Tässä on nyt ollut puhetta avomiehen kanssa avioon astumisesta. Miestä pelottaa, että se muutaisi jotenkin elämäämme. Tietysti se muuttaisi, mutta muuttaisiko se välttämättä huonompaan suuntaan? Olemme nyt 3 vuotta elämää yhdessä katselleet, joten johonkin suuntaan se askel pitäisi ottaa.
Mitä mun pitäisi miehelle sanoa? Miten pelko häviää vai häviääkö se? Mulla on samat fiilikset lastenteosta eli pelottaa ja ei oikein huvita. Mutta tämä avioliitto olisi nyt se eka askel, katsotaan tuota lapsiasiaa myöhemmin, kun ollaan molemmat valmiita. Nyt ei kummallakaan selvää kantaa.
Muuttuuko se elämä avioliiton myötä ja miten? Nyt on kaikki mennyt tosi hyvin ja onnellisia ollaan. Pientä kränää joskus, mutta aina on asiat selvitetty eikä mitään vakavaa ole ollut. Alkuhuuma on jo laantunut rakkaudeksi ja toisen vieressä on kiva tylsäillä sohvalla tai puistossa.
Mitä mun pitäisi miehelle sanoa? Miten pelko häviää vai häviääkö se? Mulla on samat fiilikset lastenteosta eli pelottaa ja ei oikein huvita. Mutta tämä avioliitto olisi nyt se eka askel, katsotaan tuota lapsiasiaa myöhemmin, kun ollaan molemmat valmiita. Nyt ei kummallakaan selvää kantaa.
Muuttuuko se elämä avioliiton myötä ja miten? Nyt on kaikki mennyt tosi hyvin ja onnellisia ollaan. Pientä kränää joskus, mutta aina on asiat selvitetty eikä mitään vakavaa ole ollut. Alkuhuuma on jo laantunut rakkaudeksi ja toisen vieressä on kiva tylsäillä sohvalla tai puistossa.
Vastaukset 16
Vanhimmat
Jos suhde ei kestä avioliittoa, niin miksi kannattaa jatkaa avoliitossakaan. Sekin on silloin heppoisella pohjalla. Tämän kysymyksen voisit esittää miehellesi.
Miehelläsi on ehkä sitoutumisen pelko, voisitte miettiä sitä. mistä tuollainen johtuu. Syyt voivat olla syvällä sinusta riippumattomissa olevista tekijöistä.
Ärsyttävä asenne tuo "johonkin suuntaan se askel pitäisi ottaa". Miksi? Juuri tämä on yleistäen vihattu piirre naisissa.
Miksi suhteessa eteenpäin meneminen on ärsyttävä piirre? Eikö se ole normaalia? Samanlaista kuin se, että koulutuksen jälkeen mennään työelämään? Tai harjoittelun jälkeen osataan jotain tai koeajan jälkeen tehdään päätös. Eikö avoliitto ole kuin koeaika? Katsotaan, onko tuosta toisesta loppuelämän kumppaniksi.
Voihan se joillekin olla pysyväkin olotila, kuten koulutuksen jälkeinen työttömyys. Mutta käyllä mä haluaisin kokonaisvaltaisen sitoutumisen ja sitä kautta jonkin asteisen varmuuden. Vaikka eihän elämä ikinä varmaa ole ja kaikkea voi sattua. Mutta voisi kuvitella tai niin sen pitäisi olla, että avioliitosta ei lähdetä niin helposti, vaan käydään läpi vaikka terapiat, että ero on sitten todellakin se viimeinen vaihtoehto. Avoliitosta on helpompi lähteä pikkusyihinkin vedoten.
Ärsyttävintä on asioiden itsestäänselvyytenä pitäminen.
Askel pitää ottaa jos etenemiseen on tarvetta, ei sen vuoksi että on pakko edetä.
Eihän mikään ole itsestäänselvää. Ja etenemiseen on syy, kun siltä vain tuntuu. Pakkohan ei ole edetä. Mutta tuntuisi oudolta, että niin ei tehtäisi ja juurikin siksi ettei ole mitään syytä, miksi ei edettäisi.
Ärsyttävää olisi ennemminki se, että ei edettäisi koska se on niin perinteistä, itsestäänselvää ja kun muutkin tekee niin. Erilaisuus erilaisuuden vuoksi on lähinnä tyhmää.
Niin naiset ei tykkää jotenkin, että "junnataan paikoillaan". Ja haluavat konkreettisia "askelia", merkkejä, virstanpylväitä. Kun muuten eivät tiedä onko suhde missä tilassa. Siis alkuaikoihin verrattuna. Ja ollaanko kuinka tosissaan jne. Mutta mitäs sitten, kun askeleet loppuu? Ei päästä enää "ylemmälle tasolle". Joillekin tulee sitten sellainen olo, että "tässäkö tämä nyt oli"? Kun häähuumat on ohi ja lapset on jo isompia.
Naisille myös toisille näyttäminen on tärkeämpää. On hienompi olla naimisissa, kuin "vain" avoliitossa. Ainakin itse olen huomannut osalla naisista jonkilaista asenteellisuutta. Ja kun sukulaiset, työkaverit, ystävät ja tuttavatkin kyselee, "koskas te menette naimisiin". Pelkän sormuksen saaminen sormeenkin voi saada naisen ihmeellisen tyytyväiseksi. Oli naimisiin menosta sovittu tai ei.
Tuo "Jos suhde ei kestä avioliittoa, niin miksi kannattaa jatkaa avoliitossakaan." Riippuu mielestäni vähän siitä, että kuinka kauan on oltu yhdessä. Voisihan sitä ajatella, että jos suhde ei kestä avioliittoa ei kannata muuttaa lainkaan yhteen... Unohdetaan avoliitot kokonaan! Vai? Eihän sitä tiedä alkuun kestääkö avoliitto/avioliitto vai ei (tai eihän sitä koskaan tiedä 100% varmaksi). Mutta missä se raja sitten menee, että koska pitäisi päätös tehdä avioitumisesta tai erosta...
Joillekin avoliitto on koeaika. Niille, jotka ovat aikoneen joskus avioitua. Niille, jotka eivät ikinä halua naimisiin se ei ole koeaika. Eikä silloin sitä kyllä voi välttämättä verrata työttömyyteen. Vuosikymmenien avoliitto ei välttämättä ole ikävä asia. Voi kai suhteessa mennä eteenpäin menemättä naimisiin? Ehkä joillekin naimisiin meno on se merkki siitä, että ollaan menty eteenpäin, mutta sama voi tapahtua ilmankin seremonioita.
Jos ollaan oltu esim. 20 vuotta avoliitossa ja on yhteisiä lapsiakin niin en usko, että ihan pikkusyistä helposti erotaan. Eri asia, jos on oltu vuosi, pari avoliitossa. Ja kyllä ihmiset tuntuu joskus avioliitostakin aika kevyesti eroavan. Uusi kumppani on jo kainalossa vaikka harkinta-aikakaan ei ole ohi. Mutta toiset ottavat avioeron vakavammin ja tekevät töitä "viimeiseen asti" avioliiton eteen.
Jos on tyytyväinen töissä asemaansa ja työhön, niin pitääkö sitä työelämässä välttämättä edetä?
Kukaan tuskin sen sijaan haluaa opiskella loppuelämänsä menemättä töihin. Sitä opiskellaan tietty tavoite esim. tutkinto ja työpaikan saanti mielessä.
Voihan se noinkin olla, joillekin naisille. Mulle se nyt olisi lähinnä varmuutta tuova asia. Eli tietäisin, että mies on kanssani, koska aikoo siinä aina olla ja minua rakastaa tuli, mitä tuli. En voisi siitä muuten olla varma, koska tätä avioliitto minulle merkitsee. Häähärdellit eivät ole minun juttu.
Mä en näe, että avioliitto varsinaisesti muuttaa mitään, mutta tuo lisää yhteenkuuluvuutta ja varmuutta eli luottamusta. Sitä ylemmälle tasolle ei tartte mennä. Sitä seuraavaa askelta ei ole. Perhe tulee, jos tulee, ei ole pakko.
Kaikille tulee joskus olo, että tässäkö tämä oli. Kelle kovan opiskelun jälkeen, kelle lasten. Ihminen on sellainen.
Kiitos muuten kaikille vastauksista! :)
Voisiko verrata, että avoliitto on opiskelua..opitaan tuntemaan toinen ja edetään jokin tavoite mielessä. Avioliitto on taas se työelämä, jossa ei välttämättä tarvitse edetä, jos näin on hyvä. Ja voihan siinäkin edetä eli vaihtaa vaikka kohdemaata tai välillä jäädä lasten kanssa kotiin, jos siltä tuntuu.
Me olemme olleet aviossa 4 vuotta ja avoliitossa 10 vuotta sitä ennen. Mun mielestä käytännössä on hyvin paljon samanlaista kuin avoliitossakin. Ihan samanlailla elellään kuin ennenkin. Ei mene huonommin, ehkä aavistuksen paremmin. Miehellä oli pitkä avoliitto takana, jossa riitelivät loppuaikana paljon. Hän pelkäsi pitkään, että meille käy samoin ja ei uskaltautunut naimisiin. Ehkä hän ei pelännyt, että avioliitto itsestään muuttaa mitään, mutta jos suhteemme ylipäätänsä muuttuu. Ja hän halusi vain kerran elämässään naimisiin. Tai ehkä hän pelkäsi kihlauksen ja avioliitonkin muuttavan jotain. Hän oli näet kihloissa ex-avovaimonsa kanssa. Turhaan sitä avioliittoa kauheasti pelätä. Useimmiten ihmiset oikeastaan pettyvät, kun mikään ei muuttunut. Jotkut kun juuri toivovat avioliiton muuttavan jotain... Itse en ollut pettynyt, koska meillä meni hyvin jo ennestäänkin! Siskoni mies kuulemma pelkää (en tiedä onko tosissaan), että naisesta tulee pirttihirmu kun menee naimisiin! ;-)
Että en tiedä lohduttaako tämä sinua, että meillä apuna oli varmaankin aika. Kaikki vaan ei ehkä jaksa odottaa niin kauaa... Itse vain tokaisin miehelle, että en aio yli 40 -vuotiaana enää vihille mennä, ollaan sitten avoliitossa vaikka loppuelämämme. Kyllä se mies sitten kosi. Onneksi paljon ennen 40 -vuotis syntymäpäivääni... Jutelkaa tunteistanne ja sen jälkeen ei voi kuin odottaa (tai erota, jos ei jaksa odottaa).
Lapset muuttaa elämää huomattavasti enemmän! Lapsiasiaa tuli jahkattua vielä vuosi vihkimisen jälkeen...
Vaikka itse aina hain itselleni elinikäistä kumppania, avioliitto on tällainen naisten juttu. Minä halusin häät lahjoittaa silloiselleni avovaimolle, ja hän olikin hyvillään koko ruljanssista. Monet naiset edelleen tuntevat nahoissaan siviilisäädyn: onko arvostettava rouva vai hyväksikäytetty hutsu?
Oikea muutos on kuitenkin vasta lasten tekeminen, joka järkyttää suhdetta juuria myöten. Vaikka oltaisiin kuinka onnellisia ennen lapsia, lapsen syntymä johtaa monissa avoiliitoissa masennukseen, haluttomuuteen, uskottomuuteen ja eroon.
Ehkä miehesi pelkääkin aiheellisesti, että avioliiton jälkeen seuraava vaihe on lasten teko, ja haluaa viivyttää väistämätöntä.
Pelottaako miehiä enemmän elämänmuutokset kuin naisia? Niitähän aina tulee väistämättäkin. Eihän mikään suhde pysy samana, vaikka ei naimisiin mentäisikään tai tehtäisi lapsia eli ei sitä muutosta niin vain voi estää. Toivooko mies, ettei nainen muuttuisi koskaan? Eli koskaan et muuttua saa, kuten laulussa.
Eikö muutos ja erilaiset elämän vaiheet ole ihan normaaleja? Ei siihen ikuiseen teini-ikään voi jäädä vellomaan tai voi mutta eikö se ole aika surullista? Lastenkin kanssa on omat vaiheensa. On vaikeampi pikkulapsivaihe, helpompi koululaisvaihe, haasteellinen teini-ikä ja lopulta itsenäistyminen ja kotoa muutto.
Miksi naiset ovat valmiimpia erilaisiin muutoksiin silläkin riskillä, että miehestä tulee kamala naimisiinmenon jälkeen? Tuskin ainakaan pelkän rouvatittelin takia. Sehän ei nykyään merkitse mitään.
"Eikö muutos ja erilaiset elämän vaiheet ole ihan normaaleja?"
Joo, niin on kuolemakin. Mies tietää, että kaikki muutokset ovat huonoon suuntaan, kun naisen toiveet ovat vielä korkealla.
"Miksi naiset ovat valmiimpia erilaisiin muutoksiin silläkin riskillä, että miehestä tulee kamala naimisiinmenon jälkeen?"
Naiset tähtäävät niihin lapsiin, minkä jälkeen muutosvastarinta iskee heihinkin; lasten vanheneminen tuntuu haikealta, ja moni nainen haluaisi pitää lapset luonaan vielä aikuisenakin.
hankala juttu. Voin kertoa omakohtaisesta kokemuksestani.
Mieheni haluaisi mennä naimisiin ja puhuu perheen perustamisestakin, mutta minä olen epäilevällä kannalla. Olen miettinyt mistä se johtuu, rakastan miestäni kovasti ja olen sitoutunut suhteeseen, mutta nimenomaan siihen suhteeseen, mikä meillä on tällä hetkellä. Koen, että saan tästä suhteesta kaiken mitä tarvitsen ja haluan, tämä on hyvä suhde. No miksi ei sitten mennä naimisiin, jos kerran kaikki on hyvin? Minä taas mietin, miksi mennä naimisiin, jos se ei tuo asialle mitään lisäarvoa. Jollakin tavalla koen, että se on asioiden hivuttamista johonkin uuteen suuntaan, ikäänkuin kaikki ei olisikaan hyvin nyt vaan tarvittaisiin aina enemmän ja enemmän ja enemmän.
Minua jotenkin kovasti nolottaa huomion keskipisteenä oleminen ja ajatus siitä, että suvun tädit ja "kylänmiehet" tulisivat "siunaamaan" liittoni on lähinnä ärsyttävä. En kaipaa enkä huoli ulkopuolisten hyväksyntää ja näen että naimisiin mennään yleensä juuri siksi, että virallistetaan suhde muiden ihmisten silmissä, puetaan sormuksia ja muita hepeneitä muille ihmisille merkiksi. Ei minun elämääni tarvitse virallistaa, se on ihan tarpeeksi virallista minulle itselleni ja se riittää.
Mitä minulle sitten pitäsi sanoa jotta suostuisin naimisiin? Harkitsen sitä mieheni mieliksi, koska tiedän, että hänelle se olisi iso asia. Hän on romanttinen luonne ja siitä olisi hänelle iloa. Käytännössä en usko että elämämme muuttuisi mitenkään. En jaksaisi käydä läpi sitä ruljanssia, joka pientenkin häiden järjestämisestä koituu. Minulla on muita kiireitä, työasioita jne eikä energiaa riitä mihinkään "hääpuuhasteluun." Jos mies lupaisi, että hän voi tehdä kaikki järjestelyt eikä mitään erityisiä ohjelmanumeroita, hääpukuja, kukkia jne tarvitsisi olla ja jos yhtään sukulaisia ei tarvitsisi kutsua, voisin suostuakin. Olisi kiva tehdä naimisiin menemisen yhteydessä jotain mukavaa yhdessä, lähteä matkalle tai mennä vaikka kylpylään tai eräretkelle. Haluan elää omaa elämääni, en halua sotkea siihen muita ulkopuolisia ihmisiä enkä heidän mielipiteitään.
Kuitenkin sanoisin, että olennainen asia tässä ei ole se, mitä miehelle "kannattaa sanoa" vaan se, haluaako hän ihan itse ihan oikeasti. Mitä teet sellaisilla sitoumuksilla, jotka hän antaisi vain velvollisuudentunteesta tai jotta sinä "pysyisit rauhallisena." Sama asia kuin se, mitä teet lupaksilla ja uskollisuudella, jotka on saatu kiristämällä. Kyllä avioliitostakin voi erota eikä se edes niin vaikeaa ole. Puoliväkisin aikaansaatu avioliittokaan ei ole välttämättä askel eteenpäin vaan taaksepäin. Jos miehelle tulee sellainen olo, että sinun toiveesi kävelevät hänen toiveidensa yli eikä häntä kuulla hänen elämänsä tärkeissä päätöksissä, se ei ole hyvä juttu sinunkaan kannaltasi.
Oikastaan sinun kannattaisi vain kertoa miehellesi, mitä sinä haluat ja miksi ja antaa hänen kertoa rehellisesti mitä hän haluaa ja miksi. Jos nämä ovat jotenkin yhteensovitettavissa, voitte olla onnellisia yhdessä, oli liitto sitten avo- tai avioliitto. Jos nämä ovat liian kaukana toisistaan, ongelmia tulee molemmissa liitoissa. Papin aamen kun ei mitään ongelmia ratkaise. Kannattaa myös muistaa, että miehen haluttomuus avioliittoon ei välttämättä johdu rakkauden tai sitoutumisen puutteesta. Ja sitäkin kannattaa miettiä, mitkä ovat ne omat todelliset syyt avioon haluamiseen. Avioliiton "sidekin" on kuitenkin tietyllä tavalla illuusio, ei se todellisuudessa sido ihmistä millään tavalla jos todella haluaa jotakin tehdä tai jättää tekemättä. Se on pikemminkin ele, jolle eri ihmiset antavat eri merkityksiä. Älä kariuta hyvää suhdetta vain siksi, että annatte ehkä miehesi kanssa tälle eleelle eri merkitykset. Keksustelkaa niistä merkityksistä mutta keskustelkaa ennen kaikkea niistä asioista ja teoista, jotka oikeasti ovat olennaisia suhteessa ja tekevät siitä hyvän ja merkityksellisen.
Niin monet pitävät avioliittoa askeleena eteenpäin ja edistysaskeleena, vaikka todellisuudessa sen pitäisi merkitä sitä, että ollaan tyytyväisiä siihen, mitä on sillä hetkellä ja halutaan sen pysyvän.