onko jotenkin selitettävissä se, että myötähävettää ihmisten tarvitsevuus omissa parisuhteissaan?
Eli voi olla vaikka ystävänsä puolesta todella häpeissään, jos ystävä vaatii puolisolta asioita tai on puolisonsa avun tai rahojen varassa. Esimerkiksi jos joku ei halua, että puoliso harrastaa jonakin tiettynä iltana, tunnen myötähäpeää ystävän vuoksi ja en voi ymmärtää, miten hän kehtaa sellaista mennä vaatimaan tai pyytämään. Toiseksi perheet, jossa esimerkiksi nainen on kotona ja hoitaa lapsia ja mies elättää tai toisinpäin. En voisi kuvitella omalle kohdalleni, enkä voi ymmärtää miten sellaisessa tilanteessa puolisolta voi pyytää rahaa tai minkäänlaisessa tilanteessa ylipäätään yhtään mitään. En myöskään ymmärrä, miksi joku sellaiseen suostuu ja miten jotkut pitävät niin itsestään selvänä, että joku on heitä ja heidän oikkujaan ja tahtoaan ja ajatuksiaan ja menojaan varten. Ja miksi on niin, että jonkun pitäisi olla ketään toista ihmistä varten? Ja mistä se tarvitsevuus muka tulisi juuri silloin, kun ihminen liittyy parisuhteeseen, jos kerran siihenkin saakka ei voi eikä saa tarvita, tai saa, mutta se vaikuttaisi täydellisen hölmöltä, jos parisuhteessa olematon ihminen alkaisi tahtomaan samoja asioita kuin suhteessa oleva, ja jos esimerkiksi illalla ei haluaisi kulkea yksin pimeässä. Sinkulta täysin naurettavaa, parisuhteessa olevalta täysin hyväksyttävää. Tai minkätahansa asian kanssa selviämisen kanssa, sinkkuna ei mennä valittamaan, etten osaa, tai kykene tai jaksa tai ymmärrä. Ja että alkaisi valittaa, että nyt pitäisi saada apua tai tukea tai rahaa tai aikaa tai huomiota. Sehän on täysin typerää ja kuka jaksaisi kuunnella edes. Mutta parisuhteessa yhtäkkiä niillä samoilla ihmisillä onkin oikeus diivailla ja haluta mitä keksivät ja se on hyväksyttävää. Miksi? Ja miksi parisuhteessa ihminen saa olla vaikka lapsellinenkin ja sitäkään ei kukaan ihmettele.
Milloin ihminen saa luvan olla tarvitseva, ja mistä se sosiaalinen mahdollisuus muka tulisi, että jos et ennenkään voi vaatia itsellesi mitään tai olettaa kenenkään sinua auttavan tai et saa apua tai tukea pyydettäessä, niin miten se ihmistä pohjimmiltaan muuttuisi silloinkaan jos olisi suhteessa? Miksi se tapahtuisi silloin ja mikä sen muuttaisi?
Mistä ihmiset saavat sen uhrautuvan mielen, että voivat uhrata paljonkin jonkun vuoksi, mutta toisen vuoksi sitten eivät mitään? Onko se jotakin itsepetosta?
Mistä tulee se ristiriitainen ajatus, että jos joku ei ole avulias ihminen tai halua ajatella muita tai uhrautua jossain asioissa, niin miksi sen tekisi myöskään omalle perheelleen? Ja onko sellainen edes realistisesti mahdollista, että samassa ihmisessä olisi se puoli, että voi olla esimerkiksi työpaikalla todella vaikea ihminen ja kotona hyvä puoliso? Ja miksi ihmiset ovat epämiellyttäviä muille, mutta kotona sitten eivät olisi?
Eli voi olla vaikka ystävänsä puolesta todella häpeissään, jos ystävä vaatii puolisolta asioita tai on puolisonsa avun tai rahojen varassa. Esimerkiksi jos joku ei halua, että puoliso harrastaa jonakin tiettynä iltana, tunnen myötähäpeää ystävän vuoksi ja en voi ymmärtää, miten hän kehtaa sellaista mennä vaatimaan tai pyytämään. Toiseksi perheet, jossa esimerkiksi nainen on kotona ja hoitaa lapsia ja mies elättää tai toisinpäin. En voisi kuvitella omalle kohdalleni, enkä voi ymmärtää miten sellaisessa tilanteessa puolisolta voi pyytää rahaa tai minkäänlaisessa tilanteessa ylipäätään yhtään mitään. En myöskään ymmärrä, miksi joku sellaiseen suostuu ja miten jotkut pitävät niin itsestään selvänä, että joku on heitä ja heidän oikkujaan ja tahtoaan ja ajatuksiaan ja menojaan varten. Ja miksi on niin, että jonkun pitäisi olla ketään toista ihmistä varten? Ja mistä se tarvitsevuus muka tulisi juuri silloin, kun ihminen liittyy parisuhteeseen, jos kerran siihenkin saakka ei voi eikä saa tarvita, tai saa, mutta se vaikuttaisi täydellisen hölmöltä, jos parisuhteessa olematon ihminen alkaisi tahtomaan samoja asioita kuin suhteessa oleva, ja jos esimerkiksi illalla ei haluaisi kulkea yksin pimeässä. Sinkulta täysin naurettavaa, parisuhteessa olevalta täysin hyväksyttävää. Tai minkätahansa asian kanssa selviämisen kanssa, sinkkuna ei mennä valittamaan, etten osaa, tai kykene tai jaksa tai ymmärrä. Ja että alkaisi valittaa, että nyt pitäisi saada apua tai tukea tai rahaa tai aikaa tai huomiota. Sehän on täysin typerää ja kuka jaksaisi kuunnella edes. Mutta parisuhteessa yhtäkkiä niillä samoilla ihmisillä onkin oikeus diivailla ja haluta mitä keksivät ja se on hyväksyttävää. Miksi? Ja miksi parisuhteessa ihminen saa olla vaikka lapsellinenkin ja sitäkään ei kukaan ihmettele.
Milloin ihminen saa luvan olla tarvitseva, ja mistä se sosiaalinen mahdollisuus muka tulisi, että jos et ennenkään voi vaatia itsellesi mitään tai olettaa kenenkään sinua auttavan tai et saa apua tai tukea pyydettäessä, niin miten se ihmistä pohjimmiltaan muuttuisi silloinkaan jos olisi suhteessa? Miksi se tapahtuisi silloin ja mikä sen muuttaisi?
Mistä ihmiset saavat sen uhrautuvan mielen, että voivat uhrata paljonkin jonkun vuoksi, mutta toisen vuoksi sitten eivät mitään? Onko se jotakin itsepetosta?
Mistä tulee se ristiriitainen ajatus, että jos joku ei ole avulias ihminen tai halua ajatella muita tai uhrautua jossain asioissa, niin miksi sen tekisi myöskään omalle perheelleen? Ja onko sellainen edes realistisesti mahdollista, että samassa ihmisessä olisi se puoli, että voi olla esimerkiksi työpaikalla todella vaikea ihminen ja kotona hyvä puoliso? Ja miksi ihmiset ovat epämiellyttäviä muille, mutta kotona sitten eivät olisi?
Vastaukset 24
Vanhimmat
Ihmisillä on aina tarpeita, parisuhteessa tai ei. Kaikki me olemme tarvitsevia pohjimmiltaan. Ei sinkku ole sen vähemmän tarvitseva kuin parisuhteessa olevakaan. Parisuhteen yksi ihanuuksista on juuri siinä, että tarpeet saavat olla pinnassa, jolloin ne parhaimmillaan täyttyvät. Ilo on myös siinä, että saa täyttää toisen tarpeita. Sinkutkin täyttävät tarpeitaan, mutta toisista paikoista kuin puolisosta. Kuinka moni sinkku sanoo, että ei voi tulla tänä iltana, koska katsoo Sinkkuelämää juuri nyt? Sinkkuelämän katsominen täyttää jotain tarvetta, esim. vertaistuen, koska siinä on muita sinkkuja, joiden elämää voi peilata omaansa. You got the idea?
sulla on murkkuikä
Kyllä ihmiset tarvitsevat toisiaan jatkuvasti, suorasti tai epäsuorasti, olivat he sitten parisuhteessa tai ei. Eli mikään täydellinen riippumattomuus tuskin vallitsee, vaikka olisikin sinkku, sillä kaverit, perhe jne. ovat heitä, jotka tukevat elämässä silloin. Parisuhteessa tämä tarve kanavoituu usein kumppaniin ja siksi vaikuttaisi siltä, ettei enää pärjäisi ilman kumppaniaan vaikka totuus on toista.
SItten jos homma menee siihen, että nimenomaan vaatii toiselta huomiota, aikaa, rahaa, omistautumista jne. ja alkaa roikkua kumppanissaan rajoittaen hänen elämäänsä, sitten ollaan liian pitkällä. Tietty itsenäisyys tietysti pitää säilyttää ja muistaa, että parisuhde on vastavuoroista. On ymmärrettävä pitää tietty balanssi, ei voi vaatia mitään jos ei samalla myös anna saman verran.
Sitä paitsi, tarvetta ja tukea on monenlaista, esimerkiksi taloudellisen itsenäisyyden ymmärrän täysin, mutta henkinen itsenäisyys tarkoittaisi ennemmin sitä, ettei halua edes avautua toiselle. Ja esimerkiksi minä nautin suuresti, jos minun mieheni tarvitsee nimenomaan minun seuraani tai haluaa että hieron häntä, koska siitä tulee sellainen olo, että olen hänelle tärkeä. Se tunne, ettei kukaan tarvitse, on aika kolkko ja minusta on vain söpöä, jos joku ei halua kulkea pimeässä yksin vaan haluaa esimerkiksi minut seurakseen ja turvakseen :D
Tottakai ihminen tarvitsee ja vaikka mitä. Kyse onkin siitä, miksi suhteessa olevan on aivan hyväksyttävää ja sallittua tarvita ketään tai mitään. Sinkulta ei ole. Jos sinkku vaikka sattuu sanomaan, että ei haluaisi yksin kulkea pimeässä (huono esimerkki), niin sille nostellaan kulmakarvoja ja hymähdellään, ja pidetään itsestään selvänä, ettei noin lapsellista asiaa koskaan saisi ääneen edes sanoa. Jos sama tulee parillisen työkaverin suusta, kaikki ymmärtävät, niin tietysti, kuka sellaista haluaisi. Sinkun tarpeita ei kannata kanavoida tai edes paljon ilmaista. Siinä leimataan heti jotenkin lapselliseksi tai heikoksi. Mutta parisuhteessa olevalla on vara tarvia ja jopa vaatia mitä hyvänsä keksii. Lisäksi esimerkkisi henkisestä itsenäisyydestä on hyvä. Sinkulta odotetaan henkistä itsenäisyyttä tietysti. Heti leimataan takertuvaksi, epäitsenäiseksi, selviämättömäksi, ei-aikuiseksi ihmiseksi ja jotenkin sellaiseksi, ettei häntä voi enää oikein ottaa tosissaan, jos tuntuisi, että tarvitsisi jotakin tukea tai jos elämässä tulisi joku vaikea asia vastaan, tietysti sinkun pitää selviytyä itsekseen. Ei ole mitään kanavaa, mistä voi odottaa mitään. Jos alkaisikin odottaa, sitä pidetään epärealistisena. Sama tarve parisuhteessa olevalta, niin itsekin sanot, että olisi omituista, jos ei avauduttaisi.
Hmm, okei, pohdin asiaasi enemmänkin ja totesin, että elämä nyt vain on semmoista kakkaa, ettei samat säännöt päde kaikkialla ja joka elämäntilanteessa. Sinkku on tässä yhteiskunnassa yksilö, pariskunta tiimi. Kukaan ei sitoudu samalla tavoin kanssasi yhteiseloon kuin kumppanisi, joten sinkkuna keneltäkään muulta ei voi odottaa samanlaista tukea, kuin mitä kumppani antaisi. Niin se vain menee, niin ristiriitaiselta ja epäoikeudenmukaiselta kuin se tuntuukin, varsinkin jos on sinkku.
Joten, tämä on nyt vähän tällaista "miksi maapallo pyörii Auringon ympäri eikä toisinpäin"-pohtimista. Sinkulla nyt ei ole ketään, joka voisi korvata elämänkumppanin, joten hänen on vain pärjättävä itsenäisemmin. Parisuhteessa taas autetaan toinen toista, mutta keneltäkään suhteen ulkopuoliselta ei edelleenkään haeta mitään, yleensä jopa vähemmän kuin sinkkuna.
SItten ei pidä myöskään sekoittaa tähän sitä, että mitä ja kuinka paljon sitä tukea haetaan sitten siinä parisuhteessa. Jotkut ns. laiskistuvat suhteessa niin, että antavat toisen tehdä melkein jo liikaakin itsensä puolesta. Mutta sen vertailukohteena ovat minusta toiset parisuhteet, joissa eletään itsenäisemmin, ei sinkkuus. Sinkkuna on pakko pärjätä itse, olitpa millainen ihminen tahansa, suhteessa se itsenäisyys riippuu itsestä. Joten siitä se kontrasti äkkiä syntyykin, kun joku, jonka on ollut pakko pärjätä sinkkuna, yhtäkkiä suhteessa tukeutuukin kumppaniinsa ihan kaikessa, kun ei ole enää sitä pakkoa.
Kyllähän sinkkukin voi valittaa vaikka ystävilleen, että tarvitsee sitä ja tätä, eikö? Ja kyllähän hänkin voi sanoa ettei ossa tai kykene. Siksi, miksi sinä et niin tekisi voi johtua siitä, että haluat parisuhteen ja haluat ensin antaa itsestäsi hyvän vaikutelman. Vaikutelmasi siis on, ettet valita tai tarvitse mitään.
Pikkuhiljaa parisuhteessa kuitenkin huomaat, että haluat hellyyttä, huomiota, keskusteluja ja aikaa. Ja sitten alat kanssaihmistesi tapaan näitä asioita vaatimaan. Helponta olisi kuitenkin olla oma itsensä alusta asti. Kertoa jo alussa, että minä tarvitsen sitten huomiota sen ja sen verran. Onnistuuko?
Kaikilla on tarpeita ja eriasteisia. Sinkun on ne helpompi sivuuttaa, jos niitä ei ole ketään jakamasssa. Parisuhteellisella on ihminen jonka kanssa voi jakaa kaiken, rahat, työt, perheen, kodin ja ne tarpeet. Kysyit, miten kukaan, jota toinen jo elättää kehtaa pyytää vielä rahaa. Tämähän riippuu ihan tapauksesta. Hoitaako puoliso yhteisiä lapsia kotona? Silloinhan hän tekee yhteisten perheen eteen TÖITÄ ja näin myös tienaa rahaa toisen puolison kautta kun tämä voi käydä töissä. Kyllä hän silloin voi pyytää rahaa, vaikka kampaajalla käyntiin.
Parisuhteessa ja ennen kaikkea avioliitossa on ns. elatusvelvollisuus. Jos toinen on työtön tai sairas, ottaa toinen vetovastuun. Kun toinen löytää töitä tai paranee, on vastuu taas yhdessä. Ja kun taas toisella menee huonommin, tukee toinen. Se on sitä kuuluisaa yhdessäeloa ja sitoutumista huonoina ja hyvinä aikoina. Ei siinä ole mitään ihmeellistä.
tiedäkö miten käy, jos sinkku alkaa valittamaan? Aikuinen ihminen. Arvaa kahdesti.
Ja varmaan se itsenäisyyden, tukemisen yms. merkitys vaihtelee minkä ikäisenä ollaan suhteessa.
Ymmärrän mitä aloittaja tarkoittaa. Itsekin pitkään sinkkuna olleena tiedän millaista on olla itsenäinen nainen, yksin vastuussa, yksin elämän ylä- ja alamäissä. Tyhmä vastaus, että voihan sinkku valittaa ystävilleen. Ei voi. Se ei ole sama asia. Ystäville voi kertoa kuinka rankkaa oli kun asuntoon tuli vesivahinko ja piti järjestää remonttifirma, neuvotella vakuutusyhtiön kanssa ja hoitaa tilapäisasunto. Parisuhteessa voi kiukutella miehelle, joka järjestää asiat, kuinka raskasta on pakata tavaroita. Sinkku voi purkaa mieltään ystäville, mutta ei ystäviltä saa sellaista tukea kuin parisuhteessa saa. Kukaan ei tule ja hoida hommaa puolestasi. Sen sijaan sinkun on kuunneltava myös ystävänsä ongelmia, kuten sitä kuinka mies osti vääränlaiset korvakorut ja kuinka se kiukututti. Parisuhteessa olevien ongelmat kuulostavat niin itsekkäiltä ja pinnallisilta sinkun ongelmien rinnalla. Kun ei ole edes sitä miestä josta valittaa. Parisuhteessa elävät osaavat ehkä vaatia ystäviltäänkin enemmän huomiota itseensä kuin sinkkuna elävät, jotka eivät voi valittaa elämästään, koska ovat siitä kuitenkin yksin vastuussa. Se on sama kuin valittaisi itsestään.
Ihmiset jotka siirtyvät parisuhteesta toiseen ilman sinkkujaksoja eivät voi ymmärtää sitä, millaista on kun elämä täytyy rakentaa sellaiseksi ettei voi laskea kenenkään muun kuin itsensä varaan. Silloin parisuhteeseen astuminen vaatii paljon uuden opettelua. Kuinka uskaltaa olla tarvitseva, myöntää se itselleen ja kumppanilleen. Silloin tulee samalla haavoittuvaiseksi. On itse asiassa paljon helpompi antaa kuin ottaa vastaan. Antautuminen edellyttää luottamusta. Toimivassa parisuhteessa voi ja saa tarvita toista, ja oikeastaan täytyykin tarvita toista, sillä jos ei pysty antautumaan ja jättämään sinkkuelämän kovettamaa suojapanssaria taakseen, ei suhde pääse kehittymään syvemmäksi. Toiselle pitää pystyä näyttäytymään myös heikkona ja avuttomana.
Tyhmää tai ei, mulla on aina ollut sellaiset välit ystäviin, että kaikesta voi valittaa. Voi sanoa, että ottaa päähän pakata näitä kamoja ja ystävä voi sanoa, että minäpä tulen auttamaan. Se on sitä tosiystävyyttä, että voi luottaa toisiin ja niiden apuun. Toisekseen voi valittaa myös itsestään. Voi jakaa toisten kanssa sen, että olempa ollut tyhmä siinä ja siinä jutussa ja nyt harmittaa. Ei ystäville tarvitse esittää täydellistä tai sitten se ei ole edes ystävyyttä.
Loppu onkin ihan totta. Parisuhteessa on jopa pakko turvautua toiseen, muuten se ei ole parisuhde, vaan kahden itsenäisen ihmisen tiimi. Tai toimiihan se tiimikin, mutta rakkaus vaatii aina avautumista ja haavoittuvaisuutta. Olet toisen edessä sellainen kuin olet, ja hän sinut hyväksyy. Ystävyys on samankaltaista. Ystäväkin näkee huonot ja hyvät hetkesi ja pitää sinusta silti.
Minusta on hyvä jo ennen parisuhteesta haaveilua tiedostaa omat tarpeensa, toiveensa ja tavoitteensa. On parempi tarjota toiselle jo jotain tieteoa näistä alkuvaiheessa, ettei toiveiden ristiinmeno ja tarpeet tule esille vasta myöhemmin, jopa liian myöhään. Monella on tapana kuvitella, että toinen lukee ajatuksia tai hänen pitäisi tietää, mitä toinen kaipaa ja haluaa. Ei se niin ole. Kyllä tarpeet pitää kertoa selvästi, itselle ja muille.
Valittaminen on ihan eri asia. Harmistus voi näyttää valittamiselta, mutta se on vain ääneen lausuttu pettymys, jota ihmisen pitää käsitellä.
joo vaan siinä on se perusteellinen ero, että sä tiedät, että ystävälle sä et voi lastata kaikkia murheitasi tietenkään, etkä voi lopulta koskaan luottaa siihen, että ystävä auttaa, eikä ystävällä ole mitään velvollisuutta. Ystävyys ei ole mikään yhteistyö ja avunantosopimus useimmille, mitä suhde usein on.
Jos on esimerkiksi joku kriisi, sä voit kerran kaksi siitä mainita, mutta että sä saisit puhua siitä ja jakaa elämääsi ihan oikeasti toisen kanssa jatkuvasti, ei onnistu. Samoin, joka ikinen viikko tulee eteen asioita, missä pitäisi saada tukea ja apua. Ja sellasta ystävää ei olekaan, jonka pitäisi olla joku henkilökohtainen avustaja. En mä voi olettaa, että jos mä muutan tai teen jotakin yhtä isoa projektia, mulle olis apua, vaikka mulla ystäviä onkin.
Ja just tuo, että ääneen voi sanoa, mutta valittaa ei. Valittamisesta ja haluamisesta saat vain maineen, et saa apua, etkä tukea pitemmän päälle. Kerran pari voi saada, mutta annas olla kun kolmannen kerran kysyt johonkin.. ei käy. Myötätuntoinenkin ystävä oi todeta, että voi, ompas harmi, kun kerrot jostain kurjasta jutusta, mutta siihen se jää. Et sä voi mennä ystävälle, että auta nyt ja taas, et sä jaa elämääsi ystäväsi kanssa samoinkuin suhteessa.
Ei ystävyydessäkään ihan voi olla sellainen kuin on. Tosiaankaan et voi valittaa asioistasi, en minäkään jaksaisi sellaista aina kuulla. Ja kun joka ikinen viikko tulee asioita, mistä olisi syytä.
Ehkä joku voi sanoa, ettei ole täydellistä ystävyyttä sitten. Ilmeisetsi niin ei ole. En kuitenkaan suosittelisi valittamaan asioistaan ystävilleen ja pyytämään apua aina kun tarvii.. Kohta ei ole niitä ystäviäkään. ei sille mitään voi.
Lisäksi jotenkin harmittavinta on, että loppujen lopuksi ei luota keneenkään lopulta. Kun tietää, että ystävä voi ehkä auttaa, mutta ei voi eikä halua kaikessa auttaa, et voi silloin luottaa. Lisäksi joskus tulee inhottavia halveksivia ajatuksia omista perheellisistä tutuista, jotka ei pysty mitään tekemään yksin.
Oikeasti kaiken pystyy. Pystyy kun on pakko
Sulla on siis näkemys, että parisuhteellinen voi pyytää jatkuvasti, vaikka monta kertaa viikossa kumppaniltaan apua, milloin mihinkin, niinkö? No tottakai hän voi pyytää auttamaan pakkaamisessa ja siivoamisessa yms. jos ne asiat koskee myös kumppanin sotkuja ja tavaroita. Omat pankkiasiat hoidetaan edelleen itse, samoin omat lääkärit ja omat ostokset. Yhteiset ostokset tehdään vuoronperää tai jotenkin, miten sovitaan. Eli edelleen siinä ihan itse hoidetaan omat hommat, kuten sinkkunakin. Vai onko sulla jotenkin kieroutunut ajatus parisuhteesta?
Ja on todellakin outoa ystävyyttä, jos ei voi täysillä olla oma itsensä ja vaikka alasti saunassa. Kait mun ystävyydet on sitä luokkaa, että voidaan vuodesta toiseenkin jauhaa omia kriisejä ja iloja, vaikka ne olisi samoja kuin vuosia sitten. Mulla on tiiviit välit ja hyvä niin. Apua voi pyytää vaikka muuttoon kolme kertaa vuodessa, minäkin autan heitä. Voin vaikka sairaalle käydä kaupassa. Ei ole ongelma. Tuskin kukaan koko ajan valittaa, on kai ihmisellä iloisiakin uutisia ja hetkiä, joita jakaa ystäville.
Ehkä tää on jokin nykyihmisen kirous, että pitää aina itte tehdä kaikki, vaikka tarvis apua. Jollekin pitää aina osoittaa, että kyllä mä pystyn ja kykenen, enkä valitakaan yhtään! Ja sitten halveksitaan niitä, jotka osaavat pyytää apua, pystyvät kertomaan huolistaan, luottavat ihmisiin ja jopa parisuhteessa jakavat ilot ja surut.
Ja miksi tehdä asioita yksin, jos ei ole pakko? Kyllä siihen tietysti pystyy, mutta ikäväähän se on, varsinkin jos homma on raskaan puoleinen.
Suhteessa ystäviinsä ei vaan voi olla yhtä tarvitseva kuin suhteessa kumppaniin voi olla.
Niinhän ne ystävät sanoo että voivat auttaa muutossa. Mutta kun muuton päivä tulee, ystävä tulee, jos ehtii. Tai jaksaa tai viitsii. Kumppanin kanssa muutetaan yhdessä, tiiminä.
Hurskasta ajattelua, että ystävä toisi sairaalle ruokaa. Jos on oikein hyvä ystävä ja oikein suuri hätä, niin ehkä voi tuodakin, ainakin kerran. Mutta ystävällä ei ole mitään velvollisuutta auttaa, eikä sinkku voi olettaa että ystävä auttaa.
Kyllä se niin vaan on, että sinkku on itsenäinen ja tulee toimeen ilman apua, koska on pakko. Ei siksi, että "pitäisi osoittaa kykenevänsä siihen".
et halua ymmärtää. Nimenomaan kun on pakko tehdä kaikki itse vaikka tarvis apua ja vaikka sitä pyytäiskin, niin ei saa. SItten jää moni asia tekemättä. Ei sitä esimerkiksi voi valittaa jatkuvasti toisille. Kyllä siinä helposti tulee halveksiva olo. Kun toiset on sitten muka niin avuttomia pienimmissäkin asioissa. Lisäksi ei ole kysymys siitä, että pystyyko kertomaan huolistaan vaan siitä, ettei niitä lopulta kukaan kuuntele tai halua kuulla. Ei oikeasti halua. Tai jos haluaakin, niin uteliaisuudesta, mutta ei hyödytä valittaa asioistaan, koska ei puhuminen muuta niitä asioita, mihin pitäisi kääriä hihat. Ja pitemmän päälle ystävät kaikkoaa. Parempi olla hiljaa, vaikka nytkin pitäisi tehdä heti tältä laskemalta niin monta asiaa, ettei yhden käden sormet riitä laskemaan, ja yksin ei onnistu. Ketään vaan ei saa apuun, arvaa onko moni luvannutkin tulla, mutta mitään ei koskaan tapahdu, ei kukaan lopulta tule. Hyvä että sulla on hyvät välit kavereihin, eikä ongelmaa. Se ei kuitenkaan tarkoita etteikö afrikan lapsilla olis nälkä, jos sä syöt hyvin. Se loputon turhautuminen ja epäreiluuden tunto tulee siitä, että itse et saa syystäkään välttämättä asioita tehdyksi ja parisuhteelliset kaverit vinkuu ja valittaa aivan tyhjästä ja heittäytyy täysin avuttomaksi. Ei voi mitään, että välillä pinna palaa.
Lisäksi ei ystävyyksiä varmaan olis yhtään, jos alkais odottaa heiltä sitä ja tätä ja aina vaan toteis, että ei ole aitoa ystävyyttä, kun ei nyt ole niin eikä näin.
just näin. kyllähän sitä kauniita puhutaan ja lupaillaan, mutta entä se oikea elämä.
Tottakai ne tukee ja haluaa auttaa. Teoriassa. Mutta totuuden hetki on se, kun olet jälleen kerran yksin vaikka minkä asian kanssa ja tiedät, ettet voi laskea yhtään mitään minkään etkä kenenkään varaan.
Inhottavinta on se, että kun vuosia elää siinä tilanteessa, ettet tosiaan voi laskea mitään mihinkään, niin miten siitä sitten parisuhteeksi yhtäkkiä muututtaisiin ja purettaisiin kaikki ja luotettaisiin ja voitaisiinkaan olla sellaisia, että ketään koskaan edes osattaisiin tarvita, koska on mennyt niin takaraivoon, että kukaan ei auta muutoissa eikä muissa, vaikka olis mikä.
Tai varsinkin jos sairastuu. Vasta olin sairaana. Tuttavat menoissaan ja harrastuksissaan ja kiireissään tai sitten vain toipumassa työpäivästään. Eikä ketään, kellä olis kuule yhtään voinut kiinnostaa juosta toisen asioilla.
Kyllä mä ymmärrän, ettei kaikilla ole ystäviä tai sukulaisia joihin tukeutua, kun on vaikeaa. Sellaista se on. Mutta toinkin tähän keskusteluun oman näkökantani ja se on kuten sanoin toisenlainen. Eli ei kaikilla sinkuilla ole samanlaista.
Ja mitä tulee parisuhteeseen, on ihan turha verrata parisuhdetta ja sinkkuutta. Ja turha häpeillä tai suuttua siitä, että joku on parisuhteessa tarvisevampi ja tukeutuvampi kuin toinen. Toisessa parisuhteessa on toisin. Sinkkuuten parisuhdetta ei vo verrata, koska parisuhteessa on tiimi, joka jakaa huolet, rahat, ilot, surut, vaikaudet ja onnen.
Tämä oli se pointti.
Se kuuluu parisuhteeseen, että tarvitaan toista. Sinkkuus ei ole edes mikään normaali tila. Se on ihan uusi keksintö, joka ei sovi ihmisen luonteeseen. Ihminen tarvitsee aina yhteisön ja ennen oli sukulaiset niitä, jotka auttoi. Silloin ei ollut sinkkuja vaan ainoastaan lapsia, joista 20 ikävuoden jälkeen tuli vanhoja piikoja ja vanhoja renkejä.
Heitteille jääneet olivat huono-osaisia ja niin ne ovat nytkin mutta niillä on vaan trendikkäämpi nimi. Osa tyypeistä nauttii itsenäisyydestä mutta suurin osa ei.
Kyllä täällä nyt vähän kuulostaa siltä että ihmisillä vaan on surkea elämä.
Itsellä ei koskaan kymmenen sinkkuvuoden aikana ollut tilannetta ettei joku olis auttanut kun apua tarvitsi. Aina oli joku ystävä, isä tai sisarukset auttamassa. Milloin oli muutto, sairaus, rahavaikeuksia, henkisesti paha olo... aina oli joku joka kuunteli, auttoi rahallisesti (lainan muodossa) tai kävi siellä kaupassa puolesta, lainasi autoa tai mistä nyt kulloinkin oli kyse.
Ehkä suurin ero sinkkuden ja parisuhteen välillä on se, että sinkkuna ne avunpyynnöt jakautuivat useammalle ihmiselle. Parisuhteessa kuitenkin se toinen osapuoli on siinä vierellä kokoajan, jolloin hänelle on suurin osa pyynnöistä helppo esittää, etenkin kun tietää että toinen haluaa auttaa ja välittää siitä että itsellä on kaikki hyvin. Tämä toimii tietysti molemmin päin, molemmilla on oikeus pyytää ja esittää toiveita. Mutta niin on mielestäni myös ystävien ja sukulaisten kanssa.
Eri asia on tietysti sitten, kun puhutaan yhteisestä hyvästä. Jos pyydän että mies maksaa jonkin laskun, maksan itse sitten toisen. Tai jos pyydän että mies käy kaupassa, se yleensä johtuu siitä että itse olen töissä tai ettei minulla ole autoa, jolloin se on ainoa keino ehtiä/päästä kauppaan. Toki on asia erikseen jos aletaan vaatia ettei toinen saa käydä harrastuksissaan, tai pitää maksaa suhteellisesti paljon isompi osa laskuista (olettaen että on yhteistalous ja ei kovin isoja tuloeroja) tai jotain muuta sellaista, ettei puolisolla enää ole omaa elämää, vapautta toimia mieleisellään tavalla tai ettei suhde ole tasapuolinen.
niin.. miten helppo on heti heittää, että surkea elämä. Itse asiassa hyvin helppo. Voit varmaan kuvitella, miten hankalaksi menisi, jos sinulla ei olisi ollut heti pelastavaa armeijaa juoksemassa apuun, kun on ollut hankalaa. Käytä vähän mielikuvitusta, sitten kuvittele, kuinka vielä päälle saisit kommentteja, että sä olet valittaja, vaatija, ja aina joku asia on huonosti.. Senhän siitä vaan saa.
"Milloin oli muutto, sairaus, rahavaikeuksia, henkisesti paha olo... aina oli joku joka kuunteli, auttoi rahallisesti (lainan muodossa) tai kävi siellä kaupassa puolesta, lainasi autoa tai mistä nyt kulloinkin oli kyse." Olet aika onnekas, jos on niitä, jotka mielellään auttavat, mutta älä kuvittele, että se on yhtään itsestään selvää kaikille.
Lisäksi kuvittele omat ongelmasi niin, ettei sulla olis ollut apua. Se on se vaikea tilanne. Mistä et voi mennä edes valittamaan, koska heti on joku älykäs intoilemassa, että asennevamma, koska onhan MINULLA ja minun omalla navalla kaikki paremmin.
Eli summa summarum. Tässä se taas nähtiin. Jos asiasta puhuu edes ääneen, ollaan heti vinoilemassa, sen lisäksi, että on myös ne oikeat hankaluudet, muutot ja sairastelut ja kaikki muut.
-
Vastaukset alkavat kiertää jo kehää...
Eli ei asiat etene, kuten muutkaan asiat helposti oikeassa elämässä. Kun menee jo teoreettisesti niin, että ei ymmärrystä löydy niinkään, ei sitten ole vaikea ymmärtää, miksei käytännössäkään.
No eihän ne asiat ja keskustelut etene, kun ei ole mitään minne edetä. Tämä keskustelu perustuu siihen, miksi sinkut ja parisuhteelliset eivät voi olla tasaveroisia avuntarpeen suhteen tässä yhteiskunnassa. Vastaus: koska sinkuilla ei ole kumppania, joka auttaisi samalla tavoin kuin parisuhteellisilla. Mutta sinkuista voi tulla parisuhteellisia, parisuhteellisista sinkkuja, joten ymmärrystä yritetään jakaa kyllä joka suuntaan, mutta oman onnensa seppiä tässä ollaan kaikki, sinkut ja parisuhteelliset. Sinkkukaveri ei voi koskaan olla yhtä tasaveroisesti antaja kuin ottajakin, kuten elämänkumppani voi, joten siksi sinkku ei voi pyytää samaa muilta ihmisiltä, kuin parisuhteellinen elämänkumppaniltaan.
Läheisten vuoksi teen paljon ja uhraudun mutta työkaverit ja tutut tulee perässä. Puolisioni ja minä tarvitsemme toisiamme ja se on parisuhteen suuri etu. Hän saa odottaa minulta tukea ja pyytää rahaa.
Hän saa valittaa jos kieltäydyn tuen antamisesta. Se on hänen oikeutensa ja minun VELVOLLISUUTENI on antaa sitä tukea hänelle niinkuin kaikille perheenjäsenilleni. Jos mieheni on työtön niin minä elätän sillä me ollaan ME enka ole parisuhteessa MINÄ.
Yhteisöllisyys kunniaan tässä yksilökeskeisessä maailmassa. Kaikilla on oikeus diivailla halutessaan olivat parisuhteessa tai ei. Jokainen saa pyytää tukea. Kaikki on täällä toisiansa varten ei yksin.
Kasvatan lapsiani pyytämään eikä vain odottamaan sitä apua. Saa pyytää ja pitää pyytää ja saa auttaa ja pitää auttaa. Toinen osaa jotain ja sinä osaat jotain miksi emme yhdistäisi näitä avujamme?
Onneksi sinun ei tarvitse olla parisuhteessa koko maailman kanssa. :)
Parisuhde on vähän semmoista "niin myötä- kuin vastoinkäymisissä". Ei sen ole tarkoitus aina olla helppoa ja auvoista, ja kun toinen joutuu pulaan, niin eihän toista voi heti hylätäkään. Parisuhde on kompromisseja.
Kuulostat kovin kylmältä ja harkitsevalta ihmiseltä. Minäkin olen, enkä voi ymmärtää miten joku voi antaa toisen tossuttaa itseään niin kauheasti, mutta samalla huomaan, että minäkin tahdon ihan pikkiriikkisen tossuttaa omaa miestäni. Jos kysyn keneltä tahansa ulkopuoliselta mielipidettä meidän suhteestamme, minut osoitetaan siksi vahvaksi ja mieheni on äänetön yhtiömies. Kuitenkin totuus on, että minä en jaksaisi ilman miestäni eteenpäin. Hän pitää minut jaloillani ja jaksaa tukea ja pitää itsetuntoni koholla. Rakastan häntä suunnattomasti ja olen hyvin kiitollinen. Me olemme hyvä pari, vaikka ulkopuoliset minulta kyselevätkin miksi pidän sitä nahjusta hoidettavana.