menestyviä kuin ydinperheen lapset...Tuskin ovat.Joku väitti minulle joskus,että myös yh:n lapset menestyvät heikommin kuin ydinperheen lapset.siihen voin ihan oman kokemuksen kautta sanoa,että turhaa löpinää se.Minun lapseni joiden kanssa olen saanut elää onnellista ja TURVALLISTA elämää yhdessä väkivaltaisen liiton jälkeen ovat menestyneet hyvin koulussa ja harrastuksissa.Ja elämässä muutenkin.Osaavat itsekin tehdä asioita eivätkä mitään uusavuttomia tule takuulla koskaan olemaan.Vanhin valmistuu ammattiin nyt keväällä huippupapereilla.Joten lapsi kuin lapsi,kun vaan se perhe mikä ympärillä,olipa sitten avioero-tai yh tai ydinperhe rakastaa ja antaa turvallisen elämän lapselle riittää.Ei siinä aina tarvitse olla molempia vanhempia jos muuta tukiverkkoa on edes hieman.
Tiedän ettei kaikkia ajattele näin,mutta mielipide on aina mielipide.
Sinä - et tiedä - mitään. Piste.
Seliseli ettei lapsi voi traumatisoitua. Ei me ihmiset mitään koneita olla. Ja vanhemmat = osa ympäristöä.
''Vai miten selität ne onnettomat, jotka ovat eläneet biologisten vanhempiensa kanssa ja silti käyttävät huumeita, alkoholia, ovat anti-yhteiskunnallisia, ovat katselleet tappelua kotona ja muualla, ovat katselleet toisen vanhemman alistamista jne.''
Voi usko tai älä, kyllä suuri osa on katkeria ja häiriintyneitä. Riippuu ihmisestä miten ympäristöönsä (ks. vanhempiinsa) reagoi. Jotkut osaa pitää elämänsä kasassa (tosin yleensä hyvin msentuneena, sulkeutuneena ja epäilevänä ihmisenä) ja jotkut elää samoin kuin kotona elettiin, sehän on katsos jo normaalia, tuttua elämää se viinan kittaaminen. Katkerana on hyvä vajota alas ja vanhemmat on hyvä esimerkki siitä miten se onnistuu. En tunne yhtäkään alkoholi/huume/väkivalta - perheistä lähtöisin olevaa henkisesti täysin tervettä ihmistä.
Aloittajan kuvailemassa tilanteessa isä on petturi, eli myös valehtelija, käyttää alkoholia ja laiminlyö lapsiaan, mikäli nyt oikein tajusin. Miten ihmeessä sellainen ei vaikuttaisi lapseen? Lapsen ensimmäiset roolimallit ovat yleensä vanhemmat ja vanhemmat ovat yleensä myös se turva.
Ymmärrän hyvin aloittajaa, mutta tilanteesta on joskus päästävä irti. Mielestäni aloittajan olisi kuulunut saada terapiaa jo vuosia vuosia sitten käsitelläkseen asiaa. Uskalla elää, vaikka se juuri nyt vaikealta kuulostaakin.
Suomi24:ssa nyt tunnetusti kulkee näitä omaan elämäänsä kyllästyneitä, joiden on pakko kritisoida joka asiaa. Monet tyypit täälä vois ihan hyvin sanoa, että ''et sä kuole vaikka ajat 240 km/h suoraan puuta päin''. Jos ei joku tajunnut, niin sehän ei siis ole totta..
Tuskin ilmaiseksi paransit ? Ja kyllä jokaisesta löytyy "parannettavaa" jos vaan tarpeeksi kaivetaan. Mutta totuus on se, ettei vika ole aina lapsuudessa eikä vanhemmissa. Olen itse pudonnut penskana laiturilta, en osannut uida, mutta sen verran oli opetettu, että tiesin ettei veden alla saa hengittää. Myöskään minulle ei ole tullut mitään traumoja junan ratoja kohtaan, vaikka vanhempani sanoivat suoraan miten käy jos junan alle jää (joo kasvoin radan vieressä). Normaali-ihmiset osaa kyllä käsitellä asiansa, jos eivät sitten omassa päässä kehittele ja paisuttele niitä asioita. Niin kuin jo aiemmin laitoin aloittajalle, että menee sinne terapiaan, koska ei ole päässyt yli.
Mut on kasvatettu sillai et luulin elämän olevan vaa iloa.. : ( eli oon traumatisoitunu .. mitä voin tehdä? käyn jo terapiassa.. 8((((
Löytyi toinenkin samoin ajatteleva. Itsekin olen törmännyt tuohon käsittämättömään ajatukseen, että eroperheiden lapset muka pärjäisi elämässään huonosti. Ei todellakaan pidä paikkaansa. Omat lapseni ovat pärjänneet hyvin, vaikka en heidän isänsä kanssa toimeen enää tullutkaan ja erosimme. Ylioppilasjuhlat tiedossa ensi keväänä :). Se riippuu aivan vanhemmista, millaisen erosta tekee. Parempi kaksi onnellista vanhempaa eri katon alla kuin kaksi onnetonta saman katon alla muka lasten parhaaksi.
Ap-kirjoittajan äiti on kyllä mielestäni tarpeettomasti ruokkinut katkeruuttaan erosta, levittänyt saman katkeruuden ehkä tiedostamattaan lapseensa. Sääli. Aikuinen ei ole aikuinen, jos ei osaa erota "siististi".
kenenkään ei ole enää avattava korviaan eikä silmiään, se aika oli ja meni.
Jos vaatii vanhemmiltaan että he NYT olisivat erilaisia niin jos eivät ole muuttuneet niin miten olisivat. Tuo on lapsen toive, joka oli silloin kun olit lapsi. Nyt olet aikuinen ja kuulevat korvat ovat terapeutilla tai muulla siihen antautuvalla. Ei enää äidillä ja isällä. Aika oli ja meni.
Sun ei todellakaan tarvitse vaieta asiasta vaan on hyvä että alat käsitellä sitä mikä haittaa elämää. Nyt on sen aika ja se on todella hyvä, mutta ei omien vanhempien kanssa, sen voin sanoa että se on täysin hyödytöntä ja aiheuttaa lisää turhaumaa ja vihaa. voihan sitä yrittää jos haluaa iskeä päänsä petäjään.
Yleensä se kuka alkaa selvittää asioita perheessä saa vaikean leiman: älä keikuta venettä.
Sait hyvän neuvon miettiä miksi oma äitisi ei ole käsitellyt asioitaan ja hylkäämistään vaan on vetänyt teidät lapset siihen mukaan. Ei se ole isän uuden naisen syy että hän on lähtenyt ja jos onkin niin mitä siitä, sulla on nyt oma elämä.
Haloo, sä olet aikuinen ja voit hakea apua ja huutaa niin että maailma soi: mä voin huonosti, kun mua on kohdeltu huonosti. Mut lakkaa velkomasta.
jos vanhemmat pysyvät yhdessä vain lasten takia, vaikka parisuhde on täysin surkea, niin eiväthän he mitään kovin hyvää mallia yhteiselämästä lapsilleen anna. Lapset tottuvat ajatukseen, että parisuhteessa kuuluukin kärsiä ja onnettomuus on ihan luonnollinen olotila. Minusta tällainen ainakin olisi aika surullista. Vanhemmilla on lupa ajatella itseäänkin, koska lasten hyvinvointi riippuu paljolti vanhempien jaksamisesta, jos molemmat vanhemmat vihaa toisiaan tai ei muuten kestä olla yhdessä, niin kyllä lapsi sen tajuaa vaikkei ääneen mitään sanottaisi. Minusta moinen olisi aika törkeää henkistä väkivaltaa. Vastuutontakin olisi pitää niin ikäviä kulisseja pystyssä. Joskus on kohdattava faktat, että homma ei vain toimi, ja sitten on tehtävä muutos, vaikka se sattuisikin. Omat vanhemmat erosi sen verran varhain, etten muista koko juttua eikä siitä ole onneksi isompia traumoja jäänyt, jos äiti ei olisi lähtenyt ja ottanut meitä lapsia mukaansa, olisimme todennäköisesti kuolleita kaikki, kun oli aika reippaasti kotiväkivaltaa. Että silleen. Ei kannata yleistää ja syyllistää kaikkia eroajia. Siihen voi olla hiton hyvät syyt, että erotaan... jotkut ihmiset kun on oikeesti niin vastuuttomia, että pahoinpitelevät perhettään.
On vielä lisättävä, ettei vanhemmuus tee kenestäkään superihmistä, joka kestää kaiken. Jos yrittää pysyä tuskaisessa suhteessa, niin saattaa jonain päivänä romahtaa täysin ja vaikka tappaa puolisonsa, että pääsisi siitä eroon. Tällaista on sattunut. Kyllä minusta on parempi lähteä, jos ei enää kestä. Valehtelu ja teeskentely ei tee lapsista yhtään sen onnellisempia. Perhe on kokonaisuus, jos jokin osa, kuten vanhempien parisuhde, ei toimi, siitä saavat kärsiä kaikki.
Puuttuuko ssinulla *** sitten kuitenkin se empatia ja kunnioitus toisia ihmisiä kohtaan ja etenkin toisten tunteita ja henkilökohtaisia kokemuksia kohtaan?
Minkä helvetin takia sitä sitten mennään naimisiin ja hankitaan siihen paskaan lapsia vielä, jos ollaan kyvyttömiä hoitamaan parisuhdetta. Kaikissa perheissä myöskään ei ole perheväkivaltaa niinkuin sinun perheessä oli ollut. Sitä vaan ei tulla toimeen-kliseetä saa kuulla ja taitaa olla tämän ajan muoti-ilmiö. Kenen kanssa sitä sitten toimeen tulee? Kannaittaisi olla vaan yksinään, niin säästyisi monen synytymättömän lapsen kärsimykset. Tämän ajan ilmiö myöskin suuret erotilastot ja lasten pahoinvointi! Eiköhän niidenkin ihmisten todella kannata katsoa peiliin (inhoan tätä kliseetä), jotka helposti ottavat itsekkäistä syistä eron ja hyppäävät seuraavaan suhteesee luullen, että ruoho vihreämpää aidan toisella puolella (tätä myös).
Vanhemmuus ei tee kenestäkään suberihmistä, mutta vahva pitää olla lapsien vuoksi. Lapsi on viaton ja hänellä ei pitäisi olla puolustusmekanismeja selittäessään miksi vanhemmat erosivat. Monet lapset myös syyttävät itseään. Ymmärrän ap täysin tunteissaan.
mutta taisit enemmän puhua siitä erosta kuin pettämisestä?
Aivan varmasti elämä jättää jälkensä kipeiden kokemusten jälkeen. Olivatpa ne mitä tahansa. Aina ei se elämä suju niin kuin kirjoissa on kerrottu tai ”pitäisi”.
Olen itse eronnut ja vieläpä kahdesti. Lapseni ovat aikuisia ja käymme yhdessä näitä heidän kokemuksiaan läpi. En siis vähättele kokemustasi yhtään. Otan täyden vastuun siitä, etteivät lapseni saaneet normi keskiluokkaista elämää. Tosin en ole pettänyt eikä mieheni seksielämä ole millään tavalla vaikuttanut lapsiin.
Jokainen meistä katsoo vain sitä omaa elämäänsä. Meillä on myös paha tapa vertailla ja olettaa että muilla on paremmin. Meille on iskostettu että on joku ideaali ”onnellisuuden” tae, kun tekee niin kuin käsketty on. Kun oikeassa elämässä ei se vain ei ole niin!
Erotilanteet ovat vaikeita ja riippuu aikuisten vahvuudesta kuinka he jaksavat tukea lapsia siinä. Nyt kerron vain omasta kokemuksesta. Ensimmäinen ero oli ns. helppo, erosimme ystävinä. Lapset seilasivat välillä minulla, välillä isällä ja olivat kiinteässä yhteydessä isään. Toinen ero oli vaikea, ja meni vuosia että tilanne tasaantui. Pidin kuitenkin huolen että isän ja lapsen välit säilyivät. Lapsella on oikeus rakastaa molempia vanhempaansa, eikä sitä saa häneltä riistää.
Toisaalta ei se elo ns. kestävässä perheessä ole niin auvoista kuin luulisi. On vain niin helppo kuvitella että se olisi ollut ratkaisu. Olen itse elänyt sellaisessa. Ainaiset riidat ja epäsopu johtivat siihen että lähdin kotoa 16 v ja veljeni 18 v. Mummolassa vierailut eivät ole olleet herkkua. Nyt kun isäni kuoli ja liitoa oli takana 50 vuotta, niin vasta viime kuukausina alkoi sitä rakkauttakin näkyä ennen isäni menehtymistä.
Näin sanotaan että vanhemmat voivat pilata lapsuutemme mutta aikuisuuden pilaamme kyllä ihan itse. Eli on ihan itsestä kiinni, kuinka jaksamme kasvaa noiden traumojen yli. Vastuu on meidän. Itse voin vain kulkea lasteni rinnalla, kun heillä on vaikeaa. Tuen heitä siinä, että he ottaisivat ohjat omiin käsiinsä eivätkä jäisi uhrina ”tuleen makaamaan”.
Moni lapsi elää tietämättään perheessä jossa petetään. Heistä monella on ollut mielestään hyvä lapsuus, koska pettäminen ei ole siellä kotona näkynyt. On myös lapsia, jotka ovat oppineet pettämisen olevan osa elämää, ja vasta aikuisina ovat havahtuneet, ettei se ole olekaan ”normaalia”. On lapsia jotka ovat eläneet kylmässä kodissa, jossa on oltu yhdessä ”vain lasten takia”. On lapsia joiden vanhemmat ovat eronneet mutta jotka kokevat eläneensä hyvän ja rikkaan lapsuuden.
Sinä itse rakennat nyt oman elämäsi ja päätät miten sen elät. Mihin uskot, mitkä ovat tärkeät ja arvokkaat asiat. Samoin sinä itse päätät siitä, elätkö jatkuvassa epäonnessa ja pelkäät parisuhdetta.
Otaksun, että ketjun aloittajan pointtina oli, että ihmiset harkitsisivat tarkemmin syrjähyppyjen kannattavuutta, että säästyttäisiin turhilta avioeroilta ja perheen hajoamisilta, jotka aiheuttavat tuskaa myös lapsille. Kaikki avioerothan eivät ole turhia, mutta yksikin turha ero on liikaa. Kun usein se ei vaihtamalla parane...
Todella hyvä aloitus. Parasta, mitä palstalla on ollut pitkään aikaan.
Se, että liitossa ei petetä ja puolisot pysyvät yhdessä, ei todellakaan takaa turvallista ja tasapuolista lapsuutta.
Itse kylmän ja jäätävän ilmapiirin kodissa kasvaneena en voi suositella. Niin paljon onnellisempi olisin ollut jos vanhemmat olisivat eronneet. Ja kodissa, vaikkakin sitten kahdessa, olisi ollut lämmin ja turvallisen kotoinen olo ja leppoisaa yhdessäoloa. Nyt muistan vain ahdistuksen.
Joo, ei tietysti takaakaan koska liittoja ja perheitä on kaikenlaista sorttia, on alkoholismia ja väkivaltaa ja vaikka mitä. Mutta väittäsin että perheessä jossa ei petetä ja jokaa pysyy yhdessä on kuitenkin suuremmat mahdollisuudet kasvaa tasapainoiseksi kuin päinvastaisessa perheessä. Enemmän vaan niitä traumalapsia tulee niistä eroperheistä kuin ehjistä perheistä. Tää ei tarkoita, että kaikki eroperheiden lapset ovat traumaatikkoja tai että kaikki ehjän perheen lapset ovat onnellisia, koska vaihtelua tietenkin löytyy, mutta keskimäärin ehjien ja uskollisten perheiden lapset selviytyy elämässä paremmin. Ei aina tietenkään, mutta yleensä. Mutta tää että puhutaan pettämisistä ja eroista lapsen kantilta on tietysti sohaisu muurahaispesään, koska varmaan monen omatunto alkaa kolkuttaan
salasuhteessa, molemmat aviossa olevia, yli kahden vuoden ajan. Olimme kovin rakastuneita, rakastan vieläkin tätä toista osapuolta. Mutta lopetimme suhteen vuosi sitten lastemme vuoksi. Emme olisi voineet rikkoa perheitämme, asetimme lastemme parhaan oman parhaamme edelle. Ei ole päivääkään mennyt, etten muista häntä, näen lähes joka yö unia, itken välillä itsekseni, kun on niin kova ikävä, mutta näin on oltava. Olen tässä liitossa lasteni takia, ulospäin tyytyväisenä. Eivätpähän lapsemme tulevaisuudessa kirjoita tällaisia kirjoituksia täällä. En olisi kuitenkaan voinut toisinkaan tehdä.
Toisaalta kannattiko koko salasuhteeseen alunperin ruvetakkaan ?? Hyvä että ajattelit kersojasi nyt, mutta olisit voinut ajatella heitä sillon aikasemminkin ennen kuin aloit koko suhteeseen. Samalla olisit säästänyt itseäsikin. Ei tarttis nyt itkeä täällä...
Ihan samaa mieltä. Turha esittää jotain marttyyria "mä luovuin ihanasta salasuhteesta ihan lasten takia, nyyh" koska jos olisi oikeasti ajatellut lasten parasta, ei olisi edes suhteeseen alkanutkaan. Tosijuttuhan on se että vaikka vanhemmat ei ikinä eroiskaan, niin jos jompikumpi pettää ja se paljastuu ja aiheuttaa kovan kriisin vanhempien välille, niin jo sekin aiheuttaa lapsille tosi pahoja ongelmia ja horjuttaa turvallisuudentunnetta. Kyllä se lapsi vaistoaa, että vanhemmilla ei mene hyvin ja kärsii siitä. Ja jos vanhemmat pettää toisiaan niin varmaan sillä on vaikutuksia sen lapsen tuleviin ihmissuhteisiin, vaikka vanhemmat eivät eroaisi.
Väärin, väärin. Salasuhde saattaa jopa virkistää ja tuoda iloa elämään, niin, että jaksaa taas olla hyvä vanhempi ja ehkä parempi puoliso.
Lakatkaa yliarvostamasta "lapsen traumatisointia pettämis/erotilanteessa". Lapsi ei traumatisoidu, mikäli asiat pidetään aikuisten asioina, lapsi traumatisoituu siitä, että lasta pidetään aikuisena ja kerrotaan miten paska isä/äiti on, sitä lapsi ei ymmärrä, koska lapsella ei ole "rakkaus" suhdetta vanhempaan. Ja jos toinen vanhempi pettää toista vanhempaa lapsen tietäen, niin se on vanhemman vika, joten älä sinä katkeroitunut puoliso pidä lastasi aseena, se se vasta "vastuullista" on.
Mutt kyll ne lapset vaan traumatisoituu niistä vanhempien pettämisistä ja eroista vaan sitä eivät ne itsekkäät vanhemmat halua myöntää itselleen, koska se häiritsisi sitä omaa hauskanpitoa. Ihan samalla lailla lapsi traumatisoituu jos vanhemmat ryyppää tai on väkivaltasia. Mutta ei ne juopot vanhemmat ajattele sitäkään.
Ja sinä et ole ilm. kouluja käynyt kun et osaa lukea. Vai onko luetun ymmärtäminen jotenkin vaivalloista?
Muistan kouluajalta yhden kaverini, joka oli sattumalta ja ihan vahingossa nähnyt isänsä jossain pussailemassa toisen naisen kanssa ja ei tietenkään uskaltanut kertoa sitä äidilleen. Tämä kundi kärsi aivan hirveästi tilanteesta ja oli aivan depiksessä. Joutui tavallaan vasten tahtoaan osallistumaan isänsä kaksoiselämään ja salaamaan asioita äidiltään. Lopulta se isä paljastui muuta kautta ja ne vanhemmat erosivat, mutta pojasta tuli kaiken sen jälkeen niin katkera isälleen, ettei enää halunnut tavata tätä eikä tietääkseni tapaa vieläkään, vaikka on jo aikuinen. Sanoi kerran, ettei mene faijan hautajaisiinkaan.
tutkimustuloksia, eli siitä että kuinka pettäminen on vaikuttanut lapseen. Eroistahan on jo paljonkin, ja ei pelkkä ero traumatisoi lasta vaan ne vanhempien väliset vihanpidot ja käytös!
Pitää muistaa että meillä on sukupolvi joka on todella traumatisoitunut, eli he jotka kokivat sodan. Eiköhän meistä moni ole heidän lapsiaan? Voin väittää että meidän traumamme ovat vähän pienempiä kuin heidän. Kuitenkin heistä suurin osa selviytyi ihan hyvin elämässään.
Puhut keskimääräisistä, todellisuudessa kukaan ei siis ole sellainen. Se tulee tilastomatematiikasta. Mutta toki lapsi joka elää useamman rakastavan ihmisen kanssa, saa tukevamman pohjan elämälleen. Ikävä kyllä tällaiset ns. hyvien perheiden lapset nykyään voivat yhä huonommin ja huonommin. Se on yllättänyt ammattilaisetkin, eli opettajat ja terapeutit.
Ehkä kyse on siitä että arvot ovat koventuneet ja luontainen lämmin yhteys perheenjäseniin häviää? Perhe elämäkin on suorittamista. uskon että pettämine liittyy tähän, se on siis oire ei se sairaus.
"Väärin, väärin. Salasuhde saattaa jopa virkistää ja tuoda iloa elämään, niin, että jaksaa taas olla hyvä vanhempi ja ehkä parempi puoliso. "
niin ja pienet turpasaunat vaikkapa sopivana juhlapyhänä voi havahduttaa koko perheen miettimään minne ollaan menossa, kääntää kelkan ja koko sakki elää onnellisenä elämänsä loppuun saakka!
"eli siitä että kuinka pettäminen on vaikuttanut lapseen. Eroistahan on jo paljonkin, ja ei pelkkä ero traumatisoi lasta vaan ne vanhempien väliset vihanpidot ja käytös! "
No mihinkähän se pettäminen oikein johtaa? Rakentavaan järkieroon?
No ei todellakaan. Jos minua petettäisiin, erosta tulisi TODELLA likainen, siihen liittyisi perheväkivaltaa, lakimiehet, sota lasten huoltajuudesta ja kaikki mahdollinen vittumaisuus mitä toiselle vain voi erotilanteessa keksiä.
Toinen vaihtoehto on tietenkin pitää housut jalassa ja erota siististi ilman pettämistä, kyllä minusta pääsee eroon. Mutta pettäminen, se vastaa dominopalikan kaatamista, sen jälkeen tapahtumat vyöryvät omalla painollaan.
"Ikävä kyllä tällaiset ns. hyvien perheiden lapset nykyään voivat yhä huonommin ja huonommin."
Nojaa, tuo nyt vaan on sellainen samanlainen ontto slogan kuin "rikkaat rikastuu ja köyhätköyhtyy".
Kyllä se on niin että esimerkiksi koulussa entistä pienempi osa lapsista aiheuttaa entistä suuremman osan kaikista ongelmista. Sama juttu nuorisorikollisissa. Ne ongelmalapset ovat siis hankalampia kuin aikaisemmin.
"Ehkä kyse on siitä että arvot ovat koventuneet ja luontainen lämmin yhteys perheenjäseniin häviää? "
Se on sitä individualismia. Yksilöllisyys syrjäyttää yhteisöllisyyden, ei petoskaan tia avioero taida olla enää niin paheksuttava tapahtuma kuin aikaisemmin. Tosin sen suhteen asenteet ovat taas kiristymässä.
Täällä samaan aikaan ihmiset kaipaavt yhteisöllisyyttä, mutta täyttä vapautta tehdä ihan mitä haluaa, naiset ennenkaikkea haluavat samaan aikaan estotonta seksuaalikäyttäytymistä ja yhteisöllisyyttä lasten hoitoon.
Ei onnistu ,ne ovat saman kolikon eri puolia, jos ollaan yksilöllisiä ja vapaita, mutta silloin ei tarvi kysellä naapureita lastenhoitoon kun niitä ei kiinnosta sun
1.elämä
2. seksikumppanit
3. pennut
Kun joku sanoo, otan täyden vastuun tapahtuneesta,. Olkoon se esim. omaisen kuoleminen liikenneonnettomuudessa tai muu juttu, olkoon vaikka uskottomuuden vuoksi avioerolapseksi joutunut lapsi. Mitä uhrille merkitsee jonkun sanat, otan asiasta täyden vastuun. Auttaako sanat uhria?
mä oon avioerolapsi ja käynyt vain amiksen. Ei ollut äidillä varaa eikä kykyjä rohkaista parempaan. Entiset kaverit jatkoivat lukioon ja yliopistoon. Kukaan muu ei tiedä kuin juuri vanhempien eron kokenut lapsi, miltä tuntuu. Yläasteella koetin hakea suosiota kaikenlaisilla tempuilla. Omasta kodista muutto kaupungin rähjäiseen kerrostaloon oli nöyryytys. yritän nyt aikuisena paikkoa menetettyä. Mutta tuleville lapsille haluan antaa ehyen perheen.
mutta asiantuntijat kertovat vallan muuta.
Lasten ja nuoreten pahoinvointi lisääntyy nyt myös tavallisissa perheissä. Muistakaamme joitakin tapauksia, joissa nuorella oli ”kaikki hyvin”.
http://www.stat.fi/til/erop/2008/erop_2008_2009-06-10_tie_001.html
http://www.poliisi.fi/poliisi/poliisilehti/periodic.nsf/0/fa8dba182b926decc22570d50030d1b3?OpenDocument&Click=
"Moni lapsi on täällä ilman omaa syytään. Toisaalta vanhempiakaan ei voi automaattisesti syyttää, täällä on paljon hyvien perheiden lapsia. Jokin on vain mennyt pieleen, lapsi on ajautunut sivuraiteelle ja ongelmat ovat alkaneet kasaantua", vs. johtaja Rolf Widercrantz sanoo.
http://www.hs.fi/tulosta/1135246372888
Tai kuten eräs tuttavani tuumasi että ne vaikeimmat tapaukset ovat usein sosiaalialalla ja armeijassa työskentelevien pariskuntien lapsilla. Yksi nuorisotyötekijä tuumasi että kun vanhemmat kiitävät illat ja viikonloput ”pitääkseen itsensä virkeinä ja timmissä kunnossa”, se aika on pois lapsilta. Nuoret ovat lyhytjännitteisimpiä (pinna palaa helposti jos ei Heti saa jotain), heillä on rahaa ällistyttävät määrät käytössä (joillakin jopa vanhempien luottokortit).
Yksinhuoltajuuteen liittyy usein monia muitakin jo ennen eroa olleita ongelmia. Eli ongelmat eivät olisi poistuneet jos olisi jätetty eroamatta.
Lainaus http://fi.wikipedia.org/wiki/Individualismi;
Yhteiskuntafilosofiassa ja etenkin etiikassa individualismi usein sekoitetaan egoismiin, mikä on eri asia. … Länsimaissa individualismi usein yhdistyy vapaaseen markkinatalouteen ja sen aikaansaamiin ympäristöongelmiin, kuten kerskakulutukseen ja lisääntyneisiin kasvihuonepäästöihin ja saasteisiin.
Arvot ovat kovia, täytyy menestyä, olla tehokas (jopa siellä parivuoteessa), terve, eikä joukosta saa poiketa. Siis vaikka muka elämme individualismia, niin yllättäen paineet erilaisuuden suhteen ovat pahentuneet. Jos poikkeamme vaikka niin, että on ylipainoa, impotenssia tai on työtön, niin se on vika josta saa haukkua ja halveksia.
Vapaus on verraton juttu, mutta ei se ole vapautta että tekee mitä mielen juolahtaa – se on mielivaltaa. Todellinen vapaus sisältää aina vastuun.
Hän kirjoitti ottaneensa täyden vastuun siitä, että lapset eivät saaneet elää keskiluokkaista normielämää jne???
No toisaalta olemme kaikki elämässä uhreja, jos sen kannan ottaa. Kuka meistä on saanut vaikkapa valita vanhempansa ja kulttuurin jossa on kasvanut?
En muuten ole eronnut uskottomuuden vuoksi, ihan tarkennuksena. Eiköhän se ero liian usein oteta vain tarkoituksena rangaista ja satuttaa sitä pettäjää? Siinä vain ohimennen otetaan ne lapsetkin pelinappuloiksi.
Otan vastuun siitä, että olen kasvattanut lapset toisin kuin ”yleensä”. En siis ole kulkenut valtavirran mukana. Se on vaatinut välillä rankaa pohdintaa, koska mitään en ole halunnut tehdä perustelematta sitä. Eli koska arvoni eivät ole ns. keski-luokkaisia se on tarkoittanut lapsillekin sitä, että he ovat joutuneet törmäyskurssille monessa asiassa.
Yksi niistä on tuo avioliittokäsitys, että lasten takia on perhe pidettävä kasassa. Kyselin aikoinaan mikä on se hinta mikä tuosta maksetaan? Kukaan ei kertonut, sanottiin vain että pure hammasta ja iloitse sitten lasten kautta. Mieleni nousi kauhukuva omista vanhemmistani, molemmat syyttelivät toisiaan siitä että elämä jäi elämättä. Sairastin depression jonka syvimmässä pohjassa tunsin hirvittävää tuskaa siitä, että minä olin se pahin syyllinen. Minun takia he eivät saaneet olla onnellisia. Eli koin syyllisyyttä omasta olemassaolostani.
En vain löytänyt mitään järkevää syytä, miksi uhrautua. Tekeekö se lapset onnellisiksi että äiti voi huonosti? On masentunut, lääkitty? Ei koskaan pääse toteuttamaan sitä mitä pitää elämässä tärkeänä? Joutuu opettamaan asioita joihin ei itse usko? Joutuu luopumaan jopa haaveesta että joku rakastaisi ja olisi hellä oikeasti tai seksistäkin voisi nauttia? Toki meillä oli avoin liitto, mutta en vain kyennyt elämään siinä. Jos olisin kuolettanut itseäni, niin ehkä se olisi sujunut? Aika monelta pettäjältä se sujuu.
Tuohon kuuluu paljon muutakin. Kuten omistamisen tarve, olet sitä mitä omistat. Näyttämisen tarve; pitää näyttää ulospäin että hyvin menee (vaateet, tittelit ulkomaanmatkat, harrastukset). Julkisivun ylläpitäminen, jos jotain kyseenalaista tehdään, se tehdään salaa. Mielistely (kumarretaan niitä ylempiään ja pyllistetään ”huonommille”) ja ”kohteliaisuus” (johon lasketaan ikävä kyllä myös suoranaiset valheet)jolla hankitaan tuttavia ja ylläpidetään hyvää kuvaa itsestä.
Nämä ovat tuoneet lapsille välillä kovastikin ongelmia, koska he ovat erilaisia kuin useimmat muut. Mielestäni ne ovat kuitenkin elämän haasteita, joihin vastataan. Opitaan pitämään puolia, näkemään asioita vähän tarkemmin ja etenkin miettimään itse ja kriittisesti. Lapset ovat oppineet keskustelemaan, etsimään tietoa ja suvaitsemaan todella erilaisia ihmisiä ja elämäntapoja.
Siitä kivusta jota he nyt käyvät läpi, kyselevät miksi näin ja miksei noin, puhumme siis avoimesti. Itkemme ja nauramme yhdessä – en siis vieläkään jätä lapsiani yksin.
osassa perheistä vain harvassa eletään keskiluokkaista normielämää. Eikä keskiluokkainen normielämä ole sen kummempaa - puhumattakaan että parempaa - kuin jokin muu tapa elää.
purkaa tuntojasi omalta kohdaltasi. Tuo vastuu sana nousi tekstistäsi irrallisena. Mutta vieläkään en ymmärrä, miten joku voi ottaa täyden vastuun esim. tapahtuneeesta onnettomuudesta. Miten sillä autetaan uhreja ja heidän hätäänsä. Onko se kuitattu?
Onnettomuudessa on kymmeniä ellei satoja tekijöitä mukana, ja riippuen siitä millainen tilanne on myös vastuu on erilainen.
Vastuu on sitä, että tekee sen mikä inhimillisesti ottaen on mahdollista.
En ymmärrä miten tuo uhrit ja heidän hätänsä tähän keskusteluun nyt kuuluu?
Suurimassa osassa suomea eletään juuri näin. Taisin vain kertoa sen vähän kärjistetysti. Ehkä se ei ole sen kummempaa, kaikki eivät vain halua elää niin. Tietyllä tavalla se on huono tapa elää – mutta sitten mennään jo suurempiin yhteiskunnaisiin kysymyksiin.
Omaisen kuolema? Riippuu siis siitä olenko ollut syyllinen vai syytön tuohon tilanteeseen. Ylinopeus, holtittomuus liikenteessä, autossa on vikoja, ohjausvirhe kun hätistelee vaikka ampiaista tai raplaa auton säätimiä, ulosajo, kolari liikenne pylvääseen vai toiseen autoon. Vai kolaroitiinko minun autooni vastaavassa tilanteessa?
En aja holtittomastasi, mutta olen kuitenkin ihminen ja teen virheitä. Jos ajan kolarin ja omainen kuolee siinä, niin vastuulleni jää kaikki jälkipyykki. Eli avun soittaminen, läheisten kanssa asian läpikäyminen, hautajaisten järjestely sekä sen jälkeinen surutyö.
Lapsesta tulee uhri vain silloin jos vanhemmat hänet siihen asemaanlaittavat. eli lasta ei suojella riidoilta ja asioilta joita hän ei vielä kykenen ymmärtämään. Samoin jos lapsen kanssa ei asiaa käsitellä asiallisesti vaan lapsen päälle kaadetaan se oma tunne kuorma tai hänestä tehdään peliväline.
Erosta lapsi selviää jos häntä tuetaan hänen surutyössään. Samahan on tilanne jossa hän vaikka menettää kuoleman kautta oman vanhempansa. Ketä silloin syyttää uhriutumisesta? Lääkäriä, jälkeen jäänyttä lääketiedettä, pankkia joka ei antanut tuhansien lainaa ulkomaiseen operaatioon…?
Itse toivoin lapsena että vanhempani eroaisivat sillä isäni oli väkivaltainen alkoholisti. Ikävä kyllä äitini oli saanut sellaisen kasvatuksen ettei saa erota sama mikä on.
Nyt olen itse eronnut koska halusin lapselleni paremman lapsuuden kuin itselläni on ollut. Lapseni on normaali iloinen ekaluokkalainen joka nauttii elämästä turvallisessa perheessä.
Ero on varmasti lapselle trauma mutta se voi olla myös suuri helpotus joten lakataan syyllistämästä toisia.7
Kirjoitit melkein kuin omasta elämästäni. Minä olin erohetkellä 12. Minulle vihamielistä uutta vaimoa isäni ennenpitkää petti ja minä pistin viimeisen kerran välit poikki isääni ja sanoin etten häntä voi kunnioittaa enää isänä enkä edes miehenä, vaikka olikin pettänyt sitä naista josta minä en välittänyt pätkääkään.
Ja minulta meni usko myös kaikkiin miehiin.
Isäni perusteli tämän vuoden kestäneen sivusuhteensa minulle kutakuinkin näillä sanoilla: "minulla on oikeus nauttia toisen naisen seurasta ja seksistä koska "Maija" on suorastaan ajanut minut tähän tilanteeseen, hän ei osaa keskustella niinkuin "Tiina". Minulla on oikeus pettää eikä kukaan lapsi voi estää vanhempaansa hakemasta onneaan omalla tavallaan."
Joten en saanut edes kyseenalaistaa hänen moraaliaan koska vain hänellä oli oikeus tehdä mitä haluaa. No, otin hänestä mallia ja käytin oikeuttani pistää välit häneen poikki syyttäen tätä "Tiinaa" jonka hän raahasi kuvioihin ja joka oli tehnyt isästäni kelvottoman tavallisen aivottoman munillaan ajattelevan miehen. Olen muuten hänen ainoa lapsensa. Niin sai "Tiina" lähteä mutta minä en palannut enää isäni tyttäreksi. Enkä palaa, koska ei isänikään tuosta enää ihmiseksi muutu.
No tuota. Mielestäni kyse ei suinkaan ole siitä onko vanhemmat eronneet tai ei, jotka ovat jättäneet sinuun noin isot arvet, uskon että menneisyydessäsi olisi muutakin, joka vaikuttaa sinuun noin vahvasti.
Oma äitini tulee eronneista vanhemmista ja hänellä oli 9 muuta sisarusta joita hänen piti äitinsä kanssa hoitaa. Näistä 10 sisaruksesta (mukaanlukien äitini siis) ovat kaikki naimisissa, mutta heistä 3 ovat eronneet, loput ovat pitäneet onnelliset suhteet kumppaneihinsa, kuten oma äitini. Mielestäni mummola on aina tuntunut mummolalta, vaikka siellä pappaa ei olekkaan. Itseasiassa on törkeä sanoa ettei oikea mummola ole ilman miespuolista, nimittäin toinen pappani kuoli noin vuosi minun syntymän jälkeen, joten ei aina avioero ole syy miksi mummolassa sitä pappaa ei ole.
Pointti siis oli, että kyllä eronneet lapset saavat onnellisia suhteita. 3/10 eroaminen on ihan normaalia, joten en usko että nuo eroamiset johtuvat että heidän vanhemmat erosivat. Eivät vaan avioituneet oikeanlaisen kumppanin kanssa. Näistä eronneista tosin 1 on uudelleen naimisissa ja onnellinen ja 2 muuta suhteissa.
Kuitenkin itse en luota miehiin, en yleisesti kehenkään. Tämä ei kuitenkaan johdu avioerosta, vain ihan muista tekijöistä. Vanhempani kun ovat yhdessä, luulisi että olisin 'onnellinen' mutta en ole. Jo sinun ikäisenä pitäisi jo alkaa ymmärtämään, ettei vanhemmat ole jumalia, eivät he voi aina toimia oikein eikä heiltä voi aina odottaa oikein toimimista. Jos isälläsi ei ole ollut onnellinen suhde äitiinsä, ei häneltä voi vaatia jäämään onnettomaan suhteeseen lapsien takia. Tottakai vanhempiesi olisi pitänyt toimia paremmin sen suhteen miten erotaan, mutta eikö olisi aika jo antaa anteeksi ja siirtyä eteenpäin? Et varmasti sinäkään ole aina oikein toiminut, et sinäkään ole täydellinen, etkä koskaan tule olemaan täydellinen.
Ihmiset ja ajatukset muuttuu vuosien varrella. Ei varmasti kukaan naimisiin mennessä tai lapsia tehdessä ajattelee, että erotaan sitten jonkun ajan kuluttua. Tottakai mielestäni eroaminen on aina huono asia, enkä ole erojen puolella, mutta kun ajattelen itse tilanteisiin, että olisin avioliitossa jossa en olisi onnellinen, jäisinkö....
Tuohan on just sitä tavanomasta modernia ajattelutapaa, että se oma onnellisuudentunne on pääasia. Että oma oikeus onneen oikeuttaa vaikka jättämään sen oman perheen ja tekemään muut onnettomiksi. Varmaan löytyy tapauksia, että avioero on ihan järkevä vaihtoehto, mutta ennen kuin niin pitkälle mennään, niin pitäisi kuitenkin kaikkensa yrittää. Ihmisen pitäisi aina katsoa myös peiliin ja kysyä itseltään, että olenko minäkään tehnyt kaikkeani tämän suhteen eteen, sen sijaan että syyttäisi kaikesta kumppaniaan. Harva kuitenkaan tätä kysymystä itselleen tekee. Yleensä vaan syytetään sitä kumppania kaikesta eikä huomata omia virheitä. Tietenkään täysin toimimattomaan ja epäonnistuneeseen avioliittoon ei pidä väkisin jäädä, mutta ei myöskään pidä heti lyödä hanskoja tiskiin ilman että yrittää vakavissaan korjata ensin tilannetta. Ja kun se surullinen tosiasia on se, että ei se useinkaan vaihtamalla parane. Omat ongelmat ja vastoinkäymiset ovat siinä uudessakin ihmisuhteessa, kun aikaa kuluu.
Huh huh. Mielipiteitä laidasta laitaan ja sanonpa omanikin. Avioliitossa petetyksi tulleena ja väkivaltaa kärsineenä ex-vaimona. Avioero oli siis oikea ratkaisu. Siitä tuskin kukaan on toista mieltä? Ja liittoa yritettiin lasten vuoksi pitää kasassa, vuosia. Jossain vaiheessa vaan oli pakko myöntää, että mikään ei auta, emme ole miehen kanssa onnellisia yhdessä, kummallakin on paha olla. Ja lapset niin kuin koko suku ja ystävät luulivat, että liitto oli onnellinen - kulissit piti olla pystyssä ja kaikki hämmästyivät kun ero tuli. Ja sain syyt niskoilleni kun olin jättänyt "hyvän miehen" ja rikkonut lapsilta kodin. Vain mieheni ja minä tiesimme ja pari uskottua ystävää mikä oli totuus, niin miehen kuin minun ystävissä oli totuuden tietäjät.
Mutta sitten lapset erossa. Työtä olen tehnyt ja mieheni on tehnyt, että heillä normaali lapsuus säilyisi vaikka me ei yhdessä vanhempina ollakkaan. Myös mieheni uusi puoliso (kun hänellä aikanaan se tuli elämään mukaan) on osallistunut lastemme kasvatukseen exäni uutena vaimona. Mutta me aikuiset olemme pystyneet keskustelemaan asiamme, välissä todella kiivaita keskusteluja - on itketty ja haukuttu toisiamme ja uhattu poliiseilla. Mutta lapsillemme ei olla riitoja näytetty koskaan, ei kenenkään meidän lapsille. Olemme porukalla saaneet uusperhekuviot toimimaan. Uusperheeseen kuuluu niin kaikkien siihen kuuluvien aikuisten lapset kuin jokainen vanhempi - kaikkien välit pitää olla sellaiset, että puheväleissä ollaan ja asioista pystytään keskustelemaan. Työtä se vaatii ja itsekkyydestä luopumista ja katkerienkin tunteiden hyväksymistä, mutta täten saadaan kasvatettua lapsistamme tasapainoisia ihmisiä. Joilla koulu sujuu hyvin, ei ole ongelmakäyttäytymistä, parisuhteita ei pelätä. Vaan tulee tasapainoisia aikuisia, ilman mitään traumoja. Pointtini siis on, että vanhemmista itsestään on kiinni millaiset eväät antavat lapsilleen. Ero on joskus oikea vaihtoehto, siinä vain pitää ymmärtää myös se, että lapsia ei pidä jättää yksin vaikka kuinka itseen sattuisi, vaikka kuinka exän naama vituttaisi. Lapsen parasta voi ajatella myös muutoin kuin pysymällä avioliitossa ihmisen kanssa, jonka kanssa liitto ei toimi. Syyttely ei auta ketään, oman ja lasten elämän rakentamiseen pitää vaan nähdä vaivaa, vaikka kuinka välissä tuntuu ettei jaksa, pitää vaan jaksaa. Keinoja jaksamiseen on, liikunta, ulkoilu, lukeminen, ystävät, perhe, terapia, uusi parisuhde, lemmikkielän, matkustelu... - kaikille löytyy jotain mistä saa voimaa jaksamiseen. Turha syyllistäminen ja syyllisten etsiminen pitää lopettaa ja rakentaa se uusi parempi tulevaisuus, turvaten lasten tulevaisuus.
Ei täällä kukaan ole kiistänytkään, ettei avioero joissain tapauksissa ole ihan ok ratkaisu. Toisinaan se voi lastenkin kannalta olla parempi kuin esimerkiksi vanhempien väkivaltainen parisuhde. Se on ihan selvää. Mutta kyse onkin siitä, että pitäis pyrkiä välttämään niitä turhia avioeroja, joita tehdään jonkun äkkirakastumisen huumassa ja joita itsekin ehkä myöhemmin kadutaan, kun huomataan ettei se vaihtamalla parantunutkaan ja että tuli siinä sivussa lapsiakin satutettua tai jopa pilattua välit heihin kokonaan. Ei se avioero aina sunkaan ole huono asia, mutta kun niitä turhiakin eroja näkee ja se on surullista. Kun tunteet vie, niin järjen ääntä ei kuunnella. Katumus voi sitten tulla myöhemmin. Mutta jos siinä toilaillessaan menettänyt lastensa luottamuksen, niin sitä voi olla aika vaikea saada takaisin.
että harkintaa kannattaa.
Sanoisin jopa että jos se ensimmäinenkin suhde maltettaisiin aloittaa ajatuksen kanssa eikä siinä äkkirakastumisen huumassa, monta eroa vältettäisiin. Jotenkin tämä aikamme ruokkii käsitystä että se rakastumisen huuma on jotain mitä täytyy totella.
Vanha hyvä neuvo on mielestäni aika hyvä; vastarakastuneena ei kannata tehdä päätöksiä (kuten yhteen muuttaminen, ero tai avioliitto).
Pettämisessä ei vain kyse ole läheskään aina rakastumisesta, se voi olla ihastumista. Me vain ihastumme ihmisiin, joiden koemme arvostavan meitä ja kuuntelevan meitä. Toinen suuri tekijä on Elämysten hakeminen siihen turruttavaan arkeen. Kolmas on solmuun mennyt parisuhde, jota ei osata aukaista. Neljäs on asenteet; minulla on oikeus tai se on biologinen pakko. Näiden takia se pettäjä huijaa puolisoaan koska hän EI tahtoisi erota.
Miks hitossa noista lapsia yliarvostetaan? Aikuisia heistäkin tulee joskus ja minkälaisia, riippuu siitä ympräistöstä ei eroista. Ihmisellä on vain se yksi ainoa elämä, ja pitäisikö kuolinvuoteella sanoa, että elin lapsilleni, en itselleni?
Tietenkin voit elää vain itsellesi, vaikka lapsesi siitä kärsisivätkin. Ihan vapaasti. Mutta älä sitten vanhainkodissa odota, että aikuiset lapsesi käyvät kovinkaan usein sinua katsomassa. Hekin haluavat silloin elää itselleen eikä heillä ole sinulle aikaa.
Juu en, eivät ne käy tänä päivänäkään. Miksi kävisivät? Täytyyhän heille suoda aikaa elääkin, eikä ravata jossain, missä eivät halua käydä. Eli teennäisyyden pitäisi sinun mielestäsi jatkua hamaan hautaan? Sekö on sitä aitoa välittämistä, että pakosta ja instituution mukaisesta velvollisuudesta käydään siellä vanhainkodissa kauppareissun yhteydessä? Ja siinäkin menee se 2 min. aikaa hukkaan.
Miksi pitäisi elää lapsilleen koko ikänsä? Eriasia kun ovat pieniä, koska tarvitsevat huolehtijan.
Mutta 15 v. täytettyää he ovat omillaan. Miten he kärsivät siiitä, että vanhempi on tasapainoinen, iloinen, onnellinen yms. vain siksi, että osaa elää elmänsä niin, ettei tarvitse myöhemmin katua?
ovat uhranneet elämänsä lapsille – eihän ne sitä vanhemmilleen tee! Lapset lähtevät ja alkavat elää sille omalle perheelleen, vai kuinka? Muuten tyttäresi joutuu sinut hylkäämään kun saa lapsia, eikä hänkään saa toteuttaa unelmiaan tai haaveitaan.
Miksi siis opiskella ammattia tai käydä töissä? Sen rahanko takia että saa kustantaa lastensa menot? Ei omia harrastuksia vaan lasten mukana harrastamista? Elämä aikataulutettuna lasten mukaan, sitten alituista odottamista kun lapset tulee käymään? Kuinka moni muuten on valmis myymään talosta lastensa hyväksi ja muuttamana vuokralle sitten eläkkeellä?
Kyse on kuitenkin siitä, että jokaisen on elettävä se oma elämänsä itse. Se joka haluaa uhrata elämänsä jonkun muun hallintaa, toki voi sen tehdä. Harvalle siitä kuitenkaan mitään palkintoa koituu, sillä palkinto on jo se ilo että ei tarvitse elää itseään varten. Eikä se tarkoita että lapset hylätään vaikka sitä omaa elämäänsä elää.
Marttyyri on sellainen joka ei odota mitään palkintoa teoistaan. Tärkeää on että olemme saaneet elää eikä takana ole elämätön elämä palkinnon odotuksen toivossa.
!5 vuotias aloittaa peruskoulun yhdeksännen luokan ja tarvitsee turvallista kotia ja perhettä. Elämähän on elämistä juuri lasten kanssa ja myöhemmin siihen liittyvät lasten perheet. Ei omaa elämää uhrata auttamalla ja tukemalla lapsia, tämä kaikkihan on sitä elämää. Siihen kyllä mahtuu myös isovanhempien auttaminen, tosin suurin osa heistäkin elää sitä täyttä elämää pitkään. He eivät vain näy niinkuin huonokuntoiset vanhukset laitosissa ja kodinhoitajille kotisängyn pohjalla. He matkustavat, kuluttavat, luovat uusia suhteita siinä kuin muutkin.
Isovanhemmat auttavat muuten mielellään lastenlapsiaan ja eivät varmasti uhrimielellä.
Talonkin vanhempi tai vanhemmat voivat myydä, ostaa käytännöllisemmän halvemman asumisratkaisun ja voiton jakaa lapsille, jotka juuri kamppailevat asuntovelkansa kanssa. Ei se ole uhrautumista. Se on elämänketjua ja elämää parhaimmillaan.
Kyllä nuoria ammatinvalinnanaikaan auttaa vanhempien selvä raha ja kannustus. Eiköhän nykyäänkin koulutettujen vanhempien lapset hakeudu vaativampaan koulutukseen. Latu on tavallaan jo vähän aukaistu. Kun perheessä on erotilanne ja päädytään osaksi lasten vuoksikin jatkamaan, siinä tehdään järkevästi, eikä otsassa tarvitse olla ristiä. Asiat ja tilanteet vaihtelevat. Elämästä kun voi nauttia niin monella tavalla ja rahakaan ei siinä ole ainakaan haitaksi. Enemmän naurua, vähemmän ryppyotsaisuutta.
raha raha raha - siinä sun vastaus onnelliseen ja täydelliseen elämään! Raha on ratkaisu kaikkeen, heh.
tuon ikäinen tarvitsee turvallisuutta, mutta millaista turvallisuutta? Mistä sinun mielestäsi turvallisuuden tunne koostuu? Onko se vain ulkoista turvallisuutta vai liittykö siihen sisäinen turvallisuus? Jos lapsella on luottamus siihen, että hänestä välitetään vaikka ulkoisesti moni asia muuttuisi, eikö se ole turvallisuutta?
Eli kuten ilmaisit, vaikka moni asia ulkoisesti muuttuu, ei se tarkoita turvattomuutta. Nykyinen turvattomuus tulee siitä, että ei ole emotionaalisesti turvallista vaikka ulkoisesti kaikki ”on hyvin”. Eli siihen ei tarvita rahaa tai parisuhdetta jossa näytellään (voidaan pahoin).
Näissä olen eri mieltä ” Kyllä nuoria ammatinvalinnanaikaan auttaa vanhempien selvä raha ja kannustus…” Ammatinvalintaan auttaa se että nuori on saanut kokeilla siipiään (kokeilla, toteuttaa itseään), harkita rauhassa ja häntä on innostettu oppimaan. Näihin taas ei tarvita rahaa.
” Eiköhän nykyäänkin koulutettujen vanhempien lapset hakeudu vaativampaan koulutukseen…” Kyllä, mutta se on juuri tuo kulttuurikysymys. Kuinka paljon kodissa on käytännössä näkynyt arvostus oppimiseen, henkiseen kehitykseen panostaminen ja kurinalaiseen työskentelyyn. Samoin se että taloudellisen arvot eivät mene sivistyksen ohi. Akateemisuus kun ei nykyään ole välttämättä mitenkään tae hyvästä palkasta. Vaikka olen ollut köyhä yksinhuoltaja, olen sitä juuri siksi että olen halunnut opiskella. Tämä tauti näemmä on tarttunut lapsiinikin. Elinikäinen oppiminen on elämän tapa.
”…Kun perheessä on erotilanne ja päädytään osaksi lasten vuoksikin jatkamaan, siinä tehdään järkevästi…” Huomaa että sanoit OSAKSI! Eli kyllä siihen tarvitaan myös keskinäistä yhteisymmärrystä ja välittämistäkin. Ikävä kyllä tähän ihanteeseen kuuluu sekin, että ne emotionaaliset tarpeet hoidetaan liiton ulkopuolella. Eli siihen kuuluvat myös seksisuhteet. Useimmat vaan eivät jaksa ilman hellyyttä ja fyysistä kontaktia toiseen ihmiseen, eikä kaikille riitä pelkkä pano sen aviopuolison kanssa. On niitäkin jotka kaipaavat juuri siihen omaan puolisoon tätä yhteyttä, koska eivät halua tai jaksa elää kaksoiselämää. Se vaatii tietynlaista kovaa luonnetta.
Ja kyllä, huumori ja ilo ovat aitoja asioita. Niitä kun riittää, pärjää jo tosi pitkälle – ilman pettämistä.
Kyllä on on suuri palkinto, jos lapset pärjäävät elämässään. Onhan sitä itsestään huolehdittava, jotta jaksaa,
valinnut uhrin osan. Se on väärin sekä itseäsi kohtaan kuin myös vanhempiasi kohtaan. Vanhemmillasi on oma elämänsä elettävänään ja sinulla sinun omasi. Kirjoituksesi perusteella kuitenkin elät yhä - 23 v vanhempiesi eron jälkeen täysin heidän elämäänsä, ja katkerana. Mitäpä jos lopettaisit sen? Lakkaisit syyttämästä vanhempiasi heidän elämästään, antaisit anteeksi heille molemmille? Antaisit myös itsellesi anteeksi, että olet vielä 32-vuotiaana vihainen vanhempiesi erosta.
Ihan mistä tahansa voi olla vihainen vanhemmilleen, lapsilleen, isovanhemmilleen, sedille ja tädeille (ja ystäville ja rakastetuille). Vihansa yli pääsee silti vain sitä työstämällä - ja vain sinä itse. Kukaan muu ei voi päästä vihasi yli sinun puolestasi. Syyttämällä toisia viha ei lähde minnekään, pikemminkin se edesauttaa vihan jäämistä ja jumittamista.
hyvä kommentti! Yksi jos toinen meistä tosiaan voisi jäädä vihoittelemaan lopuksi ikäänsä jostain asiasta vanhemmilleen tms, mutta kun se vaan loppupeleissä ei auta yhtikäs mitään. Tuon vihan ruokkiminen joka päivä asiaa vatuloiden tuottaa vain perin viheliäisen olon, ei mitään positiivista. Hyvä ystäväni on alkoholistiperheen lapsi - mutta sen sijaan, että olisi jäänyt kohtaloaan surkuttelemaan (oli koulukiusattukin em syystä) hän on antanut anteeksi ja yrittänyt ymmärtää, ja rakentanut itselleen oman näköisensä elämän. Antaa lapsiensa tavata isovanhempiaan, mutta samalla huolehtii, että pappaa ei nähdä "punssia" ottaneena. Ei ole itse tiukka absolutisti, mutta ei myöskään ole koskaan juopotellut tolkuttomasti. On todennut, että helpompikin lapsuus olisi voinut olla, mutta se oli hänen kohtalonsa.
Vanhemmilleen anteeksi antaminen on tärkee juttu, mutta pitää ymmärtää sekin että joillekin anteksianto on pitkällinen prosessi, johon kuuluu osana myös ne vihan ja katkeruudenkin tunteet. Kun ne on ensin käynyt läpi ja purkanut, niin voi vähitellen antaa anteeksi. Tiedän omasta kokemuksesta, koska minunkin äiti oli alkoholisti. Vasta kun myönsin olevani hänelle vihanen ja katkera, niin sen jälkeen oli helpompaa antaa anteeksikin ja jatkaa elämää. Ehkä ap käy just nyt tätä samaa läpi. Joskus se anteeksianto on hidas ja pitkä tie, mutta ajan kanssa se helpottaa. Mutta prosessiin kuuluu se että ne negatiivisetkin tunteet pitää läpikäydä.
Haluan kommentoida vielä tähän. Totta on, ettei vihassa rypeminen auta ketään. Väitän kuitenkin, että vihan on tarpeellinen ja aivan hyväksyttävä tunne. Viha kertoo usein, että meitä kohtaan on tehty vääryyttä - me vihaamme sita, joka tätä vääryyttä on tehnyt. Viha ei katoa sillä, että sen yrittäisi kieltää vaan se on vain elettävä läpi ja annettava sen palaa loppuun.
Tämä kohta on minulta sujunut ihan kohtuullisen hyvin. En vihaa isääni enkä ole oikeastaan koskaan vihannutkaan. Katkera olin hänelle jossain vaiheessa, hyvin katkera, mutta sekin laimeni aikanaan olemattomiin. Isoäitini joskus jutusteli asioista, jotka saivat luullakseni minut ymmärtämään isääni paremmin - isoisäni esimerkiksi ei ollut mikään mukava mies. En pidä isääni pahana ihmisenä, ainoastaan itsekkääni sellaisella itseriittoisen lapsellisella tavalla. Hän ei tarkoita pahaa ja hän on periaatteessa ihan mukava tyyppi, joskin hyvin itsekeskeinen.
Menneisyyttään ei kuitenkaan voi paeta. Kuten kirjoitin, lapsuuteni isäsuhde vaikuttaa mitä ilmeisimmin voimakkaasti nykyisessä parisuhteessani ja tämä stressaa minua kovasti. Tässä kohtaa joskus tosiaan tuntuu epäreilulta, että joudun tällaista likapyykkiä pesemään, mutta sillehän ei enää voi mitään. Pakko se on tehdä, koska haluan elää onnellisessa suhteessa enkä halua, että meinneisyyden aaveet hallitsevat minua. Se ei kuitenkaan tapahdu pelkästään sormia napsauttamalla vaan vaatii työtä.
Toinen tietysti, mihin mennyt vaikuttaa voimakkaasti on nykyinen isäsuhde, joka on totaalisen olematon. Yhteys meni poikki vuosikausia sitten enkä osaa enkä tiedä, miten sen voisi korjata. Mitä isä ajattelee asiasta, ajatteleeko mitään, sitä en tiedä. Olen siis kyllä ihan puheväleissä ja näen isää ehkä 1-2 kertaa vuodessa, mutta se on hyvin pinnallista ja vähän vaivaantunuttakin se kanssakäyminen. Oikeastaan se harmittaa minua, minulle kelpaisi osallistuva isä näin myöhäisessäkin vaiheessa, mutta tunnustan, etten tosiaan tiedä, mitä asialle voisi tehdä. Olen aivan hukassa siinä kohtaa.
Jotkut ketjussa viittasivat ap:n kohdalla siihen, että traumatisoiva tapaus oli nimenomaan ero eikä isän uskottomuus - erohan kuitenkin johtui uskottomuudesta eli kyllä ne yhteen kuuluvat.
Niin tai näin, omalla kohdallani traumat eivät tosiaan johdu avioerosta, sillä vanhempani erosivat vasta viime vuonna ja minä olen ollut aikuinen jo jonkin aikaa. Isä kuitenkin petti äitiä pitkään, naisia on ollut useita. Ainakin kerran isä aikoi ilmeisesti jättääkin äidin, mutta muutti mielensä - sanon "ainakin", koska tämä on ainoa tapaus, josta äiti on minulle kertonut. En paljoa tiedä itse isän pettämisistä, en edes muista kunnolla, miten asiat ovat selvinneet. Äiti on niistä jotain puhunut, mutta ei kovin paljoa ja joskus bongasin isän seuranhakuilmoituksen deitti.netistä. Isän kanssa emme ole keskustelleet aiheesta kuin kerran jonkun kinan aikana ja sekin käsitti lähinnä sen, että syytin häntä äidin pettämisestä ja hän myönsi asian. Sen tarkemmin asiaa ei puitu.
Näin jälkikäteen olen kyllä aika rikki miesten suhteen. Olen seurustellut nyt jo seitsemän vuotta erään mukavan miehen kanssa ja sen näkee, miten isäni kummittelee koko ajan taustalla. Siinä nyt on muutakin kuin tuo pettäminen, se oli vain osa sitä vyyhtiä, jonka seurauksena koin aina, että isä oli hylännyt minut. Teini-iässä kieltäydyin jopa kutsumasta isäksi, koska koin, ettei hän ole ollut minulle isä. Siksi varmaan pelkään hillittömästi, että miehenikin hylkää minut ja nyt, kun meillä on vaikea kausi meneillään, saan sätkyn kaikista sellaisista asioista, jotka muistuttavat isäni käytöstä. Eritoten siitä, että mies menee ulos juhlimaan, sillä isäni oli suuri illanistujaisten sankari ja ramppasi ties missä.
Tästä on kyllä tarkoitus selvitä, olen lopulta vaivautumassa kallonkutistajalle asti ja muuta vastaavaa. Mutta kyllä minua silti vähän harmittaa, että joudun nyt setvimään sotkua, joka ei oikeastaan ole oma syyni vaan jonkun toisen ihmisen minuun istuttama. Tai no, ei ole tarkoitukseni siirtää vastuuta teoistani ja tunteistani isälleni, kyllä minä itse niistä vastaan, mutta joskus kaikki tuntuu niin hiivatin vaikealta. Semminkin, kun en ole läheisissä väleissä enää kumpaankaan vanhempaani. Isään en koskaan ollut ja tämä sotku on vaikuttanut minun ja äidin väleihin myös. Äiti tapasi tukeutua minuun, hän valitti isästä minulle, käytti minua apukasvattajana veljeni kanssa jne. joten en tosiaan osaa hakea häneltä tukea oltuani tahtomattani niin pitkään itse hänen tukipilarinsa.
Mutta olin kyllä vihainen isälle hänen pettämisestään aina ja se on vaikuttanut merkittävästi siihen, etten todellakaan kunnioita tai arvosta häntä.
Itse sinä olet demonisi luonut, ei äitiäsi pettävä isäsi eikä äitisi. Jos et osaa luotaa itseesi, niin kenen vika se on? Meillä ns. ihmisillä on paljon opittavaa eläimistä, -kaukana emme niistä ole ja tulee aika, kun palaamme luontoon takaisin.
No tämähän on kätevää. Tulisiko siis ymmärtää, että vanhempamme eivät vaikuta meihin juuri mitenkään? Tai ainakaan negatiivisesti?
Edellinen kirjoittaja vissiin tarkoitti että ihmisten pitäisi toimia kuten eläimet eli synnyttää poikaset ja hoivata niitä vähän aikaa ja sitten karkottaa pois ja se siitä. Ei muita vastuita tai velvollisuuksia. Mutta kun se ei vain toimi niin. Ihmiset eivät ole enää niin kuin eläimet ja me kiinnymme toisiimme. Ja kyllä, vanhempamme vaikuttavat meihin, hyvässä ja pahassa. Eivät peruuttamattomasti, mutta kuitenkin. Sitä tosiasiaa ei voi kukaan kieltää, vaikka kuinka haluaisi. Eikä kukaan vastuuntuntoinen sitä kielläkkään.
Sinäkö sen määräät miten mikäkin toimii. Hienoa! Meillä on jumala!
Törkeää arvostaa itseään muiden yläpuolelle.
kyllä se on ihan sinun "oma sotkusi", koska on kysymys pelkästään sinun tunteistasi ja ajatuksistasi vanhempiasi kohtaan. Olet antanut heidän elämänsä hallita sinua ja siksi jättänyt elämättä omaa elämääsi tai pikemmin pelkäät elää sitä.
Maailma näyttää paljon valoisammalta ja vapaammalta paikalta elää ilman pelkoa. Vaikka en ole koskaan kokenut tulevani "hylätyksi" kenenkään taholta, pelkäsin aikoinaan aivan järkyttävästi ex-mieheni hylkäävän minut. Jos hän myöhästyi etenkin iltariennoista palatessaan ihan kokonaiset 10 minuuttia, väänsin jo itkua ja ajattelin "hänellä on varmasti toinen". Tätä jatkui pitkään ja olin aivan puhki. Lopulta monen vaikean mutkan kautta pakotin itseni ajattelemaan, etten voi mitenkään estää häntä hylkäämästä tai pettämästä minua. Voin itkeä, olla surullinen, masentua, syyttää, vaikertaa, hakata päätä seinään yms. vaikka kuinka paljon, mutta teen sillä lähinnä oman oloni todella surkeaksi.
Tämän kun totesin ja annoin armoa itselleni - (sekä sitä kautta myös exälle- en ollut aina huomauttelemassa/kyttäämässä turhaan) niin johan oli vapautunut olo! En ollut enää omien tunteideni vanki. Ainakaan sellaisten tunteiden. Elämä on ihanaa juuri siksi, ettei koskaan tiedä mitä tapahtuu ja miten hullusti huomaa joskus ajattelevansa. Ongelmiin auttaa hyvin usein yksinkertainen keino: yrittää tarkastella asiaa jostain toisesta kuin omasta näkökulmasta. Hyvin pian huomaa, ettei ole yhtä ainoaa oikeaa tapaa elää. Ja kaikesta selviää, kun tarpeeksi selvittää.
hakeutuisit terapiaan, että voit jatkaa elämääsi ilman katkeruutta ja turhaa vihaa. Avioeron voi hoitaa huonosti tai hyvin. Itse olen kokenut sen huonomman vaihtoehdon. Mitä hyödyttää enää itkeä 30 vuotta vanhoja asioita, joille ei pysty mitään? Avioero on aina ikävä asia, mutta toisaalta se voi olla myös paremman elämän alku. En voi koskaan ymmärtää miksi äitin lähti toisen miehen matkaan, mutta en halua myöskään enää tuhlata energiaani sitä miettien, koska en tule koskaan saamaan itseäni tyydyttävää vastausta.
Jos vanhempien yhteiselämä on yhtä helvettiä niin sehän vasta lapsille huonoa onkin. Omat tarpeet tulisi laittaa taka-alalle ja ajatella lasten parasta, mutta mikä se paras sitten on? Itse jätin pettävän miehen. Yritin ajatella lasten parasta, kun arki rullasi omalla painollaan kohtuu rauhaisasti. Mutta mikä minä olisin 40 vuoden päästä sitä menoa???? Hermoraunio, katkera....
hakeudu terapiaan, se auttoi minuakin
avioero oli nimenomaan iloinen asia! Ei ole mitään mieltä olla yhdessä, ellei ole jotain yhteistä ja toisen pelkkä läsnäolo häiritsee. Oli pettämistä tai ei.
Minulla oli suhde toiseen, ex tiesi sen, ja hyväksyi. Kaikki oli hänen mielestään ok, kunhan vain näytelmä "avioliitto" jatkuisi.
....siis tuo aloitusviesti!
Itsekin olen kokenut vanhempien avioeron ja tiedän tarkalleen miten se voi traumatisoida.
Ihmettelen edelleen suuresti näitä vanhempia, jotka voivat juosta kukasta kukkaan pelkästään tunteiden perässä! Työskentelisivät mieluummin oman avioliittonsa eteen. Meillä on työskennelty avioliiton eteen sen alusta asti ja enimmäkseen myrskyistä on ollut. Työskentely jatkuu vielä senkin jälkeen kun päästään lauhemmille vesille!
Erittäin hyvä tuo kirjoituksesi kuitenkin. Suosittelen ammattiauttajalle hakeutumista tuon luottamuspulan vuoksi, siellä voi lähteä parantumisprosessi käyntiin.
itse koin vanhempien eron murrosikäisenä. kyllä se kipeää teki ja jouduin
aikuisena oman elämän kriisien aikana prosessoimaan sitä läpi.
vuosien saatossa oli välien katkaisemista ja katkeruutta vanhempiin.
ja luulin, että kaikki omat probleemat johtui juuri siitä. (menin aina ikäänkuin ongelmien tullessa
piiloon muiden asioiden vastuuta sinne vanhempien eroon,
ei tarvinnut mennä itseensä, helppo pakotie syyttää
kaikesta vaan vanhempien eroa, ettei tarvi alkaa tutkiskelemaan itseään
ja kehittymään).
mutta ajan saatossa oman elämän mutkien kautta tulee anteeksiantamus
ja ENNENKAIKKEA ymmärrys. ei voi jumittua katkeruuteen, elämän on mentävä
eteenpäin kaikista elämän vastoinkäymisistä huolimatta. kyse on kuitenkin aina
omasta elämästä, josta voit yrittää tehdä itsellesi hyvän. kyllä syyttelyynkin
tulee kyllästyminen, ei enää vaan jaksa, vaan haluaa keskittyä omaan olemiseen
ja täyttää pääkoppansa mukavammilla asioilla.
Latsen takia ei pidetä yllä huonoa avioliittoa, vaan heidän takiaan erotaan! Eri asia on tosirakastuminen, ja eri asia ovat kaiken maailman auervaarat. Ja ihan oma lukunsa ovat suurin piirtein kaikesta vanhampiaan syyllistävät lapset, jotka eivät aikuisiällään pysty luomaan ihmissuhteita. Jos johtuukin vaikeasta taustasta, mikä estää menemästä selvittämään asioita asiantuntijan kanssa? Ensi vuoden alusta (KELA) ei ainakaan rahanpuute. Ymmärrystä vähän muuallekin kuin itselle, pliis.
Monet aikuiset eivät varmaankaan osaa ajatella niin pitkälle mitä heidän syrjähyppynsä aiheuttaa lapsille.
Kun lapset ottavat elämisen mallin vanhempiensa tyylistä tai sitten vammautuvat kuten sinä, luottoa saa hakea maan ääriin, aina epäilys pohjalla että uskaltaako sitä tuohon luottaa jospa on samanlainen tuuliviiri kuin uskoton vanhempi...
oma lukunsa ovat sitten vanhemmat jotka juoksevat kumpikin vieraissa ja yhdessä ollaaan vain "lasten takia" aivankuin lapset olisivat sokeita ja kuuroja sille mitä perheessä tapahtuu eivät ole.
turvallisuudentunne on valheellinen ja kaiketi toistavat myöhemmässä elämässään miten on "opetettu".
Voi meitä vanhempia jotka itsekkyydeltämme emme osaa ajatella pilttien tulevaisuutta !
On se kumma kun muista avioerolapsista on tullut kunnon ihmisiä. Tuntuu että syyllistät isääsi semmoisesta, mikä on kyllä eniten sinun vikasi. Luottamus ihmisiin ( sinun tapauksessa miehiin) syntyy kahden ihmisen halusta, eikä sen tarvitse liittyä menneisyyteen.
Kuvittelet myös että jos isäsi olisi ollut kotona kaikki olisi ollut hyvin. Entäs jos isäsi ei ollut onnellinen ja lähti siksi? Tai mistä tiedät miten kurjaa elämä olisi ollut isän kanssa?
Täytyy vain jatkaa eteenpäin, menneisyys ei kerro tulevaisuutta.
ex-vaimoni oli lapsuuden kodissa kohdannu isänsä uskottomuuden ja hänelle jäi siitä kuvitelma, että kaikki miehet pettää ja sen vuoksi exäni harrasti avioliiton ulkopuolisia suhteita ettei vaan jää vähemmälle kun kuvitteli, että minäkin petän, no hän jäi kiinni itseteosta minun ns. kaverin kanssa ja erohan siitä sitten tuli.
Minulla oli onnellinen lapsuus, vaikka siihen kuului myös se, että isällä oli jossain vaiheessa sivusuhde. Tällainen on yleistä, normaalia elämää. Vanhempani eivät eronneet, ja myöhemmin heidän suhteensa taas "normalisoitui". Tottakai he ovat kiristelleet hampaitaan ja äitini on ollut katkera. Mutta me lapset leikimme omia leikkejämme, ei asia meille kuulunut.
Sain kuulla tästä vasta aikuisena. Kun kerroin siitä muille, niin he puolestaan kertoivat minulle, kunka heidän äitinsä tai isänsä oli ollut uskoton. Tämä on aviolitossa niin yleistä, että ihmettelen enemmän sitä, onko yhtään pitkää liittoa, jossa ei ole petetty.
Kun minä olin lapsi, niin ero oli siinä, että silloin vanhemmat eivät eronneet. Ero ei olut sosiaalisesti hyväksyttyä.
Ymmärrän sinua ap., mutta voi olla, että olet poikkeuksellisen herkkä ihminen. Kaikki eivät koe asioita tavallasi.
Täällä jotkut yrittävät todistella ettei avioerolla olisi ikinä mitään tekemistä sen keskelle joutuneiden lapsien elämiin. Valitettavasti asiaa on tutkittu ihan virallisesti ja avioerolapsilla ON ensinnäkin paljon suurempi todennäköisyys että myös heidän avioliittonsa päättyy eroon. Liekö syynä nykyaikuisten kykenemättömyys käsitellä asioita niin ettei se vaikuttaisi lapsiin, vai se että lapset kokevat elämän ennen avioeroa ja toteavat sen olevan ratkaisu siihen kun avioliitto menee huonosti. Mutta jokatapauksessa lapsethan aistivat hyvin helposti että jokin on huonosti, oli kyse avioerosta, pettämisestä tai kuolemasta.
Olen itse erityislastenohjaaja, olen opiskellut lasten psykologiaa paljon, erikoistunut olen nimenomaan siihen. Ja olen paljon tekemisissä erityisesti kehitysvammaisten kanssa, eli aikuisten jopa vanhuksien kanssa jotka ovat jääneet henkisesti kehitystasoltaan 4-7 vuotiaan tasolle. Heille ei voi kertoa jos äiti tai isä kuolee, useimmat eivät ymmärrä kuolemaa, joten sitä on turha yrittää selittää. Silti se vaikuttaa aina näihin "lapsiin".
Tutkimuksien mukaan siis avioerolapset päätyvät eroon omassakin avioliitossaan, mutta minulla on myös omakohtaista kokemusta samanlaisesta tilanteesta mitä aloittajan, ja tulos oli aivan sama. Olen menettänyt mahdollisesti lopullisesti uskoni miehiin, en luota yhteenkään - kummallisen tästä tekee se että olen itse miespuolinen. Näen kaikissa miehissä potentiaalia valehteluun ja pettämiseen, ja en todellakaan luota heihin millään tasolla, olen aina epäilevä kaikkea kohtaan mitä he suustaan päästävät. Onneksi minun ei tarvitse seurustella heidän kanssaan, sekoisin varmaan lopullisesti.
Oma isäni kannatteli perhettämme rahallisesti, olen suuresta perheestä ja äiti oli paljon äitiyslomalla. Isä ei juurikaan ollut kotona, sitten äiti sai nuorimmaisen kasvettua töitä ravintola-alalta ja hänkin jäi kotoa pois. Olimme me nuorimmaiset paljon naapurien hoidossa, mutta vähitellen isä alkoi muuttumaan. Hän on aina ollut liioitteleva ja hän helposti haukkui omia lapsiaankin, joka luetaan nykyisellä tasolla henkiseksi väkivallaksi. Sitä se oli. Pahimmat arvet jäi sisarilleni jotka isä erityisesti otti kynsiinsä, yksi sisaristani teki itsemurhan vuonna 1998 14-vuotiaana ja kaksi siskoistani kärsii kroonisesta masennuksesta. Itsekin kamppailen ajoittain masennuksen kanssa, mutta lääkkeillä se on pysynyt aisoissa.
Isä muuttui joka vuosi pahemmaksi, henkinen väkivalta lisääntyi roimasti täyttäessäni 18, hän suorastaan halveksi lapsiaan, ja ainoa joka sai hänet jotenkin aisoihin oli äitimme. Äiti oli upea ihminen, hän oli maailman ihanin nainen. Ystävällinen, sosiaalinen ja todella rakastava. Isän pitäessä rahallisesti huolta perheestä, rahoittaen tosin vain ruokamme, loput rahat hän käytti itseensä, milloin kalliimpaa autoa ja vaikka mitä elektroniikkaa joihin ei ketään muu kuin hän saanut koskea, äiti piti huolen että meitä lapsia rakastettiin ja tuettiin. Isän huonoa käytöstä varmaan pahensi se että hänet jätettiin tavallaan perheen ulkopuolelle koska hän myrkytti perhettä henkisellä- ja ajoittain myös (yleensä minuun kohdistuneella) fyysisellä väkivallalla. Ei hän juonut eikä käyttänyt huumeita, hän vain oli ihminen jota voisi kutsua luonnostaan pahaksi. Hän valehteli kokoajan, käytti valheitaan kaikkia vastaan ja hän tukahdutti perhettä jota me loput yritimme korjata ja yritämme vieläkin vuosien tämän miehen kuoleman jälkeen. Menetimme perhetuttavia pahentuneen luonteenvian vuoksi, äidinkään ystävät eivät halunneet tulla kotiimme, ja kaikki jotka meille tulivat saivat henkisesti kärsiä haukuista, välinpitämättömyydestä ja siitä että isä alisti kaikki henkisesti uskomaan ja kunnioittamaan häntä - tai niin että hän kuvitteli niin. Isä eli jossakin ihan eri maailmassa kuin ketään muu. Maailmassa jossa hän oli kaikkien kunnioittama ja maailmassa jossa hän oli uskotellut valheistaan totta. Valheet olivatkin aina totta - hänelle.
Jos lapsia alkaa tekemään, sitä kannattaa miettiä hyvin tarkkaan. Myös sitä, KENEN kanssa niitä tekee. Vanhempieni päätös, varsinkin isäni päätös ruveta hankkimaan lapsia välittämättä siitä että hän tiedosti olevansa ilkeä ja paha ihminen, oli hyvin julmaa sillä ketä siitä kärsii koko elämänsä? Me lapset. Me tulemme kärsimään siitä ja monesta hirveän syvästä arvesta. Myös siitä ettemme ikinä tule saamaan takaisin lapsuuttamme jonka olisimme ansainneet.
"Olen itse erityislastenohjaaja, olen opiskellut lasten psykologiaa paljon, erikoistunut olen nimenomaan siihen. Ja olen paljon tekemisissä erityisesti kehitysvammaisten kanssa, eli aikuisten jopa vanhuksien kanssa jotka ovat jääneet henkisesti kehitystasoltaan 4-7 vuotiaan tasolle. Heille ei voi kertoa jos äiti tai isä kuolee, useimmat eivät ymmärrä kuolemaa, joten sitä on turha yrittää selittää. Silti se vaikuttaa aina näihin "lapsiin"."
Suosittelen opiskelemaan hieman lisää. Oma isäni on sairastanut syöpää siitä lähtien kun olin 3-vuotias ja 7 vuotiaana tajusin kyllä mitä tarkoittaa syöpä ja kuolema. Turha yrittää selittää? Ei voi kertoa? Eli valehtelette, että äiti ja isä on nyt lähteneet muumilaaksoon? Vai että mörkö tuli ja vei?
Totta kai kuolema vaikuttaa. Se on lopullinen menetys ja hieman eri asia kun ero. Ero on tuskaa, missä toinen joutuu kauas, kuolema on lopullinen menetys, mitä kukaan joka ei ole lähiomaistaan menettänyt ei tajua. Lapsi ymmärtää sen, kun jotain on lopullisesti poissa eikä se voi koskaan enää palata. Lapsi ymmärtää kuoleman pelon ja haistaa sairauden. Lapsi tuntee epävarmuuden ja pelon, stressin ja muun.
Pettäminen on eri asia kuin kuolema. Ero on eri asia kuin kuolema.
Ja jos olet niin lukenut, luulisi, että voisit käsittää hieman laajemmin asioita: "Olen menettänyt mahdollisesti lopullisesti uskoni miehiin, en luota yhteenkään - kummallisen tästä tekee se että olen itse miespuolinen. Näen kaikissa miehissä potentiaalia valehteluun ja pettämiseen, ja en todellakaan luota heihin millään tasolla, olen aina epäilevä kaikkea kohtaan mitä he suustaan päästävät. Onneksi minun ei tarvitse seurustella heidän kanssaan, sekoisin varmaan lopullisesti."
Luuulet siis että kaikki miehet ovat isäsi? Ei ole. Vai pelkäät ettet tunnista? Tunnistat: tuntuu heti tutulta. Et voi luottaa, etkö voi tutustua ensin? Käytät isääsi tekosyynä ja ruokit omaa pelkoasi, todennäköisesti seksuaalisuuttasi kohtaan.
Monet miehet pitävät yli kaiken seksistä ihan sellaisenaan. Ei sinuakaan olisi olemassa, jos isääsi ei olisi seksi kiinnostanut. On muuten täysin naisten juttu painostaa mies kotileikkiin ikäänkuin hintana seksistä.
Uskon, että haavat ovat olleet kipeät, mutta hei, kuule: sä olet todella jo 32-vuotias. Et voi ikuisesti syyttää vanhempia ja lapsuutta, jossain kohtaa ihmisen on alettava kasvaa aikuiseksi, tajuttava, että äiti ja isä ovat myös mies ja nainen ja että kaikkeen on syyt. Äitisi tietenkin sanoo, ettei mitään korjaamatonta: hänelle. Olihan siinä jotain korjaamatonta, kun mies lähti. Eikä sen tarvitse olla muuta, kun väärä liitto, missä miehen ja naisen välillä ei vaan ole enää mitään, tai jotenkin huiphapeli puolison valinta jne. ihan normaalia elämää. Olet varmasti katsonut ympärillesi, sellaista tapahtuu.
Minusta olet siinä oikeassa, että vanhempien pitäisikin antaa lapsilleen paras mahdollinen turva ja pysyvyys, mutta kaikki eivät siihen pysty. Et ole ainoa. Vanhempien tehtävä on yrittää parhaansa, mutta lasten tehtävä on kasvaa aikuiseksi. Lopulta, vaikka sitten yksin.
Ei ole vanhempiesi vika, ettet ole käsitellyt asioita ja et muka pysty suhteisiin. Olet nähnyt jo jotain muutakin, kun äidin ja isän: sinulla pitäisi olla jo oma maailman kuva, minkä varaan elämää rakentaa.
Kyllä meistä moni olisi ollut oikeutettu "normaaliin lapsuuteen" MITÄ SE ON? Minullakaan ei ollut mummolaa, kun he kuolivat, isäni sairasti syöpää ja kuoli kun olin teini: voi, voi... ja lämmin leipä. Se on totta, että arvet jää, ja epävakautta voi joutua setvimään vuosia, niin minäkin jouduin, aikuisenakin. Mutta olen itsekin 32-vuotias. Enkä todellakaan voi ikuisesti syyttää vanhempiani, eikä sinun todellakaan kannata tehdä lapsia, ennenkuin olet itse suostunut kasvamaan aikuiseksi: olet nyt ihan omilla jaloillasi ja vastuussa omasta selviämisestäsi ja elämästäsi. Ja niin on siskosikin. Te olette vaipuneet kaikki johonkin marttyyriuteen, mikä tuhoaa teidän omat suhteenne ja tekee teille hallaa. Yrittäkää jo nähdä isäkin miehenä, ihmisenä omine inhimillisyyksineen, ja elää itse omaa elämäänne. Katsella ympärillenne ja todeta, ettei mikään vaan koskaan ole varmaa ja ihminen erehtyy.
Olen pahoillani, että olet joutunut noin kipuilemaan, mutta nyt alkaisi olla korkea aika parantua, ihan itse. Suosittelen ammattiapua, psykologilla pääsee juttelemaan ja korjaamaan elämäänsä. Se kannattaa, 3-4 vuotta keskustellen voi parantaa loppuelämän laatua huomattavasti. Saattaa saada toista näkökulmaa.
Äitisi on myös jumittunut marttyyri: kyllä hänelläkin alkaisi olla jo oikeus onneen ja uuteen elämään. Haloo. Hieman voisitte kannustaa toisianne. Isäsi siis on alkoholisti ja renttu muutenkin: tuskin hän yht'äkkiä sellaiseksi muuttui, todennäköisesti äitisi nai sellaisen miehen. Joka lupasi parantua jne. ja sitten kävi näin. Hän toistaa omia virheitään ja tulee aina onnettomaksi, kyllä, jos ei muutu. Mutta se on hänen elämänsä.
Ei teidän kurjat olonne johdu yhdestä tapahtumasta vuosia sitten: se johtuu teidän asenteestanne ja jumittumisesta turhaan, vanhaan painolastiin. Anteeksiantamattomuuteen. Pahaan mieleen.
No, itsepähän elätte elämäänne, mutta toivoisin teille jo parempaa. Vapauttakaa itsenne ja alkakaa etsiä jo jotain parempaa.
Ihan varmasti ero traumatisoi lapsia, toisia enemmän, toisia vähemmän. Nykyisenä narsismin luvattuna aikana vanhemmillakin on "lupa" elää omaa elämäänsä, niin kuin itsensä senhetkisen elämäntilantee kannalta on mukavinta, lapsista välittämättä. Ns. pettäjämiehet ryntäävät uusiin suhteisiin kuin härkä punaisen vaatteen kimppuun, eivätkä pysty näkemään mitään reaalimaailmaa tai tulevia ongelmia suuren tunteensa pyörteissä. No tuo suuri tunne katoaa parissa vuodessa, ehkä nopeamminkin. Mitä jää jäljelle? On pakko yrittää olla "onnellinen"!!! Vaimo harvoin vaihtamalla paranee, oma elämänsä on helppo sotkea. Ja lasten.
todellakin. Sairasta vatkata samoja asioita vuodesta toiseen. On hankittava oma elämä.
Itse olen eronnut kolmen lapsen äiti. Elän uudessa avioliitossa onnellisesti.
Lapseni tapaavat isäänsä säännöllisesti sekä isovanhempia. Välit ex mieheen sekä hänen vanhempiinsa ei ole koskaan olleet näin hyvät kuin nyt. Kaikki puhaltavat yhteen hiileen ja tavoitteena on lasten hyvinvointi.
Avioliittomme ei ollut riitaisa mutta klisee: kasvoimme erilleen ja se jokin puuttui. Ei ollut enää yhteisiä tavoitteita, elimme yhdessä vain tavan vuoksi.
Olen onnellinen lapsistani eikä lapseni olisi syntyneet tuollaisiksi jonkun toisen miehen kanssa. Elettyä elämää en kadu enkä haluaisi sitä muuttaa.
Lapsillemme olemme asian erosta puhuneet totuudenmukaisesti. He ovat tasapainoisia, tunteellisia lapsia jokainen.
Mielestäni minun lapseni saavat edelleenkin rakastavan kodin, kaksi kotia, eikä mitään uusperhe hässäkkää. Se riippuu paljon omasta suhtautumisesta asiaan. Uudella miehelläni on myös lapsia ja hekin tuntevat olevansa hyväksyttyjä "uus perheessämme" vaikkeivät arkea aina kansamme ole jakamassa.
Itse olen myös eron lapsuudessani kokenut, alkoholi ja vieraat suhteet olivat syy silloin. Mutta positiivisella asenteella olen saanut huonot asiat käännettyä kasvun paikaksi.
Laulussa sanotaan:
Kerran vielä merkityksen saavat, kaikki itkut , kaikki lyödyt haavat.
Aika kutoo suurta salaisuutta, kivun kautta Jumala luo uutta.
Mikään vaihe ei voi mennä hukkaan, kyyneleetkin puhkeavat kukkaan.
Vaikkei silmä vielä nähdä saata, tuskakin on toivon kasvumaata.
Jokainen meistä löytää lapsuudesta jonkin tai jonkun jota syyttää milloin mistäkin, mutta tärkeämpää olisi katsoa eteenpäin eikä kieriskellä menneessä! Siinä tuhlaa vain voimavarojaan eikä mitään saa kuitenkaan tekemättömäksi.
Tsemppiä kaikille uusperheille, eronneille sekä avioliitossaan eteenpäin menijöille!!!
Voi vittu mitä valitusta, no on sullakin ongelma. Se nyt vaan on sillai, että ihmisen pitää olla sen verran itsenäinen, että pärjäilee itsekseenkin. Voihan kumppani kuolla tai vammautua, tulla muuta yllättävää.
Otan osaa ongelmaasi. Tuossa on se että vanhemmilla on elämä ihmisinä ja vanhempia. Eli heillä on kaksi elämää jotkat ovat kaksi eri asiaa, eivätkä sinällään liity toisiinsa. Lapsi ja parisuhde ovat kaksi eri asia.
http://mattiviikate.newsvine.com/
Tarve luo lapset ja lapset itsekkyyden kunnes toisin todistetaan.
Sä olet jo 32 etkä ole oikeastaan tehnyt elämäsi eteen yhtään mitään? Seisot paikoillasi ja syytät ongelmista yli 20 vuotta vanhoja asioita joista sinulla ei ole kuin yhden näkökanta omasi lisäksi. Johan jo tuossa iässä ihminen oppii tietämään, että kun parisuhde voi hyvin, siihen ei kolmatta mahdu. Ja se, ettei äitisi ole mennyt yksiin kenenkään toisen kanssa ei ole isäsi syy vaan äitisi valinta.
Rakkaus vaatii aina heittäytymistä, joskus mätkähtää mahalleen joskus ei. Mutta jos ei edes uskalla yrittää, on syy vain itsessä.
Erittäin hyvä kirjoitus, kiitos siitä!
Olen itse 39-vuotias, mutta edelleen isäni uskottomuus vaikuttaa ja vaikeuttaa suhteisiini vastakkaiseen sukupuoleen. Minun on erittäin vaikea luottaa parisuhteessa toiseen, joten on ehkä parempikin, että elän yksin satunnaisia seurustelusuhteita lukuunottamatta.
Vaikka olen läheinen äitini kanssa, on suhde äitiini huomattavasti läheisempi ja suojelevampi. Siitäkin huolimatta, että äitini on vahva ja edennyt esim. urallaan melko korkealle.
Vanhempani ovat iäkkäitä, mutta en siitäkään huolimatta ole unohtanut lapsuuttani. Joten kun isäni valittaa nykyisestä vaimostaan, voin hyvällä omalla tunnolla sanoa, että itsepä valitsit =) Ja kannustan häntä myös esim. suhteessa uuteen naisystävään (jonka kanssa siis pettää äiti-puoltani).
Älkää hyvät ihmiset pettäkö itseänne kuvittelemalla, ettei avioero vaikuta lapseen!
Se on jo todistettu että moni asia johtuu geeneistä.
Kuten esimerkiksi onnellisuus johtuu 50% perimistämme geeneistä,
40% itsestä kiinni,
10% elinympäristöstä missä asuu.
Minä olen se uuden avoliiton lapsi ja onneton.Meitä on 3 yhteensä uudesta.
Onnellisempi on se alkuperäisen avioliiton 1 lapsi jonka vuoksi mies(isä) jätti vaimonsa ja otti minun äitini.
Se siis johtuu itsestäsi miten olet aikuisen elämäsi rakentanut.
Joka toinen on uusioperhe.
Joka toisella on vaan se alkuperäinen mummola enää.
Yritä nauttia näistä mitä on.
Älä haaveile mitättömästä..mitä ei ole.
Moni liitto on solmittu nuorena, ja kasvetaan erilleen ja halutaan eroottisempaa suhdetta uudesta.
Joskus onnistuu joskus ei.
Jos isäsi ei olisi onellinen, hän eroisi..sen hän osaa..
Anteeksi etukäteen mutta,
ehkä isäsi ei jaksanut henkisesti heikon naisen rinnalla elämää ja etsi toisen.
Äitinne ja taas pyydän...anteeksi edelleenkin, vaikuttanut itsekkin henkisesti heikolta koska ei ole jaksanut teihin lapsiin voimaa luoda elämän vastamäkiin.
Minun oma äitini on koko ikäni minua haukkunut ja arvostellut kaikissa negatiivisesti.
Ei ole koskaan anteeksi pyytänyt vaikka värässä ollut.
Ei arvostanut saavutuksiani..mitä milloin olen saavuttanut.
Itse olen koko ikäni kaivannut läheistä äitiä, isä kuoli jo kun olin 20 vuotias.
Lapsena löysin naapurin lapsettoman vanhanpiian äiti hahmoksi kun olin 8 v,
oli erittäin hyvä äidin korvike.
Itse olen äiti ja annan lapselleni kaiken äidin rakkauden mitä osaan.
Erosin (8v avioliitto)koska mies petti avioliitossa n. 20 kertaa viimeisen vuoden aikana.
Ja uudessa avoliitossaankin ex mieheni on uutta avokkiaan pettänyt useemman kerran,
minulta aluksi pyysi alipia pari kertaa muka ollut lapsensa kanssa täällä...en antanut,
uusi avokki odotti vauvaa, mies kävi pettämässä silloinkin kolmesti.
Tunsin tämän naisen kenen kanssa ex äni petti uutta avokkiaaan.
Elämä on mitä on yritä etsiä ilosi siitä mitä on.
Kaikkea emme voi saada.
" Jos isäsi ei olisi onnellinen, hän eroaisi, sen hän osaa"
Eikös se ap just kirjottanut, että hänen isänsä ryypiskelee ja tappelee sen uuden akkansa kanssa ja on vielä pettänytkin sitä eukkoa vai muistanko väärin ? Ei siis vaikuta ap.n isä kovin onnelliselta uudessakaan suhteessa. Ehkä ei silti eroa, kun on oppinut jo ettei vaihtamalla parane. Sama paska mutta eri paketissa.
Itse en ole avioerolapsi, mutta muuta paskaa on kodissani ja perheessäni ollut tähän päivään saakka. Ajattelen itsekkin noin, että avioerolapset ehkä traumatisoivat eron tullessa. Ihan sylilapset tuskin sitä tajuavat, mutta jo vanhemmat tajuavat mistä on kyse. Muistan pienenä, kun olin n.6 -7 vuotias isäni ja äitini meinasivat erota. Kuulin heidän keskustelevan asiasta ja se ihmetytti, pelotti ja askarrutti. Eivät he sitten koskaan eronneetkaan ja tunsin syvää helpotusta. En tiedä miten olisi käynyt, jos olisivat eronneet. Uskon syvästi, että lapset jollain tasolla kärsivät sanovatpa täällä sellaisetkin ihmiset, jotka eivät ole sitä kokeneet, että ei se vaikuta mitenkään lapsen elämään. Totta hitossa se vaikuttaa.
Kun ne lapset on haluttu mukaan kuvioihin, niin niistä pitää pitää sitten hyvää huolta; antaa turvallinen, hoivaava, kannustava, rakastava ja ohjaava perheympäristö heidän omaa tulevaan elämäänsä varten. Juuri kodissa kuuluisi antaa hyvät eväät tulevaisuutta varten, että pysyisi eheänä ja tasapainoisena ihmisenä. Isän tai äidin uskottomuusesimerkit eivät ole niitä hyviä esimerkkejä olla itse joskus vanhempi tai/ja kumppani. Sen verran pitäisi pidättäytyä omilta itsekkäiltä himoilta ja haluilta, että lapsi saisi esimerkillisen ohjeen lapsuudenkodistaan. Joku sanoi, että kerranhan täällä eletään, että miksi ei saisi nauttia elämästä ja ilmeisesti muistakin suhteista, mutta kerranhan täällä eletään, niin miksi ei voisi elää elämäänsä niin että omat lapsetkin voisivat joskus tasapainoisina nauttia elämästä. Yleensä tollaset turhat erot antavat pienille lapsille sellaisen esimerkin, että voi erota, jos ei vaan tunnut yhteiselo sujuvan ja eroaminen on helppoa.
Niinhän täällä joku sanoikin, että eroaminen on normaalia. Vaikutti muutenkin hänen kirjoituksessaan, että se on niin jokapäiväinen asia, että mitäs tuosta. Muuten kaveri kirjoitti, että 15- vuotias on jo valmis omaan elämäänsä. Olenko naurettavavampaa juttua kuullut. Lapsihan tarvitsee molempien vanhempien tukea jokaisessa kehitysvaiheessa aikuisikään saakka. Siis uskon täysin, että koet vielä tuskaa vanhempiesi erosta. Voihan sitä olla niin, että vasta aikuisiällä alkaa miettimään oikein kunnolla niitä lapsuuden aikaisia suhteita ja tapahtumia ja ne vaikuttavat aikuisiän elämään, kuten sinulla että et ole löytänyt itsellesi kumppania tai suhteita on vaan vaikea muodostaa.
Tuska on käytävä läpi, vaikka terapia muodossa. Usko pois se auttaa. Muuten et koskaan pysty elämää omaa elämääsi ja ilman vihaa. Turhaan sinä enää olet vanhemmillesi vihainen, ihmisiä hekin ovat.
aika sentään mitä olet joutunut kokemaan!ensinnäkin ajattelen vanhempiasi,etenkin äitiäsi,se millä voimavaroilla hän on joutunut tuon kaiken sotkun keskellä teitä kasvattamaan.nykyisinkin avioero jättää jälkensä "valitettavasti"moneen lapseen....oli minkä ikäinen lapsi tahansa kyseessä ni saa kuulla kysymyksen "miksi sinä ja isi erositte?" ja "koska te muutatte takaisin yhteen?" ja kun näin ei tapahdu,lapsi usein syylistää siitä itseään.luulen että sinäkin siskosi kanssa kannatte jotakin syylisyyden taakkaa kun ette ole voineet olla äitinne tukena sekä estämään isänne pois lähtemistä kotoa.ymmärrän todella hyvin että tuo kokemus vaivaa vieläkin sinua ja haluaisit siitä puhua.me aikuiset olemme vain tällaisia,tiedämme,tunnemme syylisyyttä ja pelkäämme miten ero-miten se vaikuttaa lapsiin.?on myös pareja jotka elävät vain lasten takia yhdessä mutta eroavat kun lapset kasvavat aikuisiksi...onko siinäkään järkeä?minusta ei...yksi ystäväni purki minulle taannoin sitä kun hänen äitinsä ja isänsä olivat vain hänen takiaan oleet yhdessä jotta ja kun hänestä tulee täysi ikäinen.ja kun hän oli täysi ikäinen he olivat ilmoittaneet hänelle että eroavat,tämä tuli ystävälleni shokkina.en tiedä käykö hän enää terapiassa ja miten jaksaa tänäpäivänä mutta sen tiedän että hän on edelleen sinkku ja ei aio perustaa perhettä koska pelkää että hänellekkin tapahtuu tämä sama elämässä.toivon sinulle hyvää kevättä ja toivon että hankkisit apua ammatti ihmiseltä tähän asiaan.en usko että kaikkien kohdalla tulee eroja ja tällaisia asioita pohdittavaksi.me olemme vain ihmisiä...me aikuisetkin.
Ei kaikki miehet oo samanlaisia. Harva sen ymmärtää.
Miltä mahtaa tuntua Sarasvuon tenavista, kun kuoluissa kuuntelevat muiden kommentteja lehtien lööpeistä. Kyllä siinä isukki antaa oikein kunnolla henkistä huippuvalmennusta. Lapsetkin voivat tuntea olevansa sisäisiä sankareita.
Kyllä ne aika pitkälle on. Tuttavapiirissäni monet miehet, joita olen luullut kunnollisiksi, ovat pettäneet ja mitä siitä seuraa muuta kuin ero useimmissa tapauksissa. Hyvä esimerkki on eilen kuultua läheiseltäni mieheltä, että on rakastunut toiseen naiseen, vaikka kotona kaikki on hyvin. Hyvä koti, lämminhenkinen ja rakastava. Se oli minulle sellainen shokki, että en ole vieläkään toipunut siitä siksi myös olen nyt tällä palstalla kirjoittelemassa. Vaimo ei tiedä vielä mitään, mutta tämä mies aikoo kertoa itse. En tiedä mitä siitä seuraa, varmaan ero. Voi kamalaa, olen huolissani lapsesta, joka tähän asti on saanut viettää ihanaa ja tasapainoista lapsuuttaan. Nyt 13-vuotias.
itse olen jotakuinkin saman kokenut.
Eron uhka lapsuudessa, jatkuvat vanhempien toisten epäilyt, kenen kanssa olit??
Ja oikeat pettämiset, meille lapsillekin kyllä tehtiiv selväksi kumpi nyt petti jne..Ja se ero lopulta.
Se oli kauheaa, ja raskasta. Se jätti syvän epäilyn toiseen ihmiseen.. samalla on tullut miettineeksi omaan moraliaan, mitä parisuhteelta haluaa ja mitä ei. Mutta myös sen, että luottamus pitää olla, ja siitä olen ruoskinut itseäni. epäilijäksi en ja nalkuttajaksi halua! Sekin vaati vuosia!
Itsekin tulin nuoruudessa kaksi kertaa petetyksi, omat ihmissuhdetaidot ja se, kenen kanssa rupesi seurustelemaan, tulivat vasta kantapään kautta opituksi. Pettäminen ja jättäminen oli törkeää monen mielestä, lapsetkin puoliso jätti kylmästi!
Mutta on tärkeää että itse ei omien kokemusten vuoksi tule 'vainoharhaiseksi'. Jos mies pettää, niin se on sen ongelma, itse voit valita annatko anteeksi vai lähdetkö?
Olin itse myös vihainen pitkän aikaa vanhemmilleni, erityisesti siitä, etten tämän jälkeen saanut kunnon mummoa ja ukkia lapsilleni, en vielä tänä päivänäkään!
Mutta yllätys yllätys.. en kärsi siitä enää. Katkeruus on tappavaa!
Surekaa, vihatkaa.. mutta sitten unohtakaa ja ottakaa asiat niin kuin on.
Ei ne suremalla muutu. Te voitte elää toisis, ilman alkoholia, pettämisiä tai jättämisiä.
Avioliitto on mitä ihaninta, kun ensin katsoo kenen kanssa menee naimisiin. Riitoja tulee, mutta sopikaa ne! lapset on ihania ja tarvitsevat isovanhempiaan, mutta tulevat kyllä toimeen ilmankin.
Itse sain miehen kautta ihanat isovanhemmat, jotka huolehtii.
Jos aikuisena jää märehtimään kaikella lapsuuden asioilla, kuten itse tein vuosia, oli se raskasta.
Pyrkikää pääsemään yli niistä, ja elämään omaa elämää itsellenne ja perheellenne!
Eikä lapsia kannata sen takia jättää tekemättä, ettei vanhempasi olleet sellaisia kuin ihannevanhemmat, itse asiassa ihannevanhempia ei niin kovin monta edes ole, mutta itse voi aina pyrkiä siihen!! Lapset ovat ihania, ja rakastan nykyistä miestäni! Elämä voi muuttua ihanaksi myös muuttamalla omia asenteita!
Katkeruus pois , se kuolettaa! Ja elämästä nauttimaan!
Vanhempani erosivat kun olin 10v. vanha. Mitään traumoja ei jäänyt, koska hoitivat asian mallikkaasti. Isä muutti asumuseron aikana muutaman korttelin päähän, joten kykenin helposti käymään siellä kylässä. Kumpikaan ei haukkunut toista minulle ja olin yhteishuoltajuudessa - asuin teini-iässä välillä myös isän luona kun tarvitsin "lomaa" äidistä. Vanhemmat kävivät toisinaan myös yhdessä ulkona (yhteiset tutut) ja kaiken kaikkiaan ihan hyvät välit - ainakin minun nähteni.
Kumpikaan ei muuttanut heti mies- tai naisystävän kanssa yhteen ja pitivät viritykset omana tietonaan kunnes olin vanhempi. Äidille iso kiitos, että hoiti homman niin upeasti.
Itse olen kokenut erittäin samanlaisen tapauksen 13-vuotiaana. Haavat auki vielä monen vuoden päästäkin. On todella hienoa, että kerrot tapahtuneesta, siitä on apua monelle samassa tilanteessa olevalle.
Oletko varmasti 32 etkä 13? Taidat olla katkeran äidin katkera tytär ja olet siis saanut surullisen perinnön, mutta yritä kasvaa aikuiseksi ja hanki oma elämä.
On hienoa, että olet löytänyt syyn naimattomuudellesi ja lapsettomuudellesi. Syytät kaikesta isääsi, tämän uskottomutta ja uutta vaimoa. Menneisyyttä et voi muuttaa, mutta tulevaisuuteesi voit vaikuttaa - sinä ihan itse.
Suomi on täynnä huostaan otettuja lapsia, joiden kotiolot ovat surekat. Siitä huolimatta heistä kasvaa tasapainoisia aikuisia ja vanhempia. Sinulla on sentään ollut koko ajan äiti - tosin ilmeisesti äärettömän katkera, koska on saanut sinut vihaamaan isääsi. En käsitä, että 9-vuotiaalle edes kerrotaan vanhempien eron syytä. Se ei kuulu lapsille.
Josko menisit peilin eteen ja katsoisit, mistä ja kenestä oman elämäsi laatu jatkossa riippuu.
Myös Suomi on pullollaan sinunkaltaisia tunteettomia kyynikkoja, jotka eivät koskaan siitä parane. Ap kertoi suoraan ja avoimesti kuinka voi tällä hetkellä ja mitä ero oli vaikuttanut hänen elämäänsä ja sinä haukut hänet ja hänen äitinsäkin, kuinka hävytöntä. Se on hyvinkin ymmärrettävää mitä hän vieläkin tuntee. Asioita ei ole käsitelty ja ei ola pahasta siitä kertoa vaikka täällä. Hän omaa tunteita, jotka monilta ihmisiltä puuttuu niinkuin sinulta esim. Monet alkoholistiperheiden ja hyväksikäytetyiden tyttöjen lapsetkin kärsivät vanhemmistaan ja kantavat kaikenlaisia tunteita mukanaan koko elämänsä, vaikka kuinka yrittäisi hankkia elämää! Hänhän kirjoitti, että syy eroon oli isän uskottomuus ja toinen nainen ja varmaan 32-vuotias on kyllin aikuinen kuulemaan mitä eroon liittyy, jos kiinnostaa jne. Eihän hän mitenkään sanonut, että äiti olisi katkera ja saanut lapsensa vihaamaan itseään. Eiköhän lapsi pysty vihaamaan isäänsä ilman sitäkin, kun on jättänyt perheensä.
Siinä olet oikeassa, että itse jos kuka pystyy vaikuttamaan omaan elämäänsä, mutta menneisyydelle ja lapsenkokemuksille ei voi mitään ja ne pitää käydä läpi.
tosimies, joka kestäisi liitossa sinunlaisesi valittajan kanssa
Olet 32-vuotias. Ymmärrät varmaan sen, että ihmissuhteet ovat vaikeita. Nyt ihan oikeasti ala elää tätä elämää. Et voi antaa jonkun muinaisessa historiassa vaikuttaneen tapauksen vaikuttaa vieläkin ihmissuhteisiisi. Totta kai tapahtuma sattui ja oli kamala juttu, mutta ihmiselämässä tapahtuu kamaliakin juttuja... Huomattavasti kamalempia kuin tämä esimerkki.
Jos on todella vaikeaa ja ei millään tunnu pääsevän yli 23 vuotta vanhasta asiasta, joka on nykymaailmassa todella normaalia, niin sitten suosittelen ammattiauttajaa.
P.S: Myös minun vanhemmat ovat eronneet ja tahoillaan uusissa suhteissa.
syrjähypyillä ja turhilla avioeroilla ? Miksi vanhempien itsekkäät tarpeet asetetaan lasten edelle ?
teen parhaani ettei mikään mene lapsemme edelle.
olen kaikkeen niin varautunut kun en luota, niin pyyhin kaiken mahollisuuden toisen sukupuoliseen kanssa kommunikointi. tunneperäinen on se vaarallinen.
Itse ihastuin vieraaseen mieheen,mutten rakastunut.. ei ollut ajatustakaan että jättäisin perheeni, vaikka suhteemme oli aikoja sitten kylmettynyt "kaveruudeksi" -ei mitään fyysistä aikoihin jne..
Sitten avokkini meni ja teki itsesyytösten kiemuroissa itsemurhan. Syy oli tietysti kaikkien mielestä minun.
Mutta minä en syytä itseäni, en ketään muuta. Mieheni ei pystynyt käsittelemään puhumalla mitään ongelmia. Koko elämän ajan kaikki oli lakaistu maton alle, jopa oman äidin itsemurha ja mieheni nuoruusajan masennukset.
Kävin itse sekä teini-ikäinen tyttäremme terapiassa ja kaikki asiat käytiin läpi. Puhumaan opettelu oli kaiken A ja O! Se ettei jää vihaamaan, eikä varsinkaan syytä itseään --eli oppii antamaan anteeksi.
Vihan syitähän ja kohteita meiltä aina löytyy, mutta miten päästä siitä ohi kuluttamatta itseään??
Käy ihmeessä juttelemassa jonkun kanssa asiassa.. ei se ole pieni asia, jos yhä tunnet vihaa ja olet epäluuloinen miehiä kohtaan. Toivon että saat rauhan mieleesi ja onnen elämääsi!
Aina me aikuiset emme todellakaan osaa elää kuten "pitäisi" -mutta yritetään parhaamme silti.
Uusi mieheni on jättänyt ex-avokkinsa minun vuokseni, ja tiedän myös tuon ristiriidan olla se "toinen". Vaikka kuinka asettaa sääntöjä ja haluaa odottaa että toiset saavat eronsa ensin selväksi, ei rakkauttaan voi peittää / kieltää. En minä ainakaan.. Mutta me puhuimme hänen avokin kanssa kaikki selväksi. Asioita ei haluttu enää käsitellä myöhemmin. Anteeksi pyydetty ja annettu.. minä nostan hattua mieheni ex-puolisolle. Ei kaikilla ole munaa selvittää asioita niin asiallisesti ja järjellä. Itkettiin ja kirottiin, lopuksi halattiin. Hän pyysi, että pidän tarkemmin huolta miehestä kuin hän..
Mikään suhde ei pysy kasassa ilman työntekoa. Kaikista vain ei ole siihen.
Voimia päästä eteenpäin!
Elämäänsä ajattelee ja elää,ei voi suhdetta rakentaa kenenkään kanssa. Uskottomuutta on ollut aina ja tulee tulevaisuudessakin olemaan. Samahan se on,en ala suhteeseen koska voi meteoriitti pudota sulhasen tai morsiamen päähän.
32-vuotiaan nuoren naisen kirjoitus oli tosi paljon ajatuksia herättelevä. Näistä tosi tarinoista voisi joku kirjoittaa kirjan. Nämä tällaiset kokemukset ovat varmasti tässä yhteiskunnassa vaiettuja asioita. Minua myös ihmetytti kovati että miksi jotkut halusivat teilata tämän ihmisen elämäntarinan ja alkoivat itseään kehumaan kirjoituksissaan. Ainakin rivienvälistä. Kehittiin kuinka hyvin he itse ovat selviytyneet mutta jokainen meistä on yksilö. Ei kaikki voi niin hyvin selviytyä, varsinkin jos on ollut lapsi ja äiti on voimakkaasti reagoinut tilanteeseen. Äitikin on vain ihminen. Joidenkin kirjoituksista tuli esille rivienvälistä että aivan kuin se äiti olisi ollut se lopullinen lapsien elämän pilaaja, se todellinen sellainen. monet syöksyivät puolustamaan isää ja omaa itseään kehumaan siinä sivussa.
Hah, meteoriitin putoaminen päähän on pienempi todennäköisyys kuin pettäminen. Niitä ei voi edes verrata samana päivänä.
Itselläni hyvin samanlaisia kokemuksia. Isä petti äitiä ja nyt itseltä mennyt luotto kestävään suhteeseen.
Tämä alkuperäinen viesti herätti minussa suurta yhteen kuuluvuuden tunnetta. Olen itse avioero perheestä ja vanhempani erosivat, kun olin teini-ikäinen. Toisin kuin aiemmissa viesteissä miehet pettivät vaimoaan, niin meidän perheessä äidilläni oli toinen mies useita vuosia. Oli hirveää elää perheessä, jossa äiti kävi uuden miehen kanssa milloin missäkin ja valehteli menoistaan koko perheelle. Tiesin miten asiat on, koska näin äitini useita kertoja tämän toisen miehen kanssa ja äitini vietti useita öitä pois kotoa ja kertoili olevansa milloin missäkin. Tätä kaikkea kesti koko lapsuuteni ajan. Lopulta vanhempani erosivat, mikä oli mielestäni helpotus. Ei enää ainaista valehtelua ja salailua. Luettuani noita ihmisten kommentoita, jotka olivat kirjoittaneet, että olet lapsellinen 32-vuotias, kun noin vanhat asiat vaikuttavat vielä sinuun, mutta ei sille mitään voi. Olen itse 27-vuotias ja olen ihan samoilla linjoilla. Olen ollut useissa eri parisuhteissa, joidenkin kanssa vuosia, joidenkin kanssa lyhyemmän aikaa, enkä vielä ole yhteenkään mieheen kyennyt luottamaan. En tiedä mistä alitajunnasta ne asiat nousevat, mutta vaikka kuinka yrittäisi itselleen selittää, etteivät kaikki ihmiset ole samanlaisia valehtelijoita ja pettäjiä, niin silti se vaan on ylitsepääsemätöntä. Monet riidat parisuhteissani ovat johtuneet siitä, etten pysty luottamaan toiseen osapuoleen. Olen edelleen molempien vanhempieni kanssa hyvissä väleissä. Isälläni on uusi perhe ja äitini on edelleen tämän miehen kanssa, jonka kanssa hän petti isääni. Pidän äitini uudesta miehestä, enkä ole mitenkään katkera, enkä vihainen kenellekään. Äitiäni en osaa kylläkään vielä tänä päivänäkään arvostaa ihmisenä, hänen arvomaailmansa ja luonteensa on niin erilainen kuin omani. Ymmärrän varsin hyvin, jos parisuhde ei toimi ja löytää uuden kumppanin, mutta itse olen sitä mieltä, että sen voisi rehellisesti kertoa lapsilleen ja miehelleen ja ero olisi pitänyt tapahtua jo aiemmin. Mielestäni eroissa ei ole mitään pahaa, mutta vuosia kestänyt valehtelu koko perheelle on aika järkyttävää. Kaikki tiesivät asioiden todellisen laidan, mutta silti piti väittää vastaan ja valehdella. Haluaisin puhua asioistani jonkun ammattiauttajan kanssa, mutta en tiedä kenelle tällaisista asioista kuuluisi puhua, eikä minulla kyllä varmaan olisi siihen varaakaan. Yleensä sellaiset ovat melko kalliita. Vielä loppuun haluaisin sanoa, ettei tällaista varmaan ymmärrä ketään sellainen, joka ei ole vastaavaa kokenut...Ainakin joistakin edellä olevista kommenteista voisi niin päätellä, sillä jokainen joka ihmettelee, kummastelee ja pitää meitä minunlaisiani täysin tyhminä, voisi hieman miettiä..jos joku saman kokenut on kanssani eri mieltä, etteivät vanhempien pettäminen ja vuosia kestänyt valehtelu vaikuta lapsen tulevaisuuteen, niin mielelläni haluaisin kuulla kommenttisi, miten olet päässyt yli?
Oisin vaan kysynyt, että miten et voi luottaa miehiin, vaikka pettäjänä perheessäsi oli äitisi, nainen.
ihminen ei mieti kuin omaa hyväänsä. Siinä savotassa eivät perhearvot paina, ei lapset sen enempää kuin puolison kunnioittaminen. Minä itse ja oma hyväinen ajatusmalli on kaikki kaikessa.
Epäilen että ap:n teksin provona tuominneet ovat kaikki noita pettäjiä, omatunto vaan halua syöttää itselle pajunköyttä että olisi helpompi olo.
Ihan sama kävi mielessä. Ilmesesti pettäjät ja jättäjät sekä nk. kakkoset eivät kovin mielellään halua kuulla, että avioero ja vanhempien petollisuus voi olla lapselle niin kova pala, että se vaikuttaa vielä pitkälti aikuisenakin. Mielummin se kielletään ja väheksytään ettei sitä omaa omatuntoa kolkuttaisi. Sillä lailla pääsisi itse helpommalla. Mutta kun ikävä totuus vaan on että kyllä ne vanhempien tekemiset vaikuttaa lapsiin, on sitten kyse alkoholista tai väkivallasta tai pettämisestä. Kaikki vaikuttaa kaikkeen. On tyhmää sanoa jollekin avioerolapselle että ei saa olla katkera, pitää vaan sitä huoripukki-faijaa-tai mutsia ymmärtää että se halus vähän nauttia elämästä. Se olis sama kun jollekin hakatulle lapselle sanottaisiin, että koita nyt ymmärtää että isukilla vähän pinna paloi kun oli paineita töissä ja siksi se hakkasi sua. Älä ole katkera isukille, vaan ymmärrä, että sen piti vaan vähän paineita purkaa.
olen myös lapsineni tullut jätetyksi, sama tarina, mies rakastui toiseen.
eniten kannan juuri syyllisyyttä siitä, että miten lapseni avioeron kokivat.
Kehotan kaikkia pettäviä puolisoja miettimään ennenkuin lähtevät,tai edes alkavat pettämään, miten montaa ihmist asia satuttaa ja ennenkaikkea lapsia. Turha luulla, ettei kiinni jää.Useimmiten aina on tuttavan tuttuja, jotka ajan myötä kertovat, salailun ja pettämisen.Miettikää ennekuin edes aloitatte, ruoho ei ole vihreämpää aidan tuolla puolella ja jos se vähän vihannoikin, niin arki se astuu sielläkin elämään..Me aikuiset selviämme useimmite, aikaa se vie.Itseltäni 10v.Ja lapsiltamme tuskin koskaan....
Elo ihmisen huolineen ja murheineen,
Se on vain väliaikainen.
Ilon hetki myös helkkyvin riemuineen,
Se on vain väliaikainen.
Tämä elomme riemu ja rikkaus,
Sekä rinnassa riehuva rakkaus,
Ja pettymys tuo - totta tosiaan -
Väliaikaista kaikki on vaan!
Tuoksu viehkeinkin kauneimman kukkasen,
Se on vain väliaikainen.
Aika kultaisen, hellimmän nuoruuden,
Se on vain väliaikainen.
Sinun tyttösi hempeä kauneus,
Sekä huulien purppurapunerrus,
Ja hymynsä tuo - totta tosiaan -
Väliaikaista kaikki on vaan!
Hurma viinin, mi mieltäsi nostattaa,
Se on vain väliaikainen.
Ja se heili, joka helyt meillä ostattaa,
Se on myös väliaikainen.
Tämä elomme riemu ja rikkaus,
Sekä rinnassa riehuva rakkaus,
Ja pettymys tuo - totta tosiaan -
! Väliaikaista kaikki on vaan
Olen 57 vuotias ja minulla on sama ongelma, en luota miehiin. Isäni oli uskoton, naisia oli monta. Eronnet vanhempani eivät koskaan vaan äiti kärsi huonossa liitossa. Olisin toivonut äidilläni olevan sen verran rohkeutta että olisi lähtenyt.Näin hän olisi antanut kunnon mallin tyttärilleen siitä, miten naista ei kohdella.
Sama tilanne meneillään,pitää vaan oppia jotenkin sen kanssa elämään ja jollain tasolla hyväksymään,vaikka olenkin kannustanut äiti lähtemään monta kertaa. Tuntuu vain että äidillä pitäisi olla selkärankaa lähteä,mutta ei ole helppoa vaihtaa ammattia ja tienata omaa rahaa, eikä se vain uskalla.. Kuten sanoit, minuakin harmittaa minkälaisen mallin äiti tavallaan meille yrittää antaa..
En tiedä luotanko miehiin,mutten ainakaan jää pettäjän kanssa.
Luulin että alkuperäinen kijroitus käsittelee tällaista juttua,mutta näköjään se käsittelee vain avioerolapsen tilitystä. Ehkä isäsi jo petti äiti ennen avioeroa? Olisiko tällainen suhde ollut hyväksy kummallekaan? Ja jos isä pettää uutta vaimoaa,se on heidän asiansa.
Olipa muuten paras kirjoitus vuosiin.
Kannattaa nuo taalla hilluvien vakioporukan ininat jattaa omaan arvoonsa. Heillakun ei ole omaa elamaa niin kaikki tuntuu provolta!
Niin etta kiitos kirjoituksesta!
Johan on joka sortin mielipidettä, mutta kyllä tuo alun itsesäälissä piehtarointi tietty tämän kaiken kirvoittaa.
Ei ole helppoa useinkaan olla lapsena avioeron kourissa, mutta kyllä saa hypnotismia harjoittava terapeutin ketale näistä mukavasti asiakkaita kuten myös kaikki muutkin kallonkutistajat. Oikean terapeutin löytäminen on kiven alla, siis sen, joka sen avun tarpeen eikä euroja.
Kyllä kirjoittaja nyt kuulu siihen kallokutistajien haaviin tarttuneeseen sakkiin, joka varmaan uskoo, että kaikki asiat pitää työstää ääneen puhumalla ja jotakuta parjaamalla. Ja tietty vielä sekin, että kun nyt oikein valitan ja ei kaiiki mene ihan nappiin just nyt, niin sitä on sitten työstmättömiä suruja ja murheita laspuudessa tullut koettua ja eikun soffalle makaamaan ja ongelmia ratkomaan.
Ihan puistattaa. Itse ole kokenut avioeron lapsuudessa ja aikuisuudessa olen ollut se toinen nainen, joka koki sen kohtalon, että oli yksin kaikken syyllinen. Ne miehen lapset siitä "jätetys" perheestä eivät voinet luoda mitään kontaksi tällaiseen kamallan ihmiseen ja kaikki mu mammona siihen päälle. Olin hiljaa ja arvaapa tyttöseni, tekikö kipeetä ja tekee edelleen. Vaan kas kummaa, rakastan edelleen miestäni ja 25 vuotta ollaan jo yhdessä kuljettu ja lapsikin tuli tehtyä.
Jotta pikkasen voisit ottaa vastuuta omasta elämästä ja ihan oikeasti alkaa sitä myös elämään. etsi niitä hyviä hetkiä, pieniä kultajyväsiä ja laske niiden varaan, ne kantaa yllättävän hyvin - jos vain annat.
Jaahas ! Ja täällä nyt sitten joku kakkosvaimo pesee omaatuntoaan teilaamalla ja vähättelemällä ihmisten kokemuksia. Niin miksiköhän ne ukkosi lapset eivät halunneet sinuun tutustua ? Mietis vähän. Vierität kaikki syyt lasten päälle, mutta oliskohan sinussakin ollut vikaa kenties ? Jo tuo asenteesi, että mitätöit näitä kokemuksia, on huono pohja suhteelle lapsipuoliisi. Olisiko aika katsoa peiliin ?
Kuulostat todella toiselta naiselta jolle muiden tunteilla ei ole mitään merkitystä. Nainen joka kerran on valmis olemaan varatun miehen kanssa , on valmis toisenkin kerran.
Sen verran voinen teitä lukijoitakin valistaa, että ei pidä lukea rivien välistä. Tämä yks toinen nainen ei syyllistänyt lapsia millään tasolla, jotta nimimerkki "Lasten vika tietysti" hakeutuu nyt sukkelaan kurssille tekstin ymmärtäminen.
että näin
Arvaan,......... ööööööööö,..ei koskenut pätkääkään!!! Jaa miksikös ei? No ihan sen vuoksi että miksi sinun kipuilusi tulisi olla sen suurempaa kuin muillakaan. Itket ja kitiset omaa kohtaloasi kun olet kakkoseksi joutunut ja toinen ei saisi tuntemuksistaan kertoa ilman ivallista tekstiäsi. Taitaa se omatunto sieläkin päässä kuitenkin kolkutella kun ap:n tekstin kautta keksii että on omalla itsekeskeisellä toiminnallaan ollut aiheuttamassa muille surua ja ahdistusta.
No, psykologisestihan kaltaisesi ei tee totutusta kaavasta poikkeusta; hyökkäys on paras puolustus. Vähätellä muille aiheutettuja negatiivisia tuntemuksia lienee sinullekkin ainut konsti pysyä ehjänä itsesi kanssa. Se sinun vastuunottosi lienee sitä että oma napa ja alusta tyytyväiseksi, muista saati muiden lapsista ja heidän henkisestä hyvinvoinnistaan viis. Varsinaista lähimmäisenrakkautta. Sinulta saattaa olla se oikea lääkitys tai lääkäri vielä löytämättä.
Tuskin sinun tänne olisi tarvinnut kirjoittaa ellei omatuntosi olisi kevennystä historiasi vuoksi kaivannut. Toivottavasti nyt olet sinut aiheuttamiesi henkisten kipujen kanssa. Jos et itse kykene tuntemaan surua ja ahdistusta kuten ap, niin epäilen ettei se onnesikaan kovin aitoa ole, vaikka ihan lapsenkin olette aikaan saaneet. Nauraakkohan sinulle tulisi?
En tiedä. Naiivi kirjoitus. Ihmiset eroavat ja se on oikein myös lapsia kohtaan, jos suhde ei toimi siinä vain lapset kärsivät. Vanhempien tehtävänä on osata kertoa erosta oikein. Monet vaan käyttävät lapsia välikätenä hyväksi erossa, se on väärin!
"Elän onnettomassa parisuhteessa (seksittömässä siis, mies ei halua seksiä) enkä lähde pettämään tai lätkimään koska meillä on lapsia."
On kyllä täysin itsensä pettämistä, että ydinperheessä lapset voivat joka tapauksessa paremmin.
Kyllä lapset tajuavat jos vanhempien välit ovat huonot. Se heijastuu koko perheeseen.
Kannattaisi hoitaa suhdetta kuntoon tai erota, eikä esittää teatteria "lasten vuoksi" = lasten haitaksi.
Aika helppo mennä sanomaan toisen kirjoitusta naiiviksi tosta vaan anonyyminä. Se on tänä päivänä liiankin helppoa ottaa ero, jos ei vaan suhde toimi, niin erotaan sit ja lapset kärsii takuulla. Jos kahden aikuisen välinen suhde ei toimi, ei se tarkoita sitä että lapset kärsii. Monissa liitoissa on hetkittäisiä vaikeuksia ja mikään liitto ei ole aina niin auvoinen, ettäkö vanhemmat tulisivat toimeen. Jos lapsilla on hyvä koti, katto pään pään päällä, vanhempien huolenpitoa ja rakkautta, ruokaa jne. eivät he silloin kärsi. Monissa liitoissa olisi selvitty keskustelemalla ja kuuntelemalla. Moniin ongelmiin auttaa perheterapia ja edes halu yrittää aloittaa alusta ja säilyttää perherauha, edes lasten takia. Lapsille hyvä, turvallinen koti on parasta kasvualustaa tulevaan.
Avioero voi olla lapselle kova paikka, mutta taidat ihannoida vanhempiesi liittoa. Äitisi on "siirtänyt" katkeruutensa erosta teihin lapsiin, mikä sekään ei ole ihan oikein.
Jos isäsi kerran on patologinen petturi, niin ei elämä sellaisen kanssa ole mukava, oli uskoton tai ei.
Eikä 32 nyt ole ikä eikä mikään. Jotkut löytävät elämän puolison vasta viisikymppisenä.
Olet jäänyt kiinni "uhri" asetelmaan. Jos haluat siitä eroon kokeile muutamaa psykoterapiakertaa.
Suurin lahja, jonka voit itsellesi loppuelämäksi antaa on se, että hyväksyt asian tapahtuneena, koska et enää pysty muuttamaan sitä, mitä on tapahtunut. Annat anteeksi äidillesi ja isällesi. Älä elä menneessä, koska se ei hyödytä Sinua, eikä vie yhtään lähemmäksi onnellisuutta. Menneessä eläminen on raskasta ja katkeroittavaa. Älä myöskään elä tulevassa, vaan elä tässä hetkessä. Etsi onnellisuutta itsesi sisältä. Silloin, kun tulet kokonaiseksi et enää välttämättä haaveile parisuhteesta, mutta silloin sillä on mahdollisuudet onnistua. Suosittelen sinulle lämpimästä Byron Katien kirjoja sekä Echart Tollen Läsnäolon voimaa. Vapaudu menneestä, koska se ei oikeasti määritä sitä, kuka sinä itse olet. Vastaus löytyy sinusta, syvältä sisältäsi, kun sitä tutkailet. Valoa elämääsi.
Kenenkään ei tarvitse elää koko elämäänsä avioliitossa josta ei saa mitään ja joka epätyydyttävä vaikka lapsia onkin. Fiksu hoitaa eron kunnolla ja ottaa parhaansa mukaan lapset huomiin ja tapaa niitä mahdollisimman usein jos ne jää toiselle puoliskolle.
Täysin kohtuuton väite että kun on lapsi niin pitää 50vuotta elää ihmisen kanssa jota ei rakasta.
elämää ja ala elää...aikuinen ihminen pyörii menneessä...hyväksy ja etene
alkuperäiselle kirjoittajalle sympatiat taholtani.Olet joutunut luopumaan isästäsi joka aiheuttaa vaikeuksia tänä päivänäkin.Tiedän vastaavia eroja puolin ja toisin.Jälkensä jättävät lapsiin.Aina parempi kun perhe pysyy kasassa.Näin on alunperin tarkoitettu elämä.ja siitä poikkeamat aiheuttavat vakavia vaurioita ihmisisiin niin aikuisiin kuin lapsiin.Vastuu on hukassa tänä päivänä hyvin suurelta osin.
Mielenkiintoista ajatella, että ainoastaan erot ovat aiheuttaneet perheen lapsille traumoja. Vanhemmat jotka eivät hallitse omaa elämäänsä eivät myöskään osaa ohjata lapsiansa elämään omaa elämää, lasten on tarkoitus kasvaa aikuisiksi ja vastuuntuntoisiksi kansalaisiksi. Uskoakseni useimmat eroavat juuri sen takia, että omassa elämässä oleva perheen malli ei vastaa omaa käsitystä, jonka haluaisi lapsilleen tarjota. Siis eronneet ovat rohkeita ja vastuullisia vanhempia, toivovat parempaa perhe-elämää omille lapsilleen. Niin ja mistä asti on alunperin tarkoitettu maininta on peräisin. Alunperin suomessakin lapsia lähetettiin kasvamaan sukulaisiin. Oppimaan erilaista elämän mallia. Historian ja meidän menneisyyden käytännöt olisi hyvä tarkistaa.
Omalta osaltani voin helpottaa oloasi. Olen yli 40v mies ja perheeni hajosi auto-onnettomuusessa. Menetin molemmat vanhemmat kerralla ollessani suunnilleen ikäisesi kun vanhempasi erosivat. Mikä tässä asiassa on toisin? Ei oikeastaan mikään, elämä vain ei aina mene niinkuin voisi toivoa. Olin katkera kun jäin ypöyksin, minuun ei luotettu, enkä minä luottanut sen jälkeen kehenkään. Silti selviydyin tähän saakka, minulla on perhe ja lapsia enkä kaada sitä saastaa heidän niskaansa, en vain välitä menneestä. Enkä tulevasta. Asiat menee niin kuin menee. Kun on itselleen rehellinen, on aivan sama mitä muut sanoo. Se on ainoa keino selvityä. Kuuntelen neuvoja, mutta päätän itse.
Syyllistänkö minä miehiä tai naisia tässä? En, se on turhaa. Sinä itse päätät sen tuletko onnelliseksi vai et, siihen ei vaikuta mennyt eikä tuleva. On vain tämä hetki, nyt. Joka tapauksessa vanhenpasi kuolevat aikanaan, jäät yksin. Kyse on ainoastaan ajoituksesta, ei siitä tapahtuuko se vai ei.
Et joudu. Se on sinun oma valintasi tehdä niin.
Eikö siis ole oikeutta vaihtaa puolisoa jos ei halua entistä enää? Jos ei vain rakasta? Aika outoa. Tietenkin on surullista elää yksinhuoltajaperheessä, jos niin kerran kävi. Veikkaan, että jos äitisi olis löytänyt uuden miehen,et tuomitsisi häntä läheskään yhtä kovaa. Mitä jos äitisi ei vain ollutkaan sopiva tyyppi hänelle ja molemmat tekivät virheen?
Ehkä olisi aika aikuistua ja kasvaa lapsuuden onglemista irti,monella on paljon pahemmin.
Huonosta liitosta on erottava, siitä kärsivät lapsetkin! Kyllä lapset aistivat jatkuvan huonon ilmapiirin. Siihen on laitettava stop ja erottava! Näin se on.
Ongelma on monesti, että toinen katkeroituu ja käyttää siinä välikappaleena lapsia purkaakseen omaa katkeruuttaaan! Sehän on se joka pilaa lapsen elämän! Kun, asia hoidetaan vanhempien kohdalta kunnolla niin ei ole ongelmaa.
Voisit sinäkin taukki opetella lukemaan:
" he tulivat hyvin toimeen keskenään ja nauroivat ja laskivat paljon leikkiä yhdessä. Lapsuuteni oli hyvin onnellinen"
Vai että huono liitto? ja parempaan vissiin vaihtoi isäpappa, kun nykyään ryyppää ja tappelee :D
Taisit olla Isän tyttö, joten käyttäydyt Isäsi opettamalla tavalla. Oman elämän pahanolon syy on aina jossain toisessa henkilössä. Ajattelet, että elämäsi olisi kunnossa, jos tuo joku toinen käyttäytyisi toivomallasi tavalla. Kannattaisi katsoa peiliin ja herätä tuosta turhasta syyttely kierteestä. Jokainen aikuinen on vastuussa omasta elämästään, yritä opetella kantamaan vastuuta omasta elämästäsi. Katkaise jo tuo turha syyttely kierre ja opettele omaa elämää. Jos isäsi malli viehättää, jatka toki muiden syyttelyä ihan sinne vanhainkotiin saakka. Silloin saat elämältä kaiken sen mitä olet etsinyt. Katkeruuden elämättömälle elämällesi. Elämä on kuitenkin jokaiselle ainutlaatuinen kokemus, joten se pitäisi ihan itse kokea ja elää ja elämään kuuluvat myös virheet, niin omatekemät, kuten toisten tekemät. Jo tapahtunutta asiaa ei enää voi muuttaa, vain oman asenteensa voi muuttaa. Kannattaa kokeilla!
Onko sen oltava kulissiliitto tai ero? Mitä jos olisi osaansa tyytyväinen, ja antaisi sen näkyä ulospäinkin? Tekisi kaiken mahdollisen perheensä eteen... Tyypillistä nykyajattelua. Itse olen aikuinen, erolapsi, pettämisiä sivusta seurannut. En osaa olla parisuhteessa, en ole saanut tervettä mallia. Opettelen kuitenkin kokoajan. Monta kauhutarinaa lasten kohtaloista erotilanteessa olen sivusta seurannut, enkä käsitä miksi laumat vain hajotetaan, kukaan ei ole pysyvä ihminen elämässä. Kovin tekee sellainen turvattomaksi elämän.
Olen kanssasi TÄYSIN samaa mieltä! Kiteytit tuossa niin monta asiaa, joita olen itsekin pohtinut. Vanhempani ovat olleet yhdessä yli 40 vuotta, onneksi, mutta kyllä näitä uusiperheitä ja niiden arkea tuli nähtyä enemmän kuin tarpeeksi omassa lapsuudessa ja nuoruudessa 90-luvulla.
kansan kesuuteen. mistä olet saanut päähäsi, että mies olisi yksiavioinen? sun isäsi olluut varmaan kunnoon tyyppi. mutta sun itkiä-äitisi on tehnyt sinulle pahaa, siirtänyt itkunsa ja huonon itsetunnon tyttärensä.. yleensä äidit tekevät lapset. ja isä saattaa olla muuttanut ns. perusperheestä pois, jää vaan äiti, joka pilaa lapset, tai sitten osaa olla elää ihmisiksi...
Tällä hetkellä lähes joka toinen suhde tai avioliitto päättyy eroon. Kuvaamasi kaltaisia tarinoita on siis paljon. Itse erosin noin 3 vuotta sitten, kun mieheni lähti toisen naisen mukaan ja jäin pyörittämään elämää kahden pienen lapsen kanssa. Kärsin kovia tuskia juuri lasten takia. Tällä hetkellä tiedän, etten voi muuttaa sitä, mitä on tapahtunut. Minun on siis hyväksyttävä se, että lapseni eivät saa kasvaa ehjässä perheessä. Mitä sitten voin tehdä: voin olla lapsilleni niin hyvä vanhempi kuin kykenen, voin tukea heitä suhteessaan isäänsä ja yrittää antaa heille rakkautta ja rajoja. Opettaa, että jokainen meistä tekee omat valintansa, sille, mitä ei voi muuttaa, pitää antautua. Enää en ajattele tulevaa, nautin tästä hetkestä, mikä on. En roiku menneessä. Olen löytänyt suuren sisäisen rauhan ja harmonian ja ehkä jonain päivänä olen valmis parisuhteeseen, jos sellainen osuu kohdalle. Sillä ei kuitenkaan ole niin suurta merkitystä, kuin sillä, että pystyn olemaan lasteni tukena ja että olen itse tasapainossa ja ehjä sisältä.
Itse asiassa lähes kaikki parisuhteet ovat riippuvuussuhteita. Toisesta ihmisestä etsitään sitä, mikä tekee minut onnelliseksi. Hetken kaikki suhteet ovat onnellisia. Kunnes huonoja kausia alkaa olla suhteessa enemmän kuin hyviä kausia (tämä tapahtuu joka suhteelle). Sen jälkeen ihminen alkaa pohtia, ettei tämä ihminen teekään minua onnelliseksi, jospa se olisikin joku muu, joka tekee. Ihmissuhteet (niin kauan, kuin toisesta haetaan sitä onnea) perustuvat itsekkyyteen ja siksi niistä on myös helppo erota. Mitä suurempi on oma puutteellisuuden ja vajavuuden tuntu, sen todennäköisemmin kukaan kumppani ei pysty tekemään sinua onnelliseksi pitkässä juoksussa. Siksi on tärkeää käydä oma prosessi läpi ensin.
Kaikkea epämiellyttävää ja haavoittavaa lapselle voi tapahtua, mutta on mahdollista parantua haavoista.
Mulla on itellä tosi rankka lapsuus ollut ja olen sitä työstänyt eri auttajilla puolet elämästäni.
Kauhean kauan sitä ei vaan ota vastuuta omasta elämästään vaan syyttää vanhempiaan. Mulla on ollut kans vaikeeta ottaa vastuuta ja olen vaan ollut katkera.
Se vaan on hirveen vaikeeta kun prosessi on pitkä ja kasvu hidasta, mutta mun nykyinen sielunhoitaja sanoi mulle että ei sen väliä vaikka on hidasta ja vaikea nähdä vääriä asenteita mm. kunhan vaan on prosessissa, se on tärkeintä.
Sinäkään et ole enää lapsi vaan aikuinen ja voit hakea itsellesi apua, jotta voit lähteä kasvun tielle.
Jossain vaiheessa kun on saanut purkaa vihansa tulee valinta: annanko anteeksi vai en.
Jos annan, vapautan itseni ja muut. Jos en, jään kiinni lapsuuteni vankiloihin.
Jokaisella lapsella on oikeus normaaliin lapsuuteen ja ehjään kotiin, mutta ei kaikilla sitä mahdollisuutta ole. Jos sitä jää haikailemaan ja vaatimaan niin siinähän se elämä sitten menee katkeruudessa ja elämättä jäänessä elämässä. Ja se ei kyllä ole niiden vika jotka tekivät väärin omassa lapsuudessa.
Minäkin, jo 35-vuotias nainen olen juossut terapioissa ilman merkittävää apua. Syynä on se, etten pysty solmimaan pysyvää suhdetta enkä ilmaisemaan tunteita toista kohtaan.
Ja syynä tähän on se kylmä kulissiliitto, josta vanhempani eivät eronneet (muka meidän lasten parhaaksi)
Kotona ei ollut mitään väkivaltaa ei päihteitä. Uskottomuudesta en osaa sanoa, ainakaan me lapset emme huomanneet mitään. Mutta se kylmä ilmapiiri ja täysi tunteettomuus vanhempien välillä. En koskaan nähnyt heidän koskevan toisiaan tai edes puhumaan keskenään muuta kuin arjen hoidosta.
Kateellisena katselin ystäväni kotona hänen vanhempiensa lämpimiä välejä. Heidän keskenäistä huumoriaan ja naurua ja halailua. Sellaista olisin halunnut nähdä kotonakin.
Ja nyt huomaan etten osaa itse näyttää tunteitani miehiä kohtaan. Tähän kariutuvat kaikki yritykset solmia parisuhde.
Olisivatpa minunkin vanhempani ymmärtäneet erota!
Ei se avioero ja uskottomuus ole huono juttu vaan se, miten se tehdään. Eheytymisesi kannalta sinun tulisi tiedostaa, että ei se avioero sinuun traumaa tehnyt vaan äitisi ja isäsi käytös. Usko tai älä, mutta sinun pitäisi myös antaa anteeksi isällesi, äidillesi ja isäsi vaimolle. Se vapauttaisi sinut kaunasta vaikka onkin vaivalloinen ja pitkä prosessi.
Vanhempien ei tulisi näyttää puoisoaan kohtaan tuntemiaan tunteita lapsille erossa, oli se sitten itkua tai pahan puhumista. Kaikki tuo saa lapset ristituleen ja aiheuttaa turvattomuutta ja ahdistusta. Juuri silloinhan koko parisuhde saa aikaan negatiivisia mielleyhtymiä lapsissa.
Hyväksy, että isäsi käytös ja alkoholismi oli se, joka syvimmät haavat aiheuttivat ja myöskin tuo äitisi tunneryöppy. Isäsi käytös oli myös syy avioeroon eikä sen seurausta kuten nyt virheellisesti ajattelet. Pidät avioeroa nimenä tuolle mustalle möykylle sisälläsi mutta kun se ei ole se asia.
Jos asiaa katsoo tältä kantilta, huomaa , että itseasiassa hyvin monilla huonosta isäsuhteesta kärsineillä lapsilla on samat traumat, vaikka vanhemmat olisivat pysyneet yhdessä! Milloin isä on hyljännyt perheen työn takia, milloin ollut tunnevammainen tai alkoholisti. Henkiset haavat vaihtelevat yksilöittäin. Esimerkiksi tytöt saattavat etsiä tiedostamattaan samanlaisen huonon kumppanin kuin millainen isänsä oli ja pojat kasvavat isänsä kaltaisiksi ja saavat naisen kohtelun mallin äidin ja isän kylmästä suhteesta. Myös lasten seksuaalisuus saattaa kärsiä ja esim homoseksuaaliset taipumukset ovat joissain tapauksissa seurausta isäsuhteen haavoista, kun ei sitä miehistä rakkautta ole saatu oikeassa muodossa lapsena. Myös tuo sitoutumiskammo johtuu siitä.
Vanhempien tärkeimmät parisuhteelliset tarpeet tulee aina (käytännössä säännöllisin aika-ajoin) asettaa lasten edelle, mutta ne pitäisi tyydyttää sen oman avioliiton sisällä. Silloin lapsetkin voivat hyvin.