Olen ollut vuoden verran naimisissa, mutta en usko oikein tulevaisuuteen vaimoni kanssa.
Joskus olen onnellinen kun kaikki on hyvin, mutta sitä tapahtuu harvoin ja se kestää vain hetken.
Mitään suurempaa ongelmaa josta emme selviäisi, meillä ei ole.
Mutta jotenkin vaimoni laittaa minun syykseni kaiken, mihin hän ei ole tyytyväinen.
Ja kun hän ei ole tyytyväinen, hän ei puhu, ei kerro, että mikä on vialla.
Monina päivinä rutiininomainen iltasuukko on ainoa todiste siitä, että olemme enemmän kuin ystävät.
Minusta tuntuu, että hän käy kotona vain syömässä, nukkumassa, katsomassa TVtä, jne.
Minä kuitenkin odotan, että nauttisimme yhdessä elämästä.
Kaikesta hänen outoudestaan huolimatta tunnen mielihyvää olla hänen seurassaan, mutta
en usko, että kokee samoin.
Jos voisin syödä jonkun pillerin, herätä jossain muualla hänet unohtaneena, niin tekisin sen.
Siis kysymys kuuluu, että mitä minun pitäisi tehdä, jotta voisin tulevaisuudessa aloittaa uuden elämän?
En voi vain pakata tavaroitani ja häipyä, se tuntuu liian pahalta.
En voi tarkoituksenomaisesti alkaa etsimään uutta, yksinolo tuntuu houkuttelevammalta tulevaisuudessa.
En voi odottaa, että hän lähtisi pois. Uskon, että hänellä on riittävästi syitä olla kanssani, ehkä taloudellisia, ehkä elämää helpottavia, ehkä yksinolon välttämistä, jne.
Jos yritän puhua, että mitäpä jos eroaisimme, niin hän vastaa "Olet vapaa tekemään mitä haluat" Mutta tiedän hänen itkevän jos avioerohakemuksen jättäisin. Jos sanon, että "Sinä et rakasta minua" Niin hän vastaa; "Kyllä rakastan".
Uskon, että hän minua rakastaakin, mutta hän ei halua kokea yhdessäoloamme yhtä intensiivisesti kuin minä.
Olen miettinyt yhdeksi vaihtoehdoksi etäisyyden ottamista. Voisin järjestää työni toiselle paikkakunnalle. Silloin näkisin, että muuttuuko tilanne, alkaisiko hän etsimään uutta vai ikävöimään minua. Jos mitään suuria ikäviä ei tulisi, niin olisi ehkä helpompaa jättää palaamatta kun on jo valmiiksi muusta syystä muuttanut pois.
APUA!
Joskus olen onnellinen kun kaikki on hyvin, mutta sitä tapahtuu harvoin ja se kestää vain hetken.
Mitään suurempaa ongelmaa josta emme selviäisi, meillä ei ole.
Mutta jotenkin vaimoni laittaa minun syykseni kaiken, mihin hän ei ole tyytyväinen.
Ja kun hän ei ole tyytyväinen, hän ei puhu, ei kerro, että mikä on vialla.
Monina päivinä rutiininomainen iltasuukko on ainoa todiste siitä, että olemme enemmän kuin ystävät.
Minusta tuntuu, että hän käy kotona vain syömässä, nukkumassa, katsomassa TVtä, jne.
Minä kuitenkin odotan, että nauttisimme yhdessä elämästä.
Kaikesta hänen outoudestaan huolimatta tunnen mielihyvää olla hänen seurassaan, mutta
en usko, että kokee samoin.
Jos voisin syödä jonkun pillerin, herätä jossain muualla hänet unohtaneena, niin tekisin sen.
Siis kysymys kuuluu, että mitä minun pitäisi tehdä, jotta voisin tulevaisuudessa aloittaa uuden elämän?
En voi vain pakata tavaroitani ja häipyä, se tuntuu liian pahalta.
En voi tarkoituksenomaisesti alkaa etsimään uutta, yksinolo tuntuu houkuttelevammalta tulevaisuudessa.
En voi odottaa, että hän lähtisi pois. Uskon, että hänellä on riittävästi syitä olla kanssani, ehkä taloudellisia, ehkä elämää helpottavia, ehkä yksinolon välttämistä, jne.
Jos yritän puhua, että mitäpä jos eroaisimme, niin hän vastaa "Olet vapaa tekemään mitä haluat" Mutta tiedän hänen itkevän jos avioerohakemuksen jättäisin. Jos sanon, että "Sinä et rakasta minua" Niin hän vastaa; "Kyllä rakastan".
Uskon, että hän minua rakastaakin, mutta hän ei halua kokea yhdessäoloamme yhtä intensiivisesti kuin minä.
Olen miettinyt yhdeksi vaihtoehdoksi etäisyyden ottamista. Voisin järjestää työni toiselle paikkakunnalle. Silloin näkisin, että muuttuuko tilanne, alkaisiko hän etsimään uutta vai ikävöimään minua. Jos mitään suuria ikäviä ei tulisi, niin olisi ehkä helpompaa jättää palaamatta kun on jo valmiiksi muusta syystä muuttanut pois.
APUA!
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.